Vahvisti vankin patsahin
Muinainen Hellaan kansa
Kaunisti templit, huoneetkin,
Joiss' iki-oppejansa
Jakoivat kuulut viisahat,
Nuo aatteen miehet mahtavat.
Patsasta neljä kohottaa
Nyt myöskin Suomen kansa,
Tueksi vahvaks' asettaa
Ne pyhään linnahansa.
Mi vahvan varjeluksen suo
Ja kansallisen valon luo.
Ne patsahat, ne kohoaa
Hetkellä tällä juuri,
Niist' yhden nosti Turunmaa,
Kaks' Karjalamme suuri,
Ja yhden Satakunta loi
Lahjansa runsaat sille soi. --
[Edellämainittuna päivänä avattiin neljä vapaaehtoisilla varoilla
kannatettavaa Suomenkielistä alkeis-opistoa: Wiipurissa,
Lappeenrannassa, Turussa ja Porissa.]
Tokk' ootte miehet huomannut,
Te, päässä valtapöydän,
Ett' innostus on vallannut
Tään kansan, köyhän, nöyrän!
Se esteet tieltään raivajaa,
Ken voi sen voimaa vastustaa?
Ja ken nyt enää epäilee
Suomemme vastaisuutta;
Jo kirkas toivo valaisee
Sen tietä, aikaa uutta.
Kun vankan valon tielle näin
Astuvi nuoret rivittäin.
Vaan, turhaan valvoo vartijat
Ja turhaan rakennetaan,
Jos turva kaikkivaltias
Vaan poies unhotetaan;
Siis: Herra meitä auttakoon.
Niin, Herra työmme siunatkoon!
Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.
Hanget haihtuu, kinos katoo, sulaa jänkät järven jäät.
Lehti puhkee, nurmikosta nousee kukat kultapäät.
Luonnon lauluparvet saapuu, kohta rastas rallattaa,
Kaikki tointuu, kaikki elpyy, armas, kaunis taas on maa.
Pimentolan pitkät yöt jo kirkkahiksi valkenee,
Pilvet paksut taivahalta lämmin leyhkä ajelee:
Selkeänä, lämpimänä, armas päiväntähti saa.
Valaa maalle valoansa, talven vallan karkoittaa. --
Hanget, jäät jo sulanut on hengen tanterilta myös,
Valistuksen vainiolla koko Suomi ryskää työs:
Kansallisen sivistyksen valo valtaa voimallaan
Mielet ennen eksynehet, ennen pimitetyn maan. --
Mutta, -- ken on herättänyt kansan ennen uinuvan?
Ken on pilvet hajottanut, jotka äsken mustahan
Varjoon peitti Suomen kielen, kansan hengen kahlehti, --
Kenpä epäilyksen hanget sydämmistä sulatti? --
Mies sen teki, -- suuri miesi, jonka kunniaksi nyt
Kiitollisna Suomen kansa juhlimaan on yhtynyt;
Jonka harmaantuneet hapset suomalainen innossaan,
Rientää riemutuntehin nyt kunnialla kruunaamaan.
Niinkuin muinen Wäinämöinen luonnon loihti laulullaan,
Niinpä suuri Snellman'imme pontevalla sanallaan,
Mielet untunehet uuteen intohonsa virkisti,
Suomen kieltä, Suomen kansaa lempimähän opetti.
Katso! kuinka kade Louhi kallioilla, kareilla
Koitti suuren Saiman aallot vangita ja sorrella:
Vankat hankki harjantehet vankiansa vahtimaan,
Luuletellen: sielt' et pääse vapahaksi konsanaan.
Mutta silloin voimakasna Saiman rinta riehahti:
Syrjään syöksyi salvat, auki kalliotkin kimmahti,
Uran uursi uljahasti: tie on auki avara,
Mahtavasti voitonvirttä laulaa kuulu Imatra. --
Niinpä Snellman'inki "Saima" estein monin kahlittiin,
Jalot aatteet turpehesen tukahduttaa aiottiin,
Mutta, mikä valta voisi maailmassa vastustaa
Neroa ja oikeutta, kun ne ryntää, ponnistaa!
Mahtavasti "Saiman" sanat syöksyi yli sulkujen,
Imatrana kuohumahan veren saatti tuhanten:
Järkähytti vanhat voimat; Suomen kielen sorrostaan
Kutsui luomaan valistusta, arvohonsa astumaan.
Tässä totta tarvittihin into, kunto, kestävyys,
Tukena ei ollut vielä kansan voima, ystävyys,
Usein nousi sarjat sankat, laati vankat vastukset,
Mutta murrettu on monet, murretaan myös vastaiset.
Niinpä Snellman nerollansa hiihti ladun lavean,
Jota astuin armas Suomi entää onnen, kunnian. --
Vielä vanhuksena voimin uusin tarttuu tapparaan,
Ankarana tieltä liiat kasvannaiset karsimaan.
Suuri mies! sun aattehesi Suomen kansan jalostaa,
Jalo henkes' voimallansa aattehemme kohottaa
Kestävänä, uskollisna eestä kansan, kielen, maan,
Eestä valon, vapauden, uutterana raatamaan!
Ja ne syvät syntysanat "Saiman" ilmi kantamat,
Kaikuvat niin kauvan kuni Saiman aallot loiskivat.
Kallihina Suomen kansan rinnas iki-aikoihin
Elää nimi "herättäjän" Johan Wilhelm Snellman'in!
Suomal. Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.
Siunattu se aate aina olkoon,
Joka, niinkuin taivahasta tullen,
Iski mielihin ja lausui: tulkoon
Armas Suomen kansa myöskin sullen
Kirjat kielelläsi luettavat,
Laulut omin äänin laulettavat,
Sortumaan ei sovi kieli moinen,
Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.
Aattehesta paisui miesi oiva,
Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa,
Verraton on ollut into, voima
Hengen vainiolla raataissansa, --
Päätä viel' ei peitä harmaat hapset
Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset
Seppelettä hälle solmiavat,
Syntypäivän riemuin juhlistavat.
"KuItala", sen ensimäinen lapsi
Nimellään jo merkillinen enne,
Että perhe kasvaa Kultalaksi,
Valon Kultalaksi kansallemme,
Että vyötteleepi kultavöihin
Kielen kauniin, joka iki-öihin
Unhottua oli, hoitamatta
Opin, tiedon tielle auttamatta.
Vielä aarteet kultaa kallihimmat
Kaivoi, kansan sydämehen mennen,
Sieltä loihti ilmi ihanimmat
Laulut sankareista, laulut lemmen,
Sananlaskut, sadut, arvoitukset,
Näillä aukaisten ne umpi-ukset,
Joiden kautta Suomenkieli julki
Ansaittuhun arvohonsa kulki.
Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa,
Vaikka vaipuis kohtaloiden alle,
Iäti se eläis lauluissansa,
Iäti ne kertois maailmalle:
Kerran eli kansa Pohjanmailla;
Joka lauluillansa mahdikkailla
Mainehensa maailmalle soitti,
Vaan -- sen kohtaloiden kovuus voitti.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)
Raikui kannel muinen meillä
"Vanha Wäinämö" kun soitti,
Kun hän snlosäveleillä
Luonnon lumos, mielet voitti;
Kuus oli Suomen soittimessa
Kultakieltä kantelessa,
Kukin eri säveltä
Kaikui kansan hengestä.
Mutta sitte oudot tuulet
Rannoillemme puhalteli,
Sulki suuret lauluhuulet,
Virret vanhat viskoeli:
Sorti sointumahan soille,
Kantoi kauvas salomaille;
Siellä vanha kannel myös
Piilopirtin pienen löys'.
Kauvan oli kannel tuolla
Piilossansa pitkät aiat,
Moni ehti laulu kuolla,
Monet muuttui vanhat tai'at:
Joskus kuitenkin kajahti
Soinnut saloilta solahti,
Moni nuolle nauroi vaan,
Toiset viihtyi kuulemaan.
Nousi mökkisestä miesi,
Kuuli kaukaa soinnut somat,
Hänpä tajus, hän se tiesi;
Nuo on äänet Suomen omat.
Astui tuosta ääntä kohti,
Jonne sydän lämmin johti,
Sieltä aarteet ilmi toi,
Joista Suomen soiton loi.
Tämän aarteen nostajiksi,
Eip' ois mahdolliset olleet
Miehet, jotk'ei tuttaviksi
Kansan tunteiden oo tulleet,
Joit' on vierain kasvateltu,
Kultakehdoiss' keikuteltu,
Sellainen ei konsaan tie
Kansan sydämehen vie.
Tämän työn vaan taisi tehdä
Suuri Lönnrotimme yksin,
Kansan sydämehen nähdä
Vaan hän, joka käsityksin
Kansan kanssa lauleskeli,
Tuohikkaissa astuskeli,
Sai niin kansan tuttunaan
Laulujansa laulamaan.
* * *
Katsopa kuinka mestari oiva
Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa:
Kohta se kielin seitsemin soiva
Kieltämme kietovat paulat jo taittaa.
_Kalevalaulut_ kieli on vahvin,
Jok' on jo tuottanut maallemme mahdin,
Kansamme mainehen kauas se soitti,
Kätköistään "tuli, näki ja voitti."
_Kanteletarpa_ toinen on kieli,
Suloa, lempeä hehkuen laulaa,
Joskuspa myöskin auvoinen mieli
Soittaen sillä huolia huokaa. --
Mestari viel' asuhunsa vyöttyy,
Korpien kätköstä tuomahan syöksyy
Myös _Sananlaskut_ ja _Arvoitukset_,
Näistäpä uutta kieltä hän kaksi
Soittohon suoritti sointuvaksi.
Sitte hän kielen kaunihin liitti,
_Virsin_ vienoisin Herraa kiitti. --
Vielä ei kantele seitsemin soiva,
Mutt' eipä murru mestarin voima:
Kielemme arvokkaat sanasarjat
Yhtehen sai kuni kultaiset marjat,
Niin _Sanakirjan_ rikkahan, suuren
Kieleksi kiersi hän kantelon uuden;
Vihdoinpa kielen tenhoa soivan
_Loihtumalaulut_, -- velhojen voiman --
Kätköistään iki-ankarat poimi,
Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. --
Niinpä on kantele valmis nyt aivan.
Millä me maksamme mestarin vaivan?
* * *
Kaikuu taasen kannel meillä.
Seitsenkielisenä soipi;
Suomi, kohtaloides teillä
Tää sun ohjas olla voipi.
Katso, suuri Suomen suku!
Tämä sulle "pyhä luku"
Kallis tuki turva on,
Voi sun viedä voittohon!
Kurja oisi Suomen kansa
Jos ei aineksilla näillä
Kieltään saisi arvohonsa
Astumahan valtateillä.
Näissä Suomi, sulla ovat
Perukirjat verrattomat,
Joit' ei mikään valta saa
Sortaa, eikä kukistaa.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]