Jaampan viimeinen retki.
Varsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei
suuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla.
Aikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton
karkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien
elatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia.
Kohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet
aihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen
tapaisesta sankarista, nimeltä "Stallo", s.o. rautamies eli
rautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.
Mutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota
voitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut
verrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat
runsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille
aikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan
kalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat
kaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin
Bergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin
ulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.
Osa "porvareista" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui
asumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat
muutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne
muuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä
useampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain "asianajajia ja
toimitusmiehiä", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan
Norjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä.
Seuraus tästä liikkeestä oli että "Ruijan rannikoilla ja saarilla pian
vilisi ihmisiä".[8]
Useat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet,
muuttuivat vähitellen "pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat
tavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin,
Trondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan
kaupunkeihin," samalla kun toiselta puolen "englantilaisia,
hollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti
Ruijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin
Bergeniläiset." Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää
Ruijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka
oli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa,
vaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että
useimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön
varallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24
kirkkoa ja "sisusti useimmat niistä komeasti" ja "että he omasta
puolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia."
Mutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus
huononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat
hankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.
Se varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet
Ruijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten
huomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän
onnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille
pohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen
sopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan
hallitus koskaan lienee julkaissut.
Saadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan
muuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat
toimeen asetuksen, joka sääsi, että "tästälähin ei yksikään ulkomaan
laiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään
laiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne,
poikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin." Tämä etuoikeus masensi
kerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon
ja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui
Bergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi
äärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi
vahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan
kalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin
pian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin
hankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.
Voisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman
halunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja
että he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta
myöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että "ei kukaan
kauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa
toisen kauppiaan velkahisen kanssa." Siis oli varsin helppo asia niille
kauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat
jättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että
väestö alituisesti oli heille velassa. "Useimmat eivät tienneet eivätkä
saaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet."
Vapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla
omat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä
kiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin "omia tuotteitaan" eli mitä
palvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta
lastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja
siis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, "että heidän aluksensa
saivat maata maalla mätänemässä."
Väestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä
vääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin
sokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään
saivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi
vuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse "asettaa vouteja
ja muita virkamiehiä," ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle
onneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin
orjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta
toiseen.
Tila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, "että väestö päätti paeta
Ruijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä
olisi tullut aivan autioksi," ellei Ruijaan taas olisi asetettu
maaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä
Ruijaan "saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen."
Mutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian
auttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta
kauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen
mukaan vuosilta 1751 ja 1760) "rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka
ovat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli
lähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi." Niinikään määrättiin,
"että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin
kuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran
tuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!)."
Mutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, "että Ruijaa
koskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli
päin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle,
ollut turmiollinen etenkin väestölle," ja vihdoin vuodesta 1789
myönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa
perustettiin.
Yksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin
jaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista
ponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan
Bergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden
uudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä
Garnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen,
että vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia
Bergeniin.
Vuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa,
jonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa
entisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään
on ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan
Norlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse
istuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty
Garnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut
tuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja
kivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän
uneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit,
porot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää "Vihurilla"
tunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä
leivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan
Antero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi
vaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa,
mutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja
palajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei
ole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen
koommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin
Lindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen.
Hän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.
Äkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän
oli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi
käsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia,
jotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon
ympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä.
Poikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja
koirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon
tullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan
että olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen
rinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo
outo olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:
"Tule tänne, tule tänne sisälle!"
Lappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy
ja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän
astuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.
"Jaampa!" huudahti Laila, "Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko
uskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?"
"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?" sammalsi ukko ja katsoa
tuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.
"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman
lintusesi?"
Jaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja
rukoili:
"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.".
Jaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä
ilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka
hän osasi.
"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!" huudahti
Jaampa.
"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täällä
Bergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!"
"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin," sanoi Jaampa käyden istumaan
permannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan
istumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä
näkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja
kyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja
puhua omaa lapsuuden kieltä.
Vähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa
permannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja
tuntiessaan Jaampan.
"Mutta miten ihmeen tavalla sinä olet tänne tullut? Oletko lappalaisena
loihtijana muuttanut itsesi linnuksi ja lentänyt tänne?" kysyi Lind.
"En toki," vastasi Jaampa hymyillen, "minä olen kulkenut laivalla monen
suuren meren poikki, niinkuin saduissa kerrotaan. Yö± päivät kuljimme
kokonaisen kuukauden. Vihdoin saavuimme tänne, ja tässä suuressa
kylässä olen poikanulikkain ja koirien hätyyttämänä kuleksinut monta
päivää, kunnes vihdoin Musti tuli ulos eräästä huoneesta ja tunsi
minut, sitten Laila huomasi minut ja vihdoin sain kuulla omaa
kieltäni."
"Miten olette voineet, sinä, Laagje ja te kaikki, sitten kuin
läksimme?"
"Laagjen emäntä on kuollut. Mellet on nainut Jaakon Ingan ja Laagjella
on nyt pojanpoika, joka kantaa hänen nimeänsä ja on nyt hänen
lohdutuksensa ja toivonsa."
"Oletko ollut sittemmin Garnäsissä, kun me sieltä läksimme?"
"Laagje ja minä tulimme tänä keväänä Ravdosjärvelle poronemme.
Halusimme nähdä lapsuutemme seutuja ja tahdoimme myös nähdä sinut,
Laila. Läksimme siis eräänä päivänä Garnäsiin sinua tapaamaan. Mutta
taloon tullessamme tapasimme vaan vieraita ihmisiä. He eivät tunteneet
meitä emmekä me heitä. Suruissamme palasimme takaisin jälleen. Sitten
saimme kuulla toisilta Lappalaisilta, että miehesi oli köyhtynyt ja
myynyt talonsa, ja että te olitte lähteneet kauas etelään, suureen
kaupunkiin. Sen koommin en saanut lepoa enkä rauhaa. Sinua ajattelin
päivin ja öin ja muistelin sinua siitä asti, jolloin lapsena istuit
sylissäni. 'Lintusemme on lentänyt kauas etelään,' sanoin Laagjelle,
'mutta Jaampa lähtee vielä kerran häntä etsimään ja tuo hänet takaisin
jälleen.' Sitten läksin matkaan ja, kiitos Jumalan, vihdoinkin olen
sinut löytänyt."
"Eikö vanha isäni ole minua unhottanut? Onko hän minulle vihoissaan?"
kyseli Laila.
"Hän ei ole sinua unhottanut, eikä tee sitä koskaan. Hän on tänä vuonna
Ravdosjärvellä ja odottaa sinua. Hän tahtoisi niin mielellään nähdä
sinut vielä kerran ennen kuolemaansa, ja kuulla sinun lukevan kirjaa,
jota hän kantaa povessaan. Hänen silmänsä ovat niin heikot, jotta hän
ei itse enää saata lukea. Nyt on kesä, nyt saat muuttolintujen lailla
palata takaisin Ruijaan, Garnäsiin, tuntureille ja Ravdosjärvelle
tapaamaan vanhaa isääsi!"
"Voi Jaampa, jos se olisi mahdollista!"
"Miksi ei? Sinä, miehesi ja lapsesi lähdette minun kanssani ja Mustin
ehkä myös saamme ottaa mukaamme."
"Jaampa, me olemme nyt niin köyhiä, meillä on tuskin leivän palaa!"
"Oletko sinä köyhä, Lailasjam, ja nälkäinen? Eikä isäsi ole sinulle
lähettänyt mitään, enkä minäkään. Sepä on paha. Mutta minulla on
sinulle jotakin," sanoi hän, vetäen pussistaan kappaleen kuivattua
poron lihaa, jonka tarjosi Lailalle.
"Kiitos Jaampa hyvä, se maistuu makealta."
"Ja sanot ett'ei sinulla ole yhtään rahaa, ei yhtään kirkasta
hopeataalaria, sinulla, joka olet rikkaan Laagjen tytär ja tunturein
komein tyttö, jota kaikki ihailivat.
"Se oli silloin."
"Missä ovat porolaumasi, missä ovat merkityt emät ja vasikkasi?"
"Niitä ei ole minulla enää!
"Ei 'Vihuria' eikä 'Jivjaa,' joilla ajat kirkkoon."
"Voi, älä niitä muistuttele!"
"Mainitsen kuin mainitsenkin kaikki vanhat asiat, sillä miehesi ostaa
nyt Garnäsin takaisin."
"Valitettavasti, Jaampa," sanoi Lind, "en sitä voi tehdä. Jos minulla
olisi rahaa, ostaisin kyllä talon. Nyt on meillä taas kauppa-vapaus,
mutta Garnäs ei lähde vähemmästä kuin 2000 taalarista."
"Laila voi ostaa talon."
"Pahaksi onneksi on Laila yhtä köyhä, kuin minäkin."
"Ei niinkään, Laila ei ole köyhä. Laila on rikas, hänellä on monta
tuhatta taalaria. Odottakaa vähän," sanoi hän ja meni nahkasäkkinsä
luo, josta otti kaksi painavaa pussia. "Tässä on Lailan rahat, kaksi
pussillista hopeataalareita ja kaksi tuhatta taalaria on minulla vielä
laivalla."
"Onko se mahdollista, ovatko nuo todellakin Lailan rahoja?"
"Ne ovat hänen rahojaan. Laagje ja minä olemme koonneet ne poroilla,
jotka olemme myöneet Lailan perintölaumasta, ja vieläkin on hänellä
kaunis porokarja Ravdosjärven rannalla. Mitä nyt sanot, onko Laila
köyhä?"
"Ei, nyt kiitän Jumalaa hänen hyvyydestänsä ja sinua, Jaampa, joka
pelastat meidät köyhyydestämme. Nyt kaikki muuttuu hyväksi jälleen.
Minä ostan jälleen Garnäsin isännältäni, ja sitten lähdemme Ruijaan ja
aloitamme kaupan uudestaan!"
"Niin," sanoi Jaampa, "ja sinä ostat paljon tavaroita Lappalaisille.
Osta, mitä vaan tahdot, minulla on myös rahaa kätkössä tunturilla, ja
kaikki, mitä minulla on, on jaettava Lailalle ja Mellet'ille."
Lind osti Garnäsin takaisin ja matkusti samana kesänä Ruijaan eräällä
aluksella, joka ennen oli kuulunut hänelle.
Iloinen ja onnellinen oli Laila taas, kun hän lappalaispuvussa kulki
Jaampan seurassa Garnäsin laaksoa tuntureille päin, ohi putouksen ja
Gaisatunturilla olevan vartiorovion ja sieltä alas Ravdosjärven
rannalle.
Ja iloiseksi tuli vanha Laagjekin, kun Laila astui hänen kotaansa,
lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Kuu Laila iltasella oli
lukenut hänelle vanhasta katekismosta, lausui vanhus kuten muinoin
Jaakob: "Nyt minä mielelläni kuolen, nähtyäni sinun kasvosi ja
kuultuani Jumalan sanaa sinun suustasi!"
Laagje otti Lailalta sen lupauksen että hän auttaisi Mellet'in poikaa,
kasvattaisi häntä yhdessä oman poikansa kanssa ja tekisi hänestä
lappalaispapin.
Laagje palasi taas Mellet'in luo, mutta Jaampa jäi olemaan Ravdosjärven
rannalla ja asui siellä turvemajassa, jonka hän itselleen oli
valmistanut. Jaampa halasi päästäkseen tunturille. Hän ei oikein voinut
menestyä Garnäsissä, mutta melkein joka päivä tuli hän sinne, tuoden
kesällä kaloja ja talvella lintuja.
Eräänä kesänä Jaampaa ei näkynyt viikkokauteen, joten Laila rupesi
pelkäämään, että vanhus oli tullut sairaaksi. Hän riensi tunturille ja
tapasi Jaampan makaamassa kurjalla vuoteellaan. Vanhus oli
viimeisillään, vaan hän tunsi kuitenkin Lailan ja heikko hymy kuvautui
hänen vanhoissa, ryppyisissä kasvoissaan.
"Kiitos tulemastasi, Laila," sanoi Jaampa, "minä kuolen pian, olen jo
elänytkin kyllin, mutta rukoile edestäni ja lue minulle Jumalan sanaa,
että saisin syntini anteeksi ja kuolisin rauhassa, sillä vanhat
epäjumalani kiusaavat minua joka yö. Minä näen heidän irvissä suin
tulevan sisälle, ja sitten ne tanssivat ja hyppivät ympärilläni ja
päälläni. Sitten taas uneksin riippuvani savureiässä kuin kala hienossa
langassa, ja hirmuinen tuska valtaa minut, pelkään putoavani helvetin
tuleen, jonka näen hehkuvan allani. Laske pieni kätesi otsalleni ja lue
minulle synnintunnustus ja synninpäästö."
Laila täytti hänen pyyntönsä, ja näytti siltä, kuin olisi vanhus
vaipunut uneen. Laila jätti hänet hiljaisella toivotuksella: "Vatsus
Jesus mu sagjai!" Olkoon Jesus minun siassani! niinkuin Lappalaiset
usein sanovat hyvästi jättäessään. Seuraavana päivänä tuli Jaampan
koira taloon ja hiipi vinkuen Lailan luo. Laila riensi taas
Ravdosjärvelle. Jaampa makasi samassa asennossa kuin Lailan lähtiessä.
Vanhus oli kuollut ja Laila sulki hänen silmänsä.