Meren ranta Pohjan pimeillä perillä. Taustassa meri. Molemmin puolin
korkeat jäävuoret ja oikealla katsojasta kallion kieleke. Aurinko
kimaltelee tunturien huipulla.
Ensimmäinen kohtaus.
AALLOTTARET. Vellamon vetiset neidot sukeltavat esiin laineista.
Aallotarten laulu.
Näin ikinuorina, riemurinnoin,
me merta soudamme sorjin innoin,
me käymme tänne ja käymme sinne
ja kuka tietävi milloin minne.
Kuin helmivyö,
kuin tähtihuiske,
kuin illan kuiske
ja kutsu yön,
me soutelemme, me joutelemme
ja ihmislapsille laulelemme
me meren ihmeitä iloksemme.
Pois vienot vierimme jällehen
me lakkalaineilla loistaen.
Me uimme merta näin ristin rastin
ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.
Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:
Te kevään tähtemme meille tuokaa!
Hän vaipui niin
kuin illan tuuli,
tuo ruskohuuli,
yön uumeniin,
Mut meren tyttäret tuulen teitä
ne vierii, muista ei menneheitä,
ei ihmiskyynelet koske meitä,
ja vienot vierimme jällehen
pois lakkalaineilla loistaen.
Toinen kohtaus.
AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.
CHRYSEIS.
Zeus, miss' olen ma? Luonto
kauhun kalpea, osaton,
vuoret pilven korkuhiset,
jotka itse luonto tänne
muistomerkeiksi kohotti
mennehestä loistostansa.
Lumikentät aivan aavat,
äänettömät, jäljettömät!
Kuinka löydän ma kotihin,
pääsen luokse puolisoni?
Lie täällä jumala joku?
AALLOTTARET.
Sa Kypron tähti, sa poissa ollut,
sa kauvan kaivattu etkä tullut!
Kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,
sa säde, särkynyt vetten vyöhön?
CHRYSEIS.
Aallot armaat, lapsuussiskot,
kisaajat kotini rannan!
Kärsin nyt kostoa kovoa
lemmen jumalattarelta,
jonka valtoa ivasin.
Nyt ma tunnen tuiman tuskan.
Etsin miestä, min valitsin,
enkä kuule kullaistani.
AALLOTTARET.
Oi, rusko koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!
CHRYSEIS.
Medon on viemänä vihurin
liki tänne ankkuroinut.
Minä purresta pakenin
löytämähän Lemminkäistä
sekä onnea omaani.
AALLOTTARET.
Oi, astu aaltoihin siskoksemme!
Me sydänhuolille hymyilemme.
Kas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.
Käy kanssa riemuiten soutamaan
näin sini-uljasta ulappaa!
CHRYSEIS.
Taivas! Jo tulevi Medon...
Jälkeni näkevä on hän.
ERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun).
Ota huntu huiskivainen,
valkovaahdesta kudottu
kiven kirjavan kylessä.
Tämän hunnun kantajata
ei eroita ihmissilmä.
(Aallottaret sukeltavat veteen.)
CHRYSEIS.
Aallot, turvaudun apuunne.
(Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)
Kolmas kohtaus.
MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.
MEDON.
Veikot, tänne! Hietikolla
jalan jälkiä havaitsen,
jalan, joka ennen taitti
tuskin kukkaisen kedolla, --
niin, se on Chryseiin jalka.
Turhaan mua pakenet, pieno!
Peity Pohjolan pimeihin,
kuss' ei paista kuu, ei päivä,
sinut löytävä olen ma.
ANEMOTIS.
Kypron vallat! Ma menehdyn!
Medon, seis! Minä läkähdyn.
Jalan jälki hietikolla
varmaan on tavin takoma.
En voi enempätäni. (Istuu.)
Mitkä mäet lumiset, jäiset!
Turha on taistelo inehmon
vasten jäitä jättiläisten.
Maailma hajalla tääll' on,
kaos-kauhut irrallansa,
vihassa julkiset jumalat...
Talven kun koimme tuskin,
tuskin loppui yö ikuinen,
ilolla käännyimme kotihin,
vaan mitä tapahtui? Katso:
Myrskyt maailmattomaiset
Aeolus lähetti meille,
ajoi aaltojen selässä
kohti Pohjolan periä,
missä sääskien hyrinä
peitti päivän, kuun ja tähden.
Tuskaksi tuhottomaksi
sattui viel' eräänä yönä,
että Chryseis katosi.
Pidin ma hänestä paljon.
Vaan onpa hänestä huolta!
Jo hänet ma jättäisinkin.
Paetkoon petonsa luokse!
Helposti hän laulullansa
luopi linnan taikka kaksi.
MEDON.
Kuihtukoon käteni ennen,
karhut kalpani purekoon,
tulkoon tunturten lakeudet
ennen kuolinliinoikseni
kuin hänet jätän mä tänne.
Pois! Chryseiksen poluille!
(Rientää pois kyprolaisten kanssa.)
ANEMOTIS.
Pan! Hän poistuvi! Mitähän
jos ma huutaisin lujasti!...
Kamalat on kauhut täällä!
Lempi, sun käsitän kyllä
suvileyhkien lemussa,
keskellä kukkivan keväimen,
mutta lunten, jäiden kesken,
-- prr, rakkaus, oletpa työläs!
(Menee huoaten Medonin jälkeen.)
Neljäs kohtaus.
CHRYSEIS. AALLOTTARET. Sitten LEMMINKÄINEN.
CHRYSEIS.
Kiitos, te vetiset neiet!
Taas tohin ma paeta kohti
kohtalon uusia uria, --
oh, koska levätä saanen?
Koska löydän Lemminkäisen,
saavutan sydämen rauhan?
Vieläkö muistaa hän minua?
Meri mykkä! Yö ikuinen,
pitkän kaihoni pimeys,
sano, että hän minua
muistaa, lempii eikä muita!
AALLOTTARET (kaukaa).
Oi, tähti koin,
oi, aallon päily,
mi hetken häilyy
ja hävii noin!
CHRYSEIS.
Ken tulevi? Lemminkäinen!
Lankea lavea taivas!
Tule armas, lennä, liidä
luokse vaimosi valitun!
Ei! Tuska tulipunainen!
Kauhistun ma katsettansa.
Hän on niin ylpeä, ylevä,
puhdas, suuri, -- minä matala,
rikkoja vannotun valani!
Väikkyvi sydän minulla
välillä hämyn ja päivän.
(Verhoutuu huntuun.)
LEMMINKÄINEN (astuu alas tunturilta).
Huntu kaunis, ken oletkin,
lähetti lempeiden jumalten
seudun tään sulostimeksi,
jolle vieras, vieno, lienet?
Liet sama korea kuva,
kaarella kajastavainen,
kultakangasta kutova,
min näki väkevä Väinö
Pohjan peltojen perillä?
Älä väisty! Viivy hetki!
Ilmoita minulle ihme
maan ja taivaan. Tai jos sulta
jumalat epäsi äänen,
suo mun suudella selitys
noilta ruusuhuulosilta.
CHRYSEIS.
Viel' en tiedä, ken olen ma,
lienkö armas aamunkoitto
vaiko yön pimeän tähti
auringon paistetta anova.
(Epäröiden).
Kyllikki omasi oli...
LEMMINKÄINEN.
Naljailet ihana neito!
Kyllikki petti mun pahasti,
rikkoi vannotun valansa,
hänet hylkäsin ijäksi.
Kyllikki kylähän läksi.
CHRYSEIS.
Voi minua! Takaisin, urho,
ota onneton sanasi!
Hylkäätkö vaimosi valitun,
aina armahan sinulle?
Viestin tahtoi taatollensa,
sillä hän sua suretti
eikä muulla. Muista häntä,
valloin vietyä väkisin!
LEMMINKÄINEN.
Muista kuin muinoista tarua.
Usko, jo unohdettuna
hän on mulle ammoin, ammoin.
CHRYSEIS.
Oi, älä hyleksi häntä!
Yksin yön pimeydessä,
turvatonna, tuskallisna,
sua hän etsimään ehätti
Medonin purresta paeten.
LEMMINKÄINEN.
Mitä siis minulle neuvot?
En ole mitätön miesi.
Minkä taidan, että kaikki
kaunot mun juoksevat jälestä,
sinä yksin mua kavahdat.
Kummallista. Virka, kuinka
voin sun lempeeksi lepyttää?
CHRYSEIS.
Mies viekas, hävytön, häijy,
ihannoiva itseänsä,
näinkö hautaat naidun naises?
Muistosi joko mykistyi?
Aattele, mitä hän antoi!
Lapsenlemmen, nuoruushemmen,
kotitarhat, taatonhelman,
kruunun ja kuningasnimen!
Ihanat, kerkeät keväimet
sulle hän uhrasi ilolla,
mitä voitti? Murhemieltä,
yötä talvista, ikuista,
sydäntuskaa tummempata!
LEMMINKÄINEN.
Kylläksi korea tyttö!
Eikö uuden lemmen liekki
taida taas keväitä luoda,
miss' ol' äsken talven tanner?
Veitikka, sinut jo tunnen.
Olet kuulu Pohjan neiti,
kruunu ehtoisen eloni.
Nyt sinua en ma päästä.
CHRYSEIS.
Kuulkaatte vuoret!
Kertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin!
Kuule, oi taivas! Kuulkosi meri!
Ja Dike, mi punnitset viekkaat sanat!
Pyhintä hän loukannut on maan päällä,
herjannut hellintä puolisoansa,
mi kaikk' hälle antoi. Astu vaan
tietäsi rikosten viittoamaa,
ja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa,
käy, lempeä etsi Orkuksen yöstä
ja suutele varjoja kuoleman maan!
(Rientää pois.)
LEMMINKÄINEN.
Pisti kuin havuinen piikki!
Kummallista. Ollut liekö
Hongatar, valio vaimo?
Yks vaan voi inehmo olla...
Oi, mun kurja Kyllikkini!
(Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)
Turhia! "Leikki on lopussa." v
Mi meteli mennehestä
pikku pikku rakkaudesta.
(Menee viheltäen samaan suuntaan kuin Chryseis.)
Viides kohtaus.
Vastakkaiselta taholta tulee ORJA, taluttaen ULAPPALAN
SOKEATA PAIMENTA.
ORJA.
Oletko vihainen herralleni, siksi että hän säästi henkesi? Sitäpä
sanoisin minä merkilliseksi vihaksi.
PAIMEN.
Olen vanhin velholoita,
syvän synnyn tietäjöitä.
Kaukomiel' kadotti meidät,
voitti, surmas suuren kansan.
Tuot' toki enemmän pahon,
ettei hän minulta edes
viedä viitsinyt eloa.
Siksi kostoa kovinta
hälle aion ja alati
häntä seurailen, samoan.
Vaan on silmäni sokeat.
Tie osota mulle, kuulla
hengitystänsä halajan.
ORJA.
Ja kuinka aiot sinä, sokea, kurja, voittaa niin suuren ja
tietotenhoisen miehen?
PAIMEN.
Maan emo minulle virkkoi:
Vasten on valtoa jokaista
Lemminkäinen loihtinunna
itsensä tulisin taioin.
Koko metsä on lumottu.
Katajatarta vaan kapoista,
neittä keltakutrillista,
jota lempi, jonka jätti,
ei ole kehdannut sitoa.
Kataja vihasta räiskyy.
Katajasta tein vasaman.
ORJA.
Se olkoon sinun asiasi. Vaan mikä on oleva minun palkkani?
PAIMEN.
Puolet aarre-aarniosta.
ORJA.
Puolet, sinä konna? Keneksi luuletkaan minua? Luuletko minua
sellaiseksi lurjukseksi, että pettäisin herrani pilkkahinnasta?
PAIMEN.
Ota myöskin toinen puoli.
ORJA.
Se joltakin kuuluu. Viaton olen minä; minun käteni ei sankarin henkeä
väijy. Tuolla näen minä hänen palaavan takaisin tunturilta. Asetu tänne
kallion taakse ja ota vaari hänen äänestään. Kun minä sanon: kauvan
eläös, herra; -- silloin on hän oikeassa paikassa.
PAIMEN.
Hyvä. Siis sitä odotan.
(Kätkeytyy kallion taa.)
Kuudes kohtaus.