Kuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa
Avotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi
alakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa
ajatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa
huomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät
enää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli
synkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut
pitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona
Jumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä
niinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä
sanoa mitään.
"Laila," sanoi Laagje eräänä päivänä, "me näemme kaikki, että sinä olet
surumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?"
"Ei se ole mitään."
"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen."
"Minä olen sairas."
"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat
silmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet,
Jaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?"
"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan."
"Meistä on niin ikävää nähdä sinut surullisena. Koeta tulla iloiseksi
jälleen. Kohta olet morsian. Heti joulun jälestä tulee sinun ja
Mellet'in mennä naimisiin."
"Minä en tahdo mennä naimisiin."
"Etkö tahdo? Olethan aina pitänyt Mellet'istä, ja uusi teltti, jossa te
tulette asumaan, on valmis, ja teillä yhteiseen on kaunis porokarja,
jonka avulla voitte elää ja muuttaa mihin tahdotte."
"Voimmehan odottaa."
"Niin et ole ennen puhunut. Mutta tänä kesänä sinä olet muuttunut.
Jospa et koskaan olisi astunut jalallasi Garnäsiin Darojen joukkoon!"
"Niin, jospa en olisi sitä tehnyt!"
"Onko hän tahtonut sinua viekotella?"
"Ei."
"Onko hän ryöstänyt sydämesi viekkailla sanoilla ja valheellisilla
lupauksilla?"
"Ei."
"Ja kuitenkin ehkä pidät hänestä ja sydämesi on kiintynyt häneen?"
"En tiedä."
"Heitä pois hänet mielestäsi! Repäise hänen kuvansa mielestäsi ja
ajatuksestasi! Hän vaan viettelee sinut syvyyden partaalle ja hylkää
sinut."
"Voi, isä!"
"Laila, kuule isäsi sanaa! Sinä tiedät, että aina olen sinusta pitänyt,
jo lapsuudestasi saakka."
"Sen tiedän, rakas isä," sanoi Laila nojaten päänsä hänen polvilleen.
"Mutta sinä et tiedä, että minä olen toivonut paljon sinusta ja sinun
jälkeisistäsi itselleni ja kaikille Lappalaisille. Sinä et tiedä, miten
suloisia unelmia olen uneksinut sinusta ja tulevaisuudestasi. Laila,
minä olen rikas. Tuo korkea, ylpeä Daro on köyhä raukka minun
rinnallani. Minä voin ostaa hänen talonsa, jos tahdon, eli vielä
suuremmankin, mieleni mukaan. Ja minä olen itsekseni tuumannut, että,
kun sinä tulet Mellet'in vaimoksi, ostan teille suuren talon meren
rannalta Darojen keskellä. Sinä saat taloja ja tavaraa, lehmiä ja
lampaita, niin paljon kuin tahdot, ja sinä voit elää Darojen tavalla,
pukeutua niinkuin he, jos tahdot, ja lapsiasi saat kasvattaa
Norjalaisten tavalla, he saavat tietoa ja oppia niinkuin maan
rikkaimmat lapset, ja he tulevat suvusta sukuun mahtaviksi ja eteviksi.
Mutta heidän sukunimensä on oleva Laagje, ja joutuessaan tänne meidän
keskellemme papeiksi ja tuomareiksi muistaisivat he kuitenkin aina
olevansa lappalaista syntyperää. Katso, näin olen minä ajatellut, se on
ollut elämäni päämäärä, ja se on vielä vanhuutenikin toivo. Ja äitisi,
minä ja Jaampa tulisimme sinua katsomaan suuressa talossasi, istuisimme
köyhinä Lappalaisina oven pieleen ja katselisimme ilolla sinua ja sinun
lapsiasi."
Laila itki, vaan ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ollut unelma. Se oli
melkein samanlainen kuin isänkin. Isä olisi ehkä suostunut hänen
unelmaansa ja täyttänyt hänen toivonsa, ottanut Daron vävykseen ja
usein ilolla käynyt heitä katsomassa. Mutta Daro ei tullut, voi, hän ei
tullut! Hän oli pettänyt!
Jo alkujaan oli määrätty, että Mellet'in ja Lailan häät olivat
vietettävät Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun, jolloin sinne
kokoontui paljon kansaa. Häät olivat vietettävät oikein muhkeasti.
Sukulaisia piti kutsuttaman läheltä ja kaukaa, ja Jaampa aikoi jo
edeltäkäsin pyytää luvan Lailalta, saadakseen sinä päivänä, tapauksen
johdosta, ottaa pienen sydämen lämmittäjän.
Mutta Lailan mieli ei käynyt iloisemmaksi. Laagje ja hänen vaimonsa
tuumailivat tästä ja vaimo kehoitti, että lähdettäisiin Koutokeinoon
häitä pitämään lähimmäisenä sunnuntaina ennen joulua. Hän ikäänkuin
aavisti Daron tulevan Karasjoen markkinoille ja saattavan Lailan pään
vielä enemmän pyörälle.
Mellet ilmoitti Lailalle tämän päätöksen ja koki häntä ilahuttaa.
"Miksi et ole niinkuin ennen, Lailasjam," sanoi hän, "olenko sinua
jollakin tavoin loukannut, oletko minuun suuttunut?"
"En, Mellet, en ole sinuun suuttunut."
"Mutta et kohtele niinkuin ennen lapsuutesi ystävää ja leikkitoveria.
Etkö enää pidä minusta?"
"Kyllä, Mellet."
"Miksi siis olet niin murheellinen? Kohta vietämme häitämme. Kahdeksan
päivän kuluttuahan menemme vihille."
"Kuule, rakas Mellet, odottakaamme vielä vähän aikaa, odottakaamme
siksi kunnes minä tulen jälleen terveeksi, raittiiksi ja iloiseksi."
"Sydämesi, Laila, on viime aikoina käynyt niin kylmäksi minua kohtaan.
Niin ei se ollut ennen, mutta kuta kylmemmäksi sinä käyt, sitä
totisemmaksi käy minun rakkauteni sinua kohtaan."
"Täällä on monta kauniimpaa tyttöä kuin minä, onhan täällä Jaakon Inga,
Unnaan Magga, Aslakin Kati ja monta muuta."
"Mutta ei ainoatakaan sinun kaltaistasi, Laila."
"Kaikki nämä ovat paremmat kuin minä. Etkö sinä pidä Jaakon Ingasta?"
"En, ainoastaan sinusta enkä kestään muusta ja ainoastaan sinun
kanssasi tahdon mennä naimisiin."
"Mutta minä en vielä tahdo mennä naimisiin."
"Sinä olet jo luvannut. Kannathan minun sormustanikin."
"Sinä saat sen takaisin ja voit antaa sen jollekin toiselle tytölle."
"Tahdotko syödä sanasi? Tahdotko pettää minut, Laila, niinkuin Daro
petti sinut?"
"Mistä sen tiedät? Oletko vakoillut?"
"Minä näin sinut vartio-roviolla. Minä olin siellä. Sinä et sitä
aavistanut. Koirasi äkkäsi minut ja oli luonani, vaikk'et sitä
huomannut. Olipa onni ett'ei Daro tullut. Jos hän olisi tullut ja
koskenut sinuun, olisi suopunkini ollut valmis, ja hän ei olisi
hengissä sieltä päässyt."
"Hän pelasti henkeni."
"Sen minäkin olisin voinut tehdä."
"Mutta sinä et tullut. Voi, Mellet, miksi et silloin tullut? Kaikki
olisi nyt ehkä toisin. Mutta silloin se oli hän, joka tuli!"
"Juuri siitä syystä häntä vihaan."
"Mellet, nyt olet paha."
"Kutsu sitä miksi hyvänsä, vihaksi häntä eli rakkaudeksi sinua kohtaan.
Minä vihaan Daroja, sen tunnustan ja sen teen syystä, mutta sinä,
Laagjen tytär, sinä häpäiset sukusi ja esivanhempasi. Ja kuitenkin sinä
olet oleva vaimoni eikä hän saa koskaan enää sinua nähdä!"
Joulu läheni ja Laagje valmistelihe lähtemään Avjotunturilta
Koutokeinoon.
Päivää ennen lähtöä toimitti Laila niin, että sai puhella kahden kesken
vanhan ystävänsä Jaampan kanssa.
"Jaampa, istuppas tähän viereeni", sanoi Laila.
"No, mitä tahdot?"
"Oletko joskus pitänyt minusta?"
"Olenhan hiukan."
"Minä olen niin kurja ja onneton."
"Sen olen huomannut."
"Tahdotko tehdä minulle palveluksen?"
"Niin monta kuin tahdot!"
"Jaampa, sinä olet aina tehnyt, mitä olen pyytänyt. Tahdotko täyttää
viimeisen pyyntöni?"
"Tahdon, tahdon, sano mikä se on."
"Huomenna lähdemme Koutokeinoon."
"Silloin sinä olet morsian ja me juomme häitäsi ja pidämme hauskaa
elämää. Mutta ehkä tahdot ett'en joisi sinun hääpäivänäsi? Sitä et saa
vaatia, Lailaseni. Pyydä vaikka mitä muuta, mutta ei sitä. Sinä päivänä
minä tahdon juoda ja olla iloinen."
"Vaikka minä olen niin murheellinen."
"Miksi sinä olet sitten murheellinen?"
"Minä en huoli Mellet'istä."
"Et huoli Mellet'istä! Kenenkä sitten ottaisit? Ehkä mieluummin
ottaisit minut?"
"Ennen sinut, kuin Mellet'in!"
"Jumala sinua armahtakoon, lapsi, älä nyt puhu semmoisia kuin että
mieluummin ottaisit minut. Silloin todellakin lienet onnettomampi, kuin
ajattelinkaan."
"Rakas, vanha Jaampa, tahdotko tehdä niinkuin minä sanon?"
"Kaikki, mitä vaan tahdot."
"Tahdotko lähteä Garnäsiin?"
"Garnäsiin! Pitääkö minun lähteä Garnäsiin Daron luo?" huudahti Jaampa
ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Niin, sinun pitää lähteä Garnäsiin."
"Pitääkö minun tappaa hänet? Pitääkö minun hiipiä hänen luoksensa,
heittää suopunkini hänen kaulaansa, raahata hänet koskelle ja viskata
virtaan, jotta hän kieppuu ja luikertelee nuorassani kuin mato
koukussa, kunnes hän on kuollut?"
"Ei, ei."
"Pitääkö minun sitoa hänet, panna rekeen ja tuoda tänne, heittää hänet
eteesi, jotta sinä saat astua jalallasi hänen päällensä ja sylkäistä
häntä vasten viekkaita silmiään mennessäsi morsiamena kirkkoon?"
"Ei."
"Mitä sinä tahdot, mitä sitten vaadit?"
"Laita niin, että hän saa nähdä sinut."
"Nähdä minut! No, onpa se kaunis näky! ja entäs sitten?"
"Nähdessään sinut hän kysyy jotakin, ja sinä silloin näet ja huomaat,
mitä hän ajattelee."
"Kestä, mistä?"
"Meistä kaikista. Ja sinä voit silloin kertoa hänelle, että sunnuntaina
ennen joulua vietetään minun häitäni, jolloin huomaat, onko hän minut
unhottanut."
"Varmaan hän on sinun unhottanut. Hän petti sinut. Mellet on
kertonut sen minulle. Hän ei sinua enää ajattele. Hän ajattelee vaan
daro-tyttöjään. Mitä sinä hänestä enää välität?"
"Tahdotko tehdä niinkuin pyysin?" sanoi Laila kyyneleet silmissä ja
katsoi rukoilevasti vanhaa ystäväänsä.
"Älä itke, älä itke, lapseni, minä lähden, minä menen maailman loppuun,
taivaasen eli helvettiin, eli vaikkapa tuon kirotun Daron luo, kun sinä
sitä vaadit."
Seuraavana päivänä pantiin teltti ja muut tarvekalut rekeen, ja Laagje,
hänen vaimonsa, Mellet ja Laila läksivät Koutokeinoon, mutta Jaampa
toisten palvelijoiden kanssa jäi kotiin karjaa hoitamaan. Jaampa oli
luonnollisesti myös kutsuttu häihin, mutta saattoihan hän tulla
jälkeenpäin, arveli ukko, eli odottaa kernaasti kotona, kunnes
palaisivat kirkosta ja viettäisivät häitä kotona.
Tuskin olivat toiset lähteneet matkaan, kun Jaampa otti suksensa ja
ohjaksensa ja meni porolaumalle. Täällä hän valitsi itselleen poron,
jota Lappalaiset nimittävät "Njirroksi." Se on semmoinen eläin, jolla
on se ominaisuus, että se ei tahdo seurata laumaa, vaan kuleksii
mieluimmin itsekseen. Se on kesyttömämpi kuin muut porot, mutta myös
nopeampi juoksemaan kuin tavallinen poro. Jaampa pani riimun sen
päähän, kiinitti ohjaksen ja antoi mennä Alteniin päin, seisoen itse
suksilla ja pitäen kiini ohjaksista. Luonnollisesti kuljetaan tällä
tavalla hirveätä vauhtia ja paljon nopeammin, kuin jos reellä ajaisi.
Vastamaassa on se porolle huokeampi, ja myötämaassa taas sukset sujuvat
kilvassa poron perässä. Mutta harva Lappalainen osaa kulkea tällä
tapaa, ja siinä ei saa polvet tutista muutaman penikuorman kulkemisen
jälkeen.
Kello 12 lauantaiyönä oli Jaampa Ravdosjärven harjanteilla Garnäsin
yläpuolella, mutta siinä poro kaatui kuoliaana maahan. Jaampalla oli
toki viettävä maa edessään ja hän antoikin mennä aika vauhtia. Oli
kuutamoyö, ja sitä paitsi oli seutu hänelle hyvin tuttu.
Lähestyessään taloa Jaampa kulki hiljaisilla askeleilla. Hän tahtoi
päästä sisään kenenkään huomaamatta. Mutta talon koira syöksi ulos ja
hyökkäsi hänen päällensä. Salaman nopeudella ja hyvin tähdätyllä
iskulla halkaisi Jaampa koiran pään, jotta se kaatui kuoliaana
tantereelle.
"Tuosta saat palkkasi siitä, että purit Lailan pientä koiraa!" sanoi
Jaampa. Hänellä oli hyvä muisti ja hän ei tahtonut nostaa suurta melua.
Kaikki makasivat syvässä unessa. Hän kääntyi erääsen sivurakennukseen,
jossa hän tiesi Antero Lindin makaavan ja avasi hiljaa oven. Siihen
aikaan ei ovia lukittu sisäpuolelta. Ääneti hän astui permannon poikki
ja pysähtyi sängyn eteen, Kuu valaisi himmeästi säteillään sekä häntä
että Lindiä, joka nukkui sikeässä unessa.
"Daro," sanoi Jaampa, "herää!"
Kauhistuen ja unen horroksissa katseli Lind hetkisen Jaampaa, ennenkuin
selvisi ja tunsi hänet.
"Jaampa", sammalsi hän nousten istualle sängyssä, "mitä sinä täältä
tahdot, aiotko tappaa minut?"
"En toki, en sinua enkä muita. Tänään olen jo kyllin verta
vuodattanut."
"Mikä on hätänä, miksi tulet tänne keskellä yötä?"
"Minä tuon sinulle terveisiä."
"Keltä?"
"Lailalta."
"Lailalta!" huudahti Lind, "onko mitään vaarallista hankkeissa? Kuinka
hän voipi?"
"Huonosti."
"Onko hän sairas?"
"Hän on suruissaan."
"Siitä etten minä tullut?"
"Sitä en tiedä, mutta hän lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että
hän huomenna, pyhänä kello 12, on morsiamena Koutokeinon kirkossa."
"Se ei ole totta, sinä valehtelet, se on mahdotonta! Olihan hänellä
aikomus viettää häänsä Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun."
"Huomenna kello 12 Laila ja Mellet vihitään Koutokeinon kirkossa."
"Voi minua onnetonta!" huudahti Lind ja viskautui sänkyyn, mutta
hypähti jälleen seisoalle kalman kalpeana. "Se ei saa tapahtua, se ei
voi tapahtua, se ei ole totta!" huusi hän.
"Petithän sinä hänet!"
"Ei, ja tuhatta kertaa ei, minä en häntä pettänyt. Isäni makasi
kuolinvuoteellaan ja minun täytyi sulkea hänen silmänsä. Saatoinko
semmoisena hetkenä jättää isäni?"
"Puhutko totta? Senkötähden et voinut tulla?"
"Sen tähden, muuten ei mikään este mailmassa olisi minua pidättänyt."
"Oliko aikomuksesi naida Lailan?"
"Oli, hän olisi ollut vaimoni, kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuin
kuka hyvänsä muukin."
"Ovatko porosi 'Vihuri' ja 'Jivja' kotona?"
"Ne ovat molemmat täällä."
"Pue siis päällesi matkavaatteesi, hiljaa, mutta joutuisaan, ja sitten
lähdemme matkalle poikki tunturien semmoista vauhtia, jommoista et
vielä ikänäsi ole kulkenut. Minä menen valjastamaan."
"Pääsemmekö huomenna perille?"
"Pue päällesi, sanon minä, ja älä herätä ketään."
"Luuletko että ehdimme perille?" kysyi Lind, kun Jaampa tuli kahdella
porolla.
"En tiedä. Voimmehan koettaa. Kaikissa tapauksissa ehdimme
hääjuominkeihin."
Porot hypähtivät syrjään nähdessään koiran.
"Tuossa on Kaaro, Kaaro on murhattu!" sanoi Lind.
"Minä sen tapoin, se hyökkäsi päälleni."
Saavuttuaan kukkulalle Lind huomasi poron, joka makasi siinä kuolleena,
ja osoitti sitä.
"Se pakahtui," sanoi Jaampa, "minä ajoin sillä 10 penikuormaa
kahdessatoista tunnissa."
Sittemmin he eivät paljon puhuneet. Jaampa ajoi edellä "Vihurilla" ja
antoi sen juosta niin paljon kuin se pääsi. Mutta heillä oli 16
penikuormaa Koutokeinoon. Vaan poroillakin näytti olevan halu päästä
perille. Ne tunsivat tunturit, laaksot ja järvet yhtä hyvin kuin
Jaampakin, ja kiitivät vapaehtoisesti eteenpäin tavatakseen vanhoja
ystäviään. Kulettuaan 5-6 penikuormaa heidän täytyi levätä pari tuntia.
Porot rupesivat heti kaapimaan itselleen jäkälää lumen alta. Jaampa
viritti nuotion ja paistoi pari poron kieltä.
"Sano minulle totuus, Daro, äläkä salaa mitään," sanoi Jaampa. Hän
nousi seisoalleen, nojausi sauvaansa ja katseli Lindiä, joka makasi
lumella nuotion vieressä. "Aioitko naida lappalaistytön, Laagjen
tyttären? Onko se totta? Vanno pyhä vala!"
"Niin totta kuin Jumala minua auttaa."
"Sinä et aio häntä pettää?"
"Jos sen teen, saat hirttää minut suopungillasi."
"Minä en välitä vähääkään sinusta. Minä voisin helposti tappaa sinut
niin kuin koirasikin, ja jättää sinut tähän raatona makaamaan, jos
siitä vaan olisi Lailalle iloa. Hän on ollut hyvä enkelini siitä
hetkestä, jolloin hän ensi kerran istui polvellani. Hän on pelastanut
sieluni saatanan ja hänen puisien ja kivisten jumalainsa vallasta,
joita minä palvelin. Sen vuoksi teen kaikki, mitä hän käskee ja tahtoo,
olkoon se sitten siunauksesi eli kiroukseksi, ja vaikka minun pitäisi
pettää Laagje, hänen sukunsa ja oma kansani."
"Minäkin olen pannut henkeni alttiiksi Lailan tähden.
"Niin vainenkin, se ei ollut niinkään hullusti tehty. Sinä et silloin
tiennyt, kuka hän oli, etkä nytkään tiedä, kuka hän on."
"Kuka hän on? Hän on kaunein neito, jonka koskaan olen nähnyt."
"Mitä joutavia!" sanoi Jaampa, hän oli vähällä suuttua tästä rakkauden
innosta. "Mutta kenen tytär hän on? Tiedätkö sen?"
"Luonnollisesti Aslak Laagjen!"
"Mitä vielä! Se ei ole totta. Yhtä paljon Laila on Laagjen tytär, kuin
sinä olet hänen poikansa."
"Mitä sinä mies puhut, oletko hullu?"
"En ole, mutta uskon, että puhuit totta vakuuttaessasi, että aiot naida
hänet, ja sen vuoksi kerron nyt sinulle asioita, jotka saavat
daroveresi koskena tulvaamaan sydämeesi, jotka saattavat sinut
semmoiseen tuskaan, että riennät eteenpäin niinkuin se vaivainen, joka
on myöhästynyt ja näkee taivaan portit sulkeutumaisillaan, ei koskaan
enää auetakseen."
"Mitä sinä tarkoitat," sanoi Lind nousten seisoalleen, "eikö Laila ole
Laagjen tytär?"
"Ei, sanon minä, hän ei ole Laagjen tytär, hän on sinun sukulaisesi,
serkkusi, hän on setäsi tytär, hänen, joka kuoli Karasjoella 20 vuotta
sitten. Lapsen me pelastimme ja otimme luoksemme."
"Taivaan Jumala, ett'en ennen sitä ole tiennyt."
"Voit olla kiitollinen, että tiedät sen nyt!"
"Niin, Jaampa, minä kiitän sinua siitä kaiken elinaikani, mutta
Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä, paikalla, jokainen silmänräpäys
on kallis. Minun täytyy päästä perille, ennenkuin he ovat vihityt.
Jaampa, saata minut perille, minä annan sinulle mitä vaan tahdot, jos
saatat minut perille, ennenkuin se on liian myöhäistä!"
"Sinun tähtesi en tee mitään, ylpeä Daro, sinulle en ole mitään velkaa,
enkä huoli sinun kiitoksestasi ja vielä vähemmin tavaroistasi. Voisin
helposti jättää sinut tähän, voisin ajaa 'Vihurilla' Koutokeinoon ja
juoda siellä Lailan häissä itseni humalaan. Mutta Laila ehkä kuolisi
nähdessään minun tulevan yksin, ja katsoisi minuun aina nuhtelevilla ja
surullisilla silmillä; sillä hän ei lemmi Mellet'iä, eikä ketään muuta
kuin sinua. Sen tähden minun täytyy noudattaa hänen tahtoaan, sen
tähden tahdon jälleen saattaa hänet iloiseksi, tahdon nähdä ilon
kyyneleet hänen silmissään, samoin kuin kerran näin hänen äitinsä, kun
sinä tulet, ja hän tuskassaan vihdoin kuulee sinun äänesi, näkee sinut
ja nojautuu rintaasi vasten, ja silloin hän ehkä myös ojentaa
minullekin kätensä sanoen: 'Kiitoksia, vanha paha Jaampa!'"
"Kello on 12," sanoi Lind katsoen kelloaan, "nyt on pyhä, meidän täytyy
rientää, meidän täytyy taas lähteä matkalle; minä tulen aivan
mielettömäksi, ellemme ajoissa pääse perille!"
"Minä tiedän vallan hyvin, mikä aika nyt on päivästä, sinun ei tarvitse
ilmoittaa sitä joutavasta kellostasi. Etkö näe pohjantähteä? Mutta jos
yksi poroista pakahtuu, pääsee vaan toinen meistä perille, ja jos
molemmat pakahtuvat, ei kumpikaan meistä pääse häihin."
Taas lähdettiin kulkemaan aukeita, autioita tunturilakeoita.
Sillä välin eräässä tuvassa Koutokeinossa paraillaan puettiin Lailaa
morsiuspukuun. Hän vastusteli eikä ollenkaan tahtonut pukeutua
morsiuspukuun. Se kuuluukin asiaan. Lappalaismorsiamen pitää tehdä
vastarintaa pukeutuessa, hänen täytyy itkeä, ruikuttaa ja valittaa ja
sanoa ei tahtovansa olla morsian, ja lopullisesti hänen kuitenkin
täytyy suostua menemään alttarin eteen. Kaikki vaan osoitteeksi siitä
että hän on viaton ja ujo neito. Sattuipa kuitenkin kerran, että muudan
morsian alttarin edessä papin kysymykseen, tahtoiko hän ottaa tämän
N. N:n aviomiehekseen, suoraa päätä vastasi:
"En."
"Sitten en saata teitä vihkiä," sanoi pappi.
"Saatat kyllä," sanoi morsian, "minä arvelin, että kysyisit sitä
minulta vielä toistamiseen."
Mutta Lailassa ei ollut mitään teeskenneltyä ujoutta. Hän vastusteli
toden teolla, sulasta epätoivosta, itki ja rukoili, ett'ei häntä
pakoitettaisi. Morsiustytöt, jotka häntä pukivat, pitivät lopullisesti
tätä vastustelemista melkein sopimattomana, sopihan kohtuullisella
tavalla osoittaa ujouttaan, ja saisihan se jo kertakin loppua.
Vihdoin Laila oli puettu hopeavyöhön, hopeakaulukseen ja kaikkiin
koristeihin, jotka asiaan kuuluvat. Sitten hän talutettiin kirkkoon ja
asetettiin istumaan Mellet'in viereen, joka oli puettu punaiseen
jakkuun. Kalpeana ja itkusilmin istui morsian siinä, silmät maahan
luotuina.
"Missä on Jaampa?" kysyi hän kerran ja katseli tuskallisesti
ympärilleen. Kukaan ei tiennyt missä Jaampa oli.
"Hän ei tule! Kaikki on hukassa!" huokasi Laila ja antoi horjuen
taluttaa itsensä alttarin eteen, suureksi kummastukseksi Kovalle
Hjorth'ille, joka vielä oli pappina Koutokeinossa silloin, kun nämä
seikat tapahtuivat, ja joka hyvin tunsi Lailan siitä ajasta, jolloin
hän oli käynyt rippikoulua. Hän oli kyllä usein nähnyt tämän kaltaisia
tapauksia, vaan ei milloinkaan semmoista epätoivoa ja tuskaa joka tämän
morsiamen kasvoilla kuvautui.
Sitten tuli kaksi neitoa ja poikaa, jotka kannattivat suurta vaatetta
kunnia-taivaana morsiusparin päällä. Tämä vaate oli nimeltä "Pelli" [7]
ja kuului kirkolle. Sen käyttämisestä maksettiin muutama killinki
kirkon kassaan. Tapa on omituinen Koutokeinossa, eikä ainakaan ole
tavallinen muualla Ruijassa. Se on luultavasti ruotsalaista syntyperää
ja on säilynyt Koutokeinossa niistä ajoista, jolloin tämä oli
ruotsalainen pitäjä.
Kirkko oli täpösen täynnä talvipukuihinsa puettuja Lappalaisia. Pappi
otti käsikirjansa, kääntyi pariskunnan puoleen ja alkoi puhua heille,
mutta hän oli tuskin ennättänyt lausua muutaman sanan, kun kirkon
ovelta äkkiä kuului hirveä meteli. Ovi paiskattiin selälleen ja sisään
hyökkäsi pitkä mies lappalaispuvussa. Hän työnsi voimakkaasti kaikki
muut syrjään, jotta niitä kaatueli oikeaan ja vasempaan, ja tunkiihe
alttarin eteen huutaen kuin mieletön:
"Pysähdy, pysähdy, pappi, Jumalan tähden odota!"
"Kuka se on, joka uskaltaa häiritä kirkon rauhaa? Ken sinä olet?" huusi
Kova Hjorth.
"Nimeni on Antero Lind," vastasi vieras, astui alttarin eteen, työnsi
Mellet'in syrjään ja sieppasi Lailan, joka oli vähällä vaipua maahan,
voimakkaihin käsivarsiinsa. Laila oli kuullut, nähnyt ja tuntenut
hänet.
"Laila, sinä et vielä ole vihitty," sanoi Lind, "sinä et ole hänen
vaimonsa?"
"En."
"Jumalan kiitos!" huudahti hän ja painoi ensimmäisen suudelman neidon
kalpeille huulille.
Mellet tahtoi riuhtaista morsiamen irti, mutta vasemmalla kädellään
piti Lind Lailaa vyötäryksiltä kiini ja oikealla hän tarttui
Lappalaisen kulkkuun ja työnsi häntä pois luotaan.
Pappi ja läsnä oleva kansa katselivat hämmästyksissään tätä tapausta,
eivätkä saattanet käsittää sitä, mutta Laagje ja hänen puolisonsa
käsittivät kaikki nähdessään Jaampankin.
"Kurja kavaltaja!" huusi Laagje, "sinä olet meidät pettänyt!"
"Mitä te huudatte ja meluatte?" sanoi pappi. "Hiljaa herran huoneessa!
Onko tämä mies hullu, joka tulee häiritsemään pyhää toimitusta?"
"Ei, pappi, minä en ole hullu, minulla on oikeus olla täällä ja pitää
tätä neitoa sylissäni", vastasi Lind.
Laila ei tiennyt muuta kuin että oli pelastettu, ett'ei hän ollut
vihitty Mellet'in kanssa ja että tuo suuri, väkevä Daro tuki ja
puolusti häntä.
"Tiedä se, pappi," sanoi Lind, "että tämä neito ei ole Laagjen tytär
eikä häntä myöskään vihitä kehenkään Lappalaiseen, vaan että hän on
norjalainen tyttö, setäni tytär, ja että hän on oleva minun vaimoni
Jumalan ja ihmisten edessä."
"Onko se totta, mitä tässä puhutaan," kysyi pappi Laagjelta, "eikö
Laila ole sinun tyttäresi?"
"Ei, tapahtukoon Jumalan tahto!" vastasi Laagje ja kertoi
hämmästyneelle kansalle kertomuksen tyhjästä kätkyeestä. "Ja nyt,"
lausui hän lopuksi, "olen taas lapseton ja köyhä kuin Job."
"Andasjam," sanoi Laila Lindille, käyttäen ensi kerran tätä lemmen
osoitusta, "onko se ihan totta, että olen sinun ja Inkerin serkku ja
setäsi tytär?"
"On, Lailasjam, se on niin totta, kuin että seison tässä, ja siitä,
että tämän tiedän ja että olen tässä, saat kiittää 'Vihuria' ja
vanhusta, joka seisoo tuossa."
"Kiitoksia vanha Jaampa, paha Jaampa, ilkeä Jaampa!" sanoi Laila
kietoen kätensä ukon kaulaan ja suuteli tuota vanhaa, kurttuista
naamaa. Sitten hän astui Laagjen luo, joka oli istaunut kirkon
lattialle, ja lankesi polvilleen hänen eteensä.
"Anna anteeksi, rakas isä," sanoi Laila, "ilman sinutta en olisi elänyt,
ja sinä olet aina ollut hyvä isä minulle."
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, lapseni," vastasi Laagje,
"sinä et ole mitään rikkonut; mutta minulla ei ole tässä mailmassa enää
mitään toivoa, ja me Lappalaiset emme koskaan pääse kurjuudestamme."
Sen jälkeen astui Kova Hjorth saarnastuoliin, ja vihkimäpuheen sijaan
saarnasi hän Room. 10 luvun 33 värsyn johdosta: "Kuinka tutkimattomat
ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"
Jumalan palveluksen loputtua menivät Laila ja Lind pappilaan.
Seuraavana päivänä olivat kaikki Lappalaiset kadonneet ja kaksi päivää
myöhemmin saapui nuori pariskunta Garnäsiin, jossa Inkeri avosylin otti
heitä vastaan.
Vuoden kuluttua vietettiin Garnäsissä häitä. Altenin kirkko, jossa
Laila ja Antero Lind vihittiin oli täpösen täynnä Lappalaisia,
Suomalaisia ja Norjalaisia. Uutinen jälleenlöydetystä norjalaistytöstä
oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet morsiamena,
puettuna kauneimpaan lappalaispukuunsa; sillä ainoastaan sillä ehdolla
oli Laagje luvannut tulla häihin. Laagjen emäntä ja Mellet eivät
tulleet, mutta Jaampa sitä vastoin tuli. Laila oli niin pyytänyt, että
Jaampa tulisi ja näkisi hänet morsiamena, vaikkapa norjalaisessa
puvussakin, ja että Jaampa iloitsisi sinä päivänä, sillä muuten ei
Laila sanonut voivansa itsekään olla oikein iloinen. Laagje ja vanha
Jaampa istuivat kunniapaikalla alttarin puolella, ja Jaampa joi sinä
päivänä kuin mies ja lauloi illalla lappalaisia runoja, joista vieraat
eivät ymmärtäneet sanaakaan.
Muuten ei ole häistä paljon kerrottavaa. Sen saatamme vaan mainita,
että, kun morsian Inkerin kanssa seuraavana aamuna kulki vieraille
tarjoilemassa kahvia ja viinaa sängyssä, niinkuin tavallista on
oikeissa lappalaishäissä, Jaampaa ei löytynyt mistään. Hänelle oli
kyllä annettu huone, jossa Laagjen kanssa saisi levätä, mutta eipä
kauan kestänyt, ennenkuin ukosta tuntui liian kuumalta ja ahtaalta olo
lukittujen ovien sisäpuolella. Hän hiipi siis hiljaa ulos ja kävi
makaamaan pihalle paksussa poronnahka-turkissaan, johon hän vetäytyi
huppuun, ikäänkuin etana kuoreensa. Mutta syntyipä yöllä ankara
lumisade, jotta aamusella vähintäinkin kyynärän paksuinen lumivaippa
peitti maat mantereet ja samassa Jaampankin. Tästä ei ukko kuitenkaan
herännyt. Hän veti vaan makeata unta valkoisen vaippansa alla, jonka
itse taivas oli hänelle valmistanut, aamuun asti, jolloin morsiamen
häntä löytääkseen täytyi pistää sukset jalkaansa ja kulkea pitkin
pihaa, pistellen suksisauvalla lumeen, kunnes vihdoin tapasi pehmeän
esineen, ja ylös lumesta kohosi Jaampa. Hänkin siis sai "karhukupin"
sängyssä.