Suomalainen pirtti. Ovi perällä. Ovi vasemmalla katsojista. Suuri,
avoin liesi, jossa palaa tuli. Seinällä kaari ja hirvensarvia.
Lautsa, pöytä ja jauhinkivet. Huone puolipimeä, vain lieden loimon
valaisema. Myöhäinen syksy-ilta. Kuuluu myrskyn viuhunaa ja kaikki
tulevat sisään lumisina.
Ensimmäinen kohtaus.
HELKA yksin ja laulaa jauhaen:
Jauhinlaulu.
Oli mun poskeni punainen
niinkuin nuori ruusun nuppu,
keikkuipa keveä jalka
niinkuin lieto linnunpoika
armahaisella aholla --
ja ma mietin mielessäni:
Oi, jos oisin linnunpoika
taikka nuori ruusun nuppu!
Niin saapui pimeä syksy,
lehto lehtensä pudotti,
valkeni valiot kutrit,
kukat kuihtui kulmaluilta.
Syksyn on ikävät illat
ja ma mietin mielessäni:
Oi, jos oisin linnunpoika
taikka nuori ruusun nuppu!
Toinen kohtaus.
HELKA. AINIKKI tulee suksineen, asettaa ne lieden
ääreen ja kuivaa huolellisesti.
AINIKKI.
Täss' olen takaisin, äiti.
Lunta niin sankasti satavi,
ilman suksia olisin
erämaahan eksynynnä.
Suo emo, sinua autan,
raskas on raa'anta sinulle,
olen nuori, voimakkaampi...
HELKA (epäävällä liikkeellä jatkaa lauluaan).
Surut suurina tulivat
niinkuin pitkät pilvenlongat;
kussa kuljet kuopukseni?
missä lennät lempilintu?
Sua aattelen alati
ja ma mietin mielessäni:
Tule, tule lempilintu,
tule äidin nuori nuppu.
AINIKKI (istuen villoja karttaamaan).
Kuuletko viuhua vihurin?
Oi, jospa kevät jo oisi!
HELKA.
Kevähässä kerkän mieli,
neien suuressa suvessa,
pojan mieli metsän tiellä,
taaton miel' kalan kudussa.
Eipä ole emolla mieli
metsähän eikä merelle,
ei iloja kesän hän itke
eikä talven tanteria.
Syli tyhjeä tapaavi:
Kussa viivyt äidin kulta?
AINIKKI.
Äsken käydessä kotihin
kävin kuten tavallisesti
niemelle tähyämähän --
tiedäthän, ketä ma etsin.
Ilta jo pimeni, syksy
synkkänä meriä peitti,
vaan minusta näytti...
HELKA.
Näytti?
AINIKKI.
Näin kuni venettä kaksi.
HELKA.
Valehia vaahdon taasen.
AINIKKI.
Eipäs, selvästi erotin
kaksi laivaa lainehilla,
toinen kuin kotoinen pursi,
toinen liiaksi komea.
HELKA.
Pilvi piirsi taivon kantta,
lokki laineilla välähti.
AINIKKI.
Oi, emoni, kolme on jo
vuosi kiertänyt ratoa
lähdennästä viljon veion:
Ukkoa rukoile, äiti,
että tois hänet takaisin!
HELKA.
Oon kysellyt metsän puilta,
meren usmilta udellut,
tien ohelta, taivon kuulta,
päivän nousevan täheltä;
ylitse yheksän meren,
yli korven kymmenennen,
hänt' olen etsinyt, hakenut,
jalkani kivihin käynyt,
haudellut haluvesillä;
en tavannut etsittävätä,
liekö kuollut kuopukseni...?
Kaari, seinällä korea,
viikon jo leutona lepäsit,
tokko iskenet ikänä,
suihkuttanet sulkanuolta
linnun lentävän povehen?
Otso rauhassa pesivi
pelloillamme, niituillamme,
kaaren kantaja ajavi
Kalman hirven hiihtomaita.
AINIKKI.
Oi, hyvä, hyvä emoni,
varmaan hän tullevi kotihin,
saapuvi emon sylihin,
rikkahana, rakkahana,
vierellänsä neiti nuori.
HELKA.
Enempi kuin aurinkoa,
enempi elämätäni,
häntä lemmin; jos minulle
sydän on kylmennyt hänellä,
sykkii vainen vaimollensa, --
kaiken kalleimman ylitse
yhäti rakastan häntä.
AINIKKI.
Suuri on sydämes lempi.
HELKA.
Hetket tyhjätkin kuluvat.
Myöhäist' on. Menen jo maata.
AINIKKI.
Hänestä uneksi, äiti!
HELKA (mennessään).
Tulta hoida; ovi lukitse!
Luojat sua suojelkohon.
Kolmas kohtaus.
AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI (oven suljettuaan).
Oi, unonen, urho pieni,
piltti kultakutrillinen,
sammal silkkinen vetäise,
pane paras pään-alainen
äidilleni armahalle!
Kehitä kerältä tuskat,
aattehet alinomaiset,
souda sormin vienoin, hienoin,
hänen hastensa hopeita,
jotta kuivuis kyynelhelmet
poskella punattomalla,
valmuleyhkän leyhytellen.
(Hiljainen hoputus ovelle.)
Kuka on yössä kulkemassa?
kodinko haltia koputti?
vaiko ilkeä Ajatar
Metsolan pimentomailta?
LEMMINKÄINEN (ulkona).
Ainikki, avaja!
AINIKKI.
Kelle?
LEMMINKÄINEN.
Verevälle veiollesi.
AINIKKI (aukaisee).
Lemminkäinen! Viljon veikko!
LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan).
Äitiä älä herätä!
Onko hän itkussa? Ilossa?
Mua vielä muistaneeko?
Usein kun ajattelin ma
virsiänsä vienoisia,
tunsin tunnetta salaista,
tuskaako, katumustako,
sit' en tiedä. Siskokulta!
Vieläkö torua voi hän?
AINIKKI.
Harmenneet on hapset äidin,
kuihtunut punainen poski,
silmä kirkas myös samennut, --
sua hän aatteli alati.
Lie hän itkussa, ilossa,
sulle aina anteeks suo hän.
Kuin tulit sä? Virka!
LEMMINKÄINEN.
Hyvin.
Kaikki kaunoiset jumalat
suojaksi majan matalan!
Ennätin etelän mailta,
etelän narreja pakohon --
he minua seurailevat.
Ainikki, tahotko nähdä
ihmehen? Minä ja Tiera
kaiken muun rojun lisänä
kumpikin nyt mutson tuomme.
Mikä nainen! Kuin Mimerkki
ylväs, valtava, valio,
sentään ainoa, jota en
viel' omaksi voittanunna.
Kussa näillä hallan mailla
kukat niin kultaiset rehoitti?
Mistä tukka sai sen tumman,
mistä silmä tulen salaisen,
tenhovaisen, taikovaisen?
Mut hänet rantaan ma unohdan,
missä vartoo viestiäni.
Ainikki -- sisaren käsi
anna veljes morsiolle!
(Menee.)
Neljäs kohaus.
AINIKKI. Sitten HELKA.
AINIKKI.
Lankea luminen vaippa,
peitä pettävät uneni.
Tiera jo minut unohti,
Tiera tuopi toisen vaimon!
(Äänettömyys.)
HELKA (tulee kuunnellen).
Ainikki -- ken oli täällä?
AINIKKI (epäröiden).
Ilmatarko ikkunassa?
Kuulet tuulien tohua.
HELKA.
Kuulin, kuulin äänen, käynnin.
AINIKKI.
Ajatar metsässä ajeli.
HELKA.
Mua petät sä ... tuli tupahan
joku, joku, jot' et tohdi
mulle ilmaista...
AINIKKI.
Emoni!
Tyynny, tyynny! Enhän tohdi,
noin kun kiivaasti kyselet.
HELKA.
Munko tyyntyä pitäisi?
Käske koski tyyntymähän,
sido silmät päivänkoiton!
Koski pauhaa, päivä paistaa.
Kuulin äänen kuopukseni.
Miss' on hän?
AINIKKI.
Kotona kohta.
HELKA.
Kotona!
(Rientää ulos.)
Viides kohtaus.
AINIKKI (yksin).
Kuule, kuinka tuuli viuhuu,
älä äitini ... meni jo.
Pian päättyi pikku juoni.
Kuinka kelvannee tupamme
niin koreille vierahille?
(Alkaa siistiä tupaa.)
Verraton on veljyeni!
Voittavi joka sydämen.
Minä niinkuin pilven varjo
taivaan rantoja vaellan
itken niinkuin illan kaste,
yksinäni yön kesäisen,
haihdun aamun auetessa.
Tahdon siivota sirosti
Tieran ... Tieran morsiolle,
painelen hyvästi patjat,
jotta nukkuu nuori impi,
unta kaunista näkevi.
Arvanneeko hän mitänä?
Taivas auta! Tuoss' ovat he.
Kuudes kohtaus.
HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki,
paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee
lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.
HELKA (Lemminkäiselle).
Paha poika, kuss' olet sa,
kulla kurjilla tiloilla
viikon vierinyt, kokenut
jumalia, ihmisiä
emosi suureksi suruksi?
Puhu kulta kuopukseni!
LEMMINKÄINEN.
Hyvin teet, emoni armas,
kun kohta tarjoat toria,
kuta on torat kovemmat,
sen enemmän lemmit mua!
Missä viivyin? Onnen mailla,
saarilla sanattomilla,
kussa puut punalle paistoi,
vuoret viiniä valuivat,
maitoa mäkien rinnat,
mettä kaikki rannan raidat.
Siellä vieläkin olisin,
mutta katso! Saaren kansa
tuiki tuhmaksi rupesi,
luulivat minun poloisen
pitelevän piikojansa,
minun kainon, kaitaluisen,
joka kaunoja kavahdan
niinkuin pukki kaalimaata.
Neiet ne mua ajoivat,
minä piilin piilokkali.
HELKA.
Tunnen kultakuopukseni,
niinkuin lehti lentäväisen.
mutta katso! Saaren kansa
tuiki tuhmaksi rupesi,
luulivat minun poloisen
pitelevän piikojansa,
minun kainon, kaitaluisen,
joka kaunoja kavahdan
niinkuin pukki kaalimaata.
Neiet ne mua ajoivat,
minä piilin piilokkali.
HELKA.
Tunnen kultakuopukseni,
niinkuin lehti lentäväisen.
LEMMINKÄINEN.
Emo, -- kaunis on elämä!
Vaan min olen vakautunut
aivan arveluttavasti.
Tässä tuon todistukseksi
vaimon kaikkein kaunehimman,
polkuhinnalla kopatun
Kypron valtaistuimelta.
Nimeltään Chryseis ennen
kuninkaan kultaisen tytärnä,
miehen köyhän puolisona
olkoon Kyllikki nimensä.
Kyllikki! Nimes on soiva
soittona vesiä myöten,
käyvä laulun lainehilla
halki Suomelan salojen.
HELKA.
Kiitos, te meriset kuohut,
kiitos päivä, kiitos kuuhut,
kiitos sa Jumalan tähti,
joka loistat, loimottelet,
näet emon ikävät, itkut, --
toitte poikani takaisin,
toitte mieluisan miniän
syksy-iltani suloksi,
lapsen liedon lauhtumiksi.
Kaunis on kanervan kukka,
päivä, aallon päilyttämä,
kaunihimpipa sitäkin
sydän onpi neien nuoren
kultaansa kuvastavainen.
LEMMINKÄINEN.
Saat siitä parahan minjän
vanhan päiväisi varaksi,
pulskin poukkujen pesijän,
tulen hellän hoitelijan,
villan vienon ketreäjän,
leipojan metisen leivän,
laattian lakaisijanki
sekä sintsin siivoajan.
HELKA (Chryseiille).
Hyvä. Huomenna alamme.
Tänään sä olekin vieras.
Nyt me pikkuiset pidämme
tupahan tulijais-kestit.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
EDELLISET, paitsi HELKA.
CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti).
Päättyykö pila jo? Etkö
kyllin jo kiusannut minua?
Kodistani korkeasta
minut ryöstit, raakalainen,
toit läpi merien myrskyn
tänne kurjuuden kitahan,
yön ja pakkasen pesähän,
kitumahan, kuolemahan.
Olenhan kuninkaan tytär!
Orja, muistele osaasi!
Polvistu katuen! Anna
asunnoksi linna mulle!
Ehkäpä kujerruksesi
silloin kuulen, säästän sua.
LEMMINKÄINEN.
Elähän toreile, armas!
Siksikö minulle suutut,
ettei juokse suonissani
kuuluisa kuningasveri?
Rauhoittuos rakkahani!
Jos olenkin sukua pientä,
on minulla tulinen miekka,
jumalissa kuuraeltu,
joka leikkaa, kun se läikkää,
toukoa kuoleman kuninkaan.
Siispä sen toran jätämme.
Jos kadotit valtakunnan,
uuden valloitan sinulle --
mitä siis enempi pyydät?
Matkan vaivoista lepäjä
majassamme lämpimässä.
Mitä on kiviset linnat,
ellei lempi siellä liiku?
vaan mökissä ilo on meillä,
kun juomme jumalten mettä.
Sano vaan sana suloinen,
niin valalla vannon, katso,
luon sulle komeimman linnan.
CHRYSEIS.
Jos sull' on kuningasmieli
eikä yksin miekka, -- pistä!
Antina sydän on armas,
ei pahalla pakotettuna.
(Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,
Lemminkäinen viihdytellen.)
TIERA (mukavasti uunilla loikoen).
Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä
olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä
ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät
morsiamestani?
AINIKKI (alasluoduin silmin).
Suokoon Päivätär hänelle
ain' yhtä punaiset posket.
ANEMOTIS.
Valjut on sinulla posket
kuin kinokset; mutta niiden
päällä päivyttä havaitsen
kaksi suurta, kaunehinta:
Mua sääli, suloinen tyttö,
salli luonas lämmitellä!
TIERA (kuten edellä).
Pakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en
rakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.)
Hänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen
minä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; -- hän
suojelkoon karjaani pedoilta.
ANEMOTIS.
Tosiaankin kaunis toimi.
Susi sun syököhön, mokoma!
TIERA (kuten edellä).
Pitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat.
Kypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti
heidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse.
Maata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä
tuvan ulkopuolella.)
Seitsemäs kohtaus,
EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN
vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle
karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse.
ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden
molempain välillä.
MEDON (paljastetuin miekoin).
Vihdoin viimein sun tapasin,
naisten rosvo! Nyt vapise!
Sammui jo elosi tähti:
Tullut onpi koston tunti.
LEMMINKÄINEN.
Tosin on meitä kaksi vainen;
toki koeta, ken kovempi!
MEDON.
Sano, tahdotko takaisin
heti suoda saalihisi?
LEMMINKÄINEN.
Takaisinko? En ikinä.
Tuiki tuhmapa olisin.
Kyllikki omani onpi.
TIERA (uunilta).
Tuulikkia en ma anna.
MEDON.
Kuuletko, Chryseis? Sano
tälle orjalle sanasi
kuin häntä kammoat, kiroat,
ylenkatsot.
LEMMINKÄINEN.
Vapaasti valitse, Kylli,
sano, että kiroat mua,
ylenkatsot. Kahlehesi
kaikki katkeevat samalla,
käyt vapaana koristamahan
onnellani mennehellä
Afroditen alttaria.
MEDON.
Chryseis, Chryseis, pyydän:
tuomitse, unohda hänet.
CHRYSEIS (epäröiden).
Olkoon tuomio jumalten.
Minä en enempi voine.
LEMMINKÄINEN (Medonille).
Kun vasta vapaata miestä
kutsut, narri, orjaksesi,
pistä pääsi kainaloosi!
Se on onneksi sinulle.
Täällä sun pakkanen panevi,
lähde Kyprohon takaisin,
kerto'os kuninkaallesi,
kun olet päässyt horkastasi:
jo unohti Chryseis-Kylli
vaivat, vaan ei Afroditen.
TIERA (keihästään pudistaen).
Täällä myös Tuulikki pitävi
viiksiäni kaunehina.
MEDON.
Zeus avita, sulle näytän,
pohjan barbaari poloinen,
vielä ei vilustununna
miekkani tulinen terä.
LEMMINKÄINEN.
Paarma, miksi niin pöriset?
Miksi naisien peloksi
niskojamme taittaisimme
täällä siistin sillan päällä.
Kauniimpi lumella hurme!
Tule!
MEDON.
Lurjus, miks pakenet?
Jo menikö mieles uhma?
LEMMINKÄINEN.
Mitelkäämme miekkojamme
siis tän petran taljan päällä.
(Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka
mittelevät miekkojaan.)
Noin. Sinun on ensi isku.
MEDON (hyökäten).
Siispä lähde Pluton yöhön!
LEMMINKÄINEN (puolustautuen).
Kas niin, älähän kynsi,
kissanpoika.
MEDON (taistellen).
Saan käpälät
leijonalta, sun tuhoan.
TIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa).
Varokaatte karhun kättä!
(Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee
Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)
CHRYSEIS.
Medon, seis! Minut tapatko?
Tie hänen sydämmehensä
käypi kautta tään sydämen.
Lemminkäinen, miekkas laske!
Hän onpi isäni viesti.
Oikea asians' onpi,
vaan vähänpä ihmislapsi
jumalten tuomion edessä,
taitavi ohjata osaansa ...
kovin kostit Afrodite!
MEDON.
Hän sua häväissyt onpi,
herjannut ja huolettanut,
vienyt kruunusi, kotisi.
CHRYSEIS.
Tehnyt lie tuhat rikosta,
tuhatkerroin anteeks annan.
MEDON.
Muista Kypron kukkasia,
Saaren impien iloja,
Saaren sulhojen surua
ja isääsi valkopäistä,
mi sinua muistelevi
yksin valtalinnassansa!
CHRYSEIS.
Kova on kohtalo inehmon!
Surmasin sadatkin kerrat
tämän miehen mielessäni,
hänpä jällehen heräsi
ilkukseni, itkukseni
sata kerroin kestimpänä.
Tämä mies, jota vihasin,
uhmasin, uhittelinkin,
tätä miestä, min tekikin --
MEDON.
Seis, Chryseis! Ei enempää!
Läpi yön, hämärän halki
henget Hellahan näkevät,
kuulevat jumalat Kreikan
Kypron taivan laelta.
CHRYSEIS.
Armoa julkiset jumalat!
Tämä mies, mitä tekikin,
ijäti hänehen liitti
minut langat onnetarten.
Zeus, mitä säädätkin minulle,
orjuuttako onnetonta,
valtalinnoja, vapautta,
kurjuutta majan matalan,
eloni lyhkäisen lopuksi --
Lemminkäistä lemmin aina.
LEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa).
Käy lepohon, leppärauta,
muutu murhan astalasta
lempeni ikikukaksi
vierelleni vilkkumahan.
Rakkaus voittavi rajunkin;
Kyllikki on onnelani.
MEDON (pistää miekkansa huotraan).
Näinkö kaunehin katosit,
näinkö heityit Kypron helmi
Pohjolan polon lumihin,
jalan jäljen jättämättä!
Ruhtinatar, sua rakastin,
aattelen alati, tosin
en sua voittanut takaisin,
toki sua totella taidan. --
(Itsekseen.)
Päivän päästä jo Chryseis
kaihomielellä katuvi.
Oikku, on nimesi nainen.
TIERA (sotilaille).
Mitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme
ovat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme
haarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa
kiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun
minä olen keihäälläni sitä kolistellut.
CHRYSEIS (Medonille).
Synkkä on matka syksysäissä,
näissä pohjan tuulispäissä,
löydät varmaan haudan harmaan.
Minulle lupaakin, Medon,
tänne jäädä
yli kylmän, kolkon talven.
Sitten Kyprohon koteudu,
sano: täällä Saaren neiti
itkevi jokaista, jota
ennen lempi leikkimailla,
isää armasta enimmän.
Jos hän mulle anteeks antaa,
tahdon riemuin kaikki kantaa.
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa
astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.
HELKA.
Rikkaalta orihit osta,
käy kosihin tytärtä köyhän:
Armas on vertaisten asua.
Prinsessa pois lähetä!
Ei sitele silkkikäsi
kuhilasta kunnollista;
kenell' on kotina linna,
kompastuvi
ortehen majan matalan.
CHRYSEIS (Helkalle).
Anna anteeksi, emoni;
Kruununi kultaisen unohdan,
lasken lapsena eteesi:
ota lahja onnellisen.
Täällä ei kuningatarta
muuta kuin sa yksin, äiti.
Tyytynet sinä minuhun,
tyytynen minä sinuhun;
kudon, leivon, paistan, pesen,
panen parhaimmat oluet.
Majasi on maailmani.
Rakkaudella sen rakennan
laajaksi ja loistavaksi.
Autathan emo minua!
(Helka syleilee häntä).
LEMMINKÄINEN.
Turhaanko opetit, äiti,
mulle syntysi syväsi,
maata, merta mahtavammat,
taivasta tavottavaiset,
Tuonelaankin tunkevaiset?
Jo ma hiihdin Hiiden petran,
Pohjan poikaset kukistin
käden yhden kääntehellä,
vaiensin vasamallani
Lemmon käärmetten kähytkin.
Kyllikki, kyläinen impi,
oman nyt orteni asuja,
katso, kuinka kaunisti
suudelma sovun ja lemmen
loihti linnaksi majani.
Linnaa sa halasit äsken
laulaa tahdon linnan sulle.
Kuuletko kohua kosken?
Nyt ma virteni viritän.
Melodrama.
LEMMINKÄINEN.
Tapion lapsi, vanha hirsi,
aarnihongan heimolainen,
monen talven taltuttaja,
monen myrskyn myöstyttäjä,
kuule nyt ääntäni mahtavaa!
Nöyrry! Pois!
Harjahirsi,
suoja äitini harmaan pään,
permanto, jolla mun kehtoni keinui,
uksi, sa rauhan turva,
liesi harmaa,
min loimossa lasna ma lauloin, leikin,
kaikki uhraan ma lemmelleni.
Poistukaa!
(Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle,
lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä
kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)
Malmi, marmori mahtava,
nyt mua kuulkaa!
Kuule myös,
sinä vaskivuori,
kussa Hiisien vasarat kalkkaa!
Rauta, nouse nostamatta!
kivi, seininä kohoa,
linnaks muodostukaa
kauniimmaksi kuin Kypron linna,
kukkien keskelle jättien luoma!
Nouse seinä!
Kohoa katto!
Muodostu muuri!
Luonnon tyttäret, Luonnottaret,
kaikki kauneenne tänne tuokaa!
Ilman kirkkaus!
Veden terveys!
Maan rikkaus!
Tulen loisto!
Tänne kaikki ne kantakaa!
Ukko, kultainen kuningas,
suojaa nyt ikäsi kaiken
armossa, voimassa, suuruudessa
valtalinnaani lumoavaa!
(Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee,
ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä
kasvavalla loistolla.)
Tässä asumme ain
kera kauneuden ja rauhan ja rakkauden.
Tääll' äidin lempi
onnea suopi
ja kevään hempi
kukkia luopi,
tääll' ilo mielellä, henkien rauhaa
me katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa,
Tääll' olkohon onnemme, Suomemme maa,
joka laihoin kultaisin kangastaa,
min järvissä lempemme päilyy
kuin aurinko, astuva aalloistaan.
(Esirippu lankee.)