Markkinat Karasjoella.
Ennen muinoin pidettiin Karasjoella joka talvi käräjiä ja suuria
markkinoita. Vouti tuli sinne Altenista kokoomaan veroja, ja pappi
Koutokeinosta lapsia kastamaan, Ehtoollista jakamaan ja vihkimään
pariskuntia, joilla kenties ei ollut tilaisuutta useammin kuin kerran
vuodessa käydä kirkossa ja pappia tapaamassa. Myöskin useita
kauppiaita, eli, kuten heitä siihen aikaan kutsuttiin, "porvareita,"
kokoontui sinne, osaksi Ruijan rannikoilta ja Suomesta, osaksi
Ruotsista ja etenkin Torniosta. Lähiseuduilta kokoontui sinne silloin
myös tunturi-Lappalaisia, molempaa sukupuolta, ostamaan ja myömään,
tapaamaan sukulaisia ja tuttavia, kosimaan ja kosittaviksi, kihlaamaan
ja vihityttämään itseänsä. Nämä 14 päivää, jonka markkinat kestivät,
oli hyvin kiireinen aika.
Jo ennen esivallan tuloa oli useampia Lappalaisia saapunut
markkinapaikalle, joten seudulla jo oli vilkkaanlainen liike, mutta se,
joka ensimmäisenä markkinapäivänä olisi voinut joltakin korkealta
paikalta katsella seutua, olisi huomannut, että joka puolella
ympäristöllä polveili pitkiä, mustia juovia aukeita lumikenttiä myöten,
ja että kaikki pyrkivät samaan keskipisteesen. Ne olivat kaikki
suurempia eli pienempiä raideja eli poroseurueita, 10-20-30 elukkaa
kussakin, sidottuina toinen toisensa jälkeen, reki perässään, jotka
kaikki olivat matkalla Karasjoelle, ja myöhemmin päivällä ajoi raide
toisensa perään markkinapaikalle.
Toisena markkinapäivänä tuli myös Laagje, hänen puolisonsa, Jaampa,
Mellet ja Laila kolmella kymmenellä porolla muhkeasti ajaen paikalle.
Suuri osa Lappalaisista tiesi, että Laagje oli rikkain mies niillä
seuduilla, ja hänen tulonsa herätti sen vuoksi tavallista suurempaa
huomiota. Ne viisi poroa, joilla hän seuralaisineen ajoi, olivat
valituita elukoita muhkeilla sarvilla ja komeilla valjailla. Etenkin
oli se poro, jolla Laila ajoi, tavattoman suuri, kaunis ja
soleavartaloinen, mutta, niinkuin näkyi, jotenkin kesytön ja vallaton.
Lappalaiset keräytyivät tämän poron ympärille, ja siinä syntyi nyt
innokas puhe ja keskustelu.
"Kas, miten hoikat ja hienot jalat sillä on!" sanoi yksi.
"Katsokaas, miten muhkeat sarvet!" tokaisi toinen.
"Ja silmät sitten, mustat kuin kekäleet!" huudahti kolmas.
"Ole varuillasi!" sanoi Jaampa, "se on vihainen."
"Mistä ihmeistä sinä sen olet saanut käsiisi, Jaampa?" kysyi eräs
tihrusilmäinen Lappalainen.
"En minä ole sitä varastanut!" vastasi Jaampa.
"Kenenkä merkki sillä on?"
"Se on Laagjen tyttären merkki."
"Onko se Suomesta vai Ruotsista?"
"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että
sillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä
Inarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme."
Semmoisella eläimellä on oma nimensä eli "baevrek" ja se on tunnettu
nopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron
sikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään
raskaita kuormia. Tämä "baevrek", jolle Jaampa oli antanut nimen
"Vihuri", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli
saanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi,
mutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti
saattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.
Laagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat
myötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä
paitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat
kuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa
kolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä
päivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut
hänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli
sen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi
ollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana
markkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut
kohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: "juvat interdum
insanire" [4], ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin
ennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin
hirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin
antanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla
varullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme
kohta nähdä, miten kävi.
Tärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli
toimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten
Mellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo
kauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät
naimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät
melkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta
siitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä,
että hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten
kosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli
aivan tarpeeton.
Sen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle
pariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli
Mellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä,
vyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle
kosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö
ottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty,
varma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa
kosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä
pidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee
niin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat
entisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse
kirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat
lahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se
nuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.
Ennen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli
porvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien
kauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää
heitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis
varsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin
ihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin
kykyä.
Kun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin[5], tarjottiin hänelle
aluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian
kauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös
annettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä "lahjoja", niinkuin
sormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani
nyt Lappalainen vuorostaan pöydälle "vuosshjambierggon" eli
poronpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja
se oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan
hänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat
häntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa
lihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia
kursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita,
niinkuin: "saanko luvan tarjota," eli "olkaa niin hyvä", eli
"terveydeksenne", ja vastaukseksi: "tuhansia kiitoksia", "se on
erinomaisen hyvää" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita,
niinkuin: "Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!"
"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli
sekä pieni että laiha."
"No niin", vastasi ehkä Lappalainen taas, "sinä olit laiha lahjoinesi
ja minä siis pieni paistineni."
Kun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin
varalta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän
möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä,
että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli
kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn
tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan
luokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti
semmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän
säilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja
mukanaan eli "rittabel" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle.
Mutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa
ja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä.
Saatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli
kotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei
päässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa
lumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi
isäntä viinaa "gukseen", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan
tuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä
lehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen
tuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä
mieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi,
ja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy
puhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe
ei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin
aivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin,
toisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää:
"vuölle" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu
"jöiging" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta.
Tuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä
eli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet
toisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja
vastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista,
nykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon
kyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa
tunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto
esiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.
Mutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?
Oikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä
ympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää,
ylpeästi laulaen "salaisesta laumastaan" s.o. kätketyistä
hopeataalareistaan, "haara-sarvistaan", s.o. lukuisasta poro
laumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, "Vihuristaan,"
tuosta nopeasta juoksijastaan, "pitkähäntäisestä", eli sudesta, jonka
hän surmasi, "korpien ukosta", karhusta, jonka hän oli kaatanut,
kaikkityyni runollisia vertailuja.
Mutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa
saattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa.
Siinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on
joskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa
laitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti
sanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei
myöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden
puolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja
piehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä,
sinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä
tukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin
kantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen
luonnostaan liian hyväsydäminen.
Tuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja
Mellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia.
Hänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä
jutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee
vähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on
saanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin
joku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja
sydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen
antajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota
jokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee
siihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä
hymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut
kaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee
tarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta
mutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen
kultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.
"Sinun kultasi!" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään,
"enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen," ja toiset tytöt nauravat
pojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta
poika ei tuosta ota hämmästyäkseen.
"Katso nyt edes minuun!" sanoo hän, "ja kuule, sinä tunturin ihanin
kukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja
uskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun
kerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet
kuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme
yhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan
tahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me
olemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme
kaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan
sinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla
nimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni,
kultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä
otan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla'
täältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!"
Kosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus,
ett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja
vastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen
vanhempiensa puoleen.
Sitten tulee joukkoon pitkä, roteva, mustapukuinen ja parrakas
Suomalainen, tarjoten hohtavaa hopealusikkaa Lailalle. Pitkäveteisellä,
äännekkäällä äidinkielellään puhuttelee hän Lailaa: "Tyttö kulta,
kultanuppuseni, minä rakastan sinua kuollakseni! Tule kanssani Suomeen,
tuhatjärvien maahan!"
Mutta Laila ei tahdo mennä Suomeen eikä huolia lahjasta, ei myöskään
tahdo puhella hänen kanssaan eikä neuvoa häntä vanhempiensa puheille.
Hän juttelee sen sijaan iloisesti Mellet'in ja Utsjokelaisen kanssa.
Eräässä markkinapuodissa seisoi muudan nuori mies täydellisissä
Lappalaisen tamineissa, turkissa, kurpposissa ja lakissa. Hän oli
jotenkin pitkä, harteva ja kaunis mies mustalla huuliparralla. Hän oli
tullut tänne tuoden suurella porojoukolla tavaroita Altenista, johon
hänen isänsä muutamia vuosia sitten oli asettunut asumaan. Perhekunta,
nimeltä Lind, oli alkuaan kotoisin Bergenistä. Tämän nuoren miehen isä
oli sen Lindin velipuoli, joka noin 19 vuotta takaperin oli tullut
Karasjoelle, vaan joka kuoli siellä vaimoneen ja, niinkuin ihmiset
arvelivat, lapsineenkin siihen ruttoon, joka silloin raivosi. Tämä
nuori mies, nimeltä Antero Lind, oli siis Lailan serkkupuoli. Hänen
sisarensa, nuori 19 vuotias tyttö, oli myös seurannut veljeään
markkinoille katsomaan tunturi-Lappalaisten elämää. Hänkin siis oli
Lailan serkku ja melkein saman ikäinen.
Laagje sai luonnollisesti pian kuulla, että yksi "porvareista" oli
nimeltä Lind. Hän vähän säpsähti, kun nyt taas monen vuoden kuluttua
kuuli tätä nimeä mainittavan. Vanhat muistelmat lapsesta johtuivat
hänen mieleensä. "Kenties on tämä mies Lailan sukulaisia," ajatteli
hän, "sillä Lailankin isän nimi oli Lind. Mutta ei se tee mitään,"
ajatteli hän taas. "Ei kukaan täällä tiedä aavistaakaan, mitä 19 vuotta
takaperin tapahtui, paitsi vaimoni ja Jaampa, ja Jaampa ei hiisku
sanaakaan. Hän sitä paitsi ei muista, että Lailan sukunimi on Lind.
Voin siis huoletta puhutella kauppiasta." Hän puhui asiasta vaimolleen
ja molemmat menivät nyt Lindin puotiin ja katselivat hänen tavaroitaan.
"Onko sinun nimesi Lind? kysyi Laagje.
"On, nimeni on Antero Lind," vastasi tämä.
"Onko sinulla suuri suku?" tiedusti Laagje taas.
"Ei ole, minulla on vaan vanha isä, joka asuu Altenissa, ja sisar, joka
on täällä minun kanssani.
"Oliko isälläsi paljon sukulaisia, monta veljeä?"
"Hänellä oli vaan yksi veli, eli oikeimmiten velipuoli, joka kuoli jo
monta vuotta sitten."
"Missä hän kuoli?"
"Sen saatan sinulle kernaasti sanoa. Hän kuoli juuri täällä Karasjoella
ruttoon, joka riehui täällä noin 19 vuotta takaperin."
"Oliko hän nainut ja oliko hänellä lapsia?"
"Hän oli nainut ja oli hänellä lapsiakin, jotka kaikki kuolivat, mutta
kuinka tämä sinua liikuttaa? Näitkö sinä hänet, tahi olitko täällä
silloin kun rutto riehui?"
"En", vastasi Laagje ja herkesi kyselemästä. Hän oli saanut kyllin
tietää. Mies, joka seisoi hänen edessään, oli Lailan sukua.
Samassa tuli Lailakin puotiin loistavin silmin ja koko joukko
kosiolahjoja käsivarrellaan.
Sekä kauppias että hänen sisarensa hämmästyivät nähdessään Lailan
kauniit kasvot, ja nuo kaksi nuorta tyttöä eivät olleet monta sanaa
vaihtaneet, ennenkuin tunsivat viehätystä toistensa seurasta.
Laila taisi sen verran norjankieltä, että saattoi keskustella kauppiaan
sisaren kanssa, ja tämä kutsui nyt Lailan omaan pieneen kamariinsa.
"Oliko se sinun tyttäresi, tuo kaunis lappalaistyttö, joka meni
sisareni luokse?" kysyi kauppias.
"Oli, se on tyttäreni Laila, ja hänelle olemme juuri aikeissa ostaa
uutta telttivaatetta."
"Hän menee siis naimisiin?"
"Niin, hän ja sisareni poika Mellet."
"Tänä talvena, nyt hetikö?"
"Ei, tulevana talvena."
"Hänellä on varmaan monta kosijata, niin kaunis ja rikas tyttö kuin hän
on?"
"Onpa kyllä, mutta Mellet se nyt tulee olemaan, eikä kukaan muu.
Vanhemmat, näetkös, meidän kesken päättävät sen asian."
"Mutta jos hän pitäisi enemmän jostakin toisesta?"
"Ei, hän ei pidä kestään muusta kuin siitä, jonka minä määrään."
Kamarissa jatkettiin keskustelua molempien tyttöjen kesken.
"Sanoppas minulle, mikä on nimesi?" kysyi Lindin sisar.
"Laila."
"Laila, sepä oli ihmeellinen nimi. Me emme koskaan käytä sitä nimeä,
mutta se on sangen soma nimi."
"Niin, ja kun joku pitää minusta ja tahtoo olla minulle ystävällinen,
sanoo hän aina 'Lailasjam', Lailaseni. Mutta entäs sinä, mikä on sinun
nimesi?"
"Inkeri."
"Ah, Inga, me sanomme Inga, eikä Inkeri, ja minä sanon sinulle
Ingasjam, silloin kun sinä sanot minulle Lailasjam."
"Miten kaunis turkki sinulla on," sanoi Inkeri, "se on niin hieno ja
pehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin
kummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma.
Otappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit
hiukset."
Kuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita
hiuksia hänen hartioilleen.
"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on," sanoi Inkeri, "mutta
sinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian
saat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat
nähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset,
mutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun."
"Niin, näetkös", sanoi Laila, "sinä et osaa, niinkuin minä, valita
nuoria, kauniita nahkoja."
"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla."
"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset.
Minä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin."
"Minä ostan sen sinulta."
"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle
kaulaliinan."
"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?" kysyi
Inkeri.
"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanut
Mellet'iltä. Eikö se ole soma?"
"Onko Mellet lemmittysi?"
"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin."
"Pidätkö paljon hänestä?"
"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka."
"Entäs sinä," sanoi Laila, "oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?"
"En", vastasi Inkeri hymyillen, "minulla ei ole vielä kosijata. Me emme
pidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä
vasta yhdeksäntoista vuotias."
"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea
mies tuolla puodissa sinun veljesi?"
"Hän on veljeni."
"Mikä hänen nimensä on."
"Antero Lind."
"Vai niin, Anda, me sanomme Anda."
"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja
ystävällisellä tuulella?"
"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?"
"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi
jotakin tyttöä täällä."
"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä
kukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä
kaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat
meidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet
poromme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä."
"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin
vihamielinen."
"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!" Inkeri kulta, anna anteeksi,
lausui Laila omalla pehmeällä kielellään. "Minä kuulen Jaampan niin
usein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään."
"Kuka se Jaampa on?"
"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja
tekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka
penikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa
Daroja."
"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista,"
sanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.
Lailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki
kiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja
monta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.
"Minä koetan osaanko lukea?" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista:
"Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli
häntä."
"Niin", sanoi hän, "minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!"
"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa
ruoka-ateriasta," huomautti Inkeri.
"Hänellä oli nälkä, näetkös," sanoi Laila, "niinkuin Jaampalla, kun hän
on ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä
nälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau
antoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin
'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro."
"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli
tuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi
kunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa
edessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla
olisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?"
"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta.
Mutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun
kaltainen.
"Pidä niin paljon kuin tahdot."
"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?" kysyi
Laila sitten.
"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa."
"Onko se sinun kirjasi?"
"Ei, se on veljeni kirja."
"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen."
"Hän ei sitä myö."
"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä
poroa kirjasta."
"Voithan häneltä kysyä."
Samassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt
ystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka
ihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli
poissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.
"Puhutko sinä samegieltä?" kysyi Laila häneltä.
"Kyllä puhun lapinkieltä."
"Taitaako sisaresi lapinkieltä?"
"Ei sanaakaan."
"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?" kysyi Laila häneltä omalla
kielellään.
"Minä en myö sitä."
"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata
myödä kirjaa?"
"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin
seisoo siinä."
"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen."
"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole
yhtään kirjoja?" kysyi Lind.
"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen,
niin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa
tekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja
äidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee
vuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan
kultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat
meille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua
kaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän
herkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä
muhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa
siitä neljä poroa.
"Siihen hän varmaankaan ei suostu."
"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan,
saan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä."
"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en
sittenkään möisi kirjaa."
Lailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn
immen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut
tottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän
asti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi
hiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa
norjankielellä Inkerille:
"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja
kaikilla Daroilla!"
"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella
kirjaa," sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.
"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt
minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi.
"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän
taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista."
"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua."
"Älä nyt enää ole vihainen," sanoi Inkeri, "vaan sano hänelle Andasjam,
niin minä näytän sinulle useampia kuvia."
"Sitä en tee," sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, "enkä myös tahdo
enää katsella hänen kirjaansa!"
"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelle
Andasjam."
"Ei, minä en sano!"
Samassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta
mennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.
"Paha veli sinulla on," sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan
mentyä.
"Ei, hyvä veli minulla on."
"Niin, sinua kohtaan ehkä."
"Sinua kohtaan myöskin."
"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?"
"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle."
"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?"
"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle."
"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani?
Ingasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!" huudahti Laila kyyneleet
silmissä.
"Onko minulla nyt paha veli?"
"Ei."
"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?"
"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?"
"Ota vaan, nyt se on sinun!"
"No Laila," sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, "saitko raamatun?"
"Sain," vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat,
"minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!"
Laila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.
"Katsokaa," huusi hän, "minä olen saanut suuren kirjan, raamatun,
jossa on monta kuvaa."
"Lapsi," sanoi Laagje, "kuka sinulle sen on antanut?"
"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle."
"Ilmaiseksiko?"
"Aivan ilmaiseksi."
"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin."
"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja
meille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa
on Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta."
"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta
vastalahjaa."
"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan."
"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana
vastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä
saat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on
sillä hyvin maksettu."
"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan.
Kun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri
saa minun uuden turkkini."
Samassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.
"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!" huudahti
Laila. "Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni."
"Sitä en muista!"
"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä."
"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän
humalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän
iloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut."
"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!"
"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on.
Näetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista
sitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen
jotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan;
vähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon
heti, missä laatikko on."
Jaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä,
mutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin
selvänä.
Seuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen
jäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa,
leveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet,
sarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi
pilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi,
nimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja
Inkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös
Jaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi
aivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli
penikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi
salkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka
ensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin
paljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti
edelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat
hetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi
taas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki
muutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan "Vihuri" ja sarven nenässä
liehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä
huutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen
poro, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen
liinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin.
Lailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona
niinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa
tarjosi liinaa Lailalle.
"En huoli siitä", sanoi Laila, "pidä se omanasi, voithan käyttää sitä
kosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa."
"Semmoisella porolla ei ole hätää", tuumasi Jaampa, "täällä ei löydy
ainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12
penikuormaa päivässä."
Lind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että "Vihurilla"
oli vaan yksi mutta sangen paha vika."
"Mikä vika?" kysyi Laila ihmetellen.
"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?"
"En myö," sanoi Laila hymyillen, "kuinka sinä voit ajatella, että
möisin oman soman 'Vihurini' sinulle?"
"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria."
"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs
sinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?" kysyi Laila häneltä.
"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja',
se näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa."
"Tahdotko koettaa?"
"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan."
"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'".
Molemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä,
toisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut
kaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle,
kääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti
olevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.
Iltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään
laskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla,
vastapäätä kylää.
Tuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu
parahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä
melkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.
Tuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä.
He huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta
äkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne,
niinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun
reki menee menojaan kauas jäälle.
Sitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on
taas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja
mustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava
kaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.
Tuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan
rekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät
kauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in
ja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei
taida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.
Mutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko
tämä korkea, kaunis muukalainen, tämä "paha Daro" rohjennut kuiskata
Lailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin
sykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis
talvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin
20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.
Niin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja
myyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila.
Jokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään
unhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä
kiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut
kuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu
huoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän
ääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin
huomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo
mustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että
muutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On
luultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt
saapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin
onkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen
pariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän
puoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille
kaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen
vastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin.
Läsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta
toinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin
ojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä
tarkasti ja lausuu sitten: "Se ei ole minun!" ja antaa sen takaisin.
Sulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan
antaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy
joukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni
ovelta: "Odota vähäsen, pappi kulta!" Tämä on kolmas kosija, joka nyt
ilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo
varalla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään
tähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo
kaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen
puhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle
taalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että
morsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan
valhettelijaksi; sillä "mikä on totta, se on totta," sanoo hän, mutta
koska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä
silloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että
tyttö todella on antanut kosijalle -- ei juuri varmaa lupausta; sillä
hän oli lausunut vaan "kenties" -- niin hänen mielestään ajaa puoli
taalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis
taskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että
tämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty,
ja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja
viimeiselle kosijalle.
Sen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin
aaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan
rohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika
on kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä
epätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on
ryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja
vihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta
tule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.
Sen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on
päässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi
kädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä
sopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin
vielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.
Viimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin
kulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen
keskenään.
"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?"
kysyi Lind sisareltaan.
"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi
neulovansa."
"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla.
Muuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön
olento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se
asia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa
hänelle osoitetun hyvyyden."
"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja
kaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin."
"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen
muissakin suhteissa."
"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä
kesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että
minä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on
hänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä
käyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa
ajaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille
kaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan
käydä meitä tervehtimässä."
"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'."
"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää
tutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan
kalassa Ravdosjärvellä."
"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan
siellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken
sinne."
Seuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän
ihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa
poron lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi
kolme poroa, kukin rekensä edessä.
"Hyvää huomenta, Jaampa," sanoi Lind, "vieläkö sinä olet täällä?"
"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!" sanoi Jaampa ja pureskeli
lihapalaansa.
"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä
alakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?"
"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta
tahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi."
"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?"
"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne
kahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?"
"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'."
"Niin on!"
"No, mikä nyt sitten on hätänä?"
"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan,
että 'Vihurin' saat sinä pitää."
Sanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen
vuoksi hiljaa itsekseen:
"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan."
"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen
päivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki
sisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee
täältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla."
"Inkeri!" huusi Lind huoneesen, "tule ulos!"
Sisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli
heille lähettänyt.
"Siinä nyt näet," sanoi Inkeri veljelleen, "kuinka suuresti erehdyit.
Eikö Lappalainen ole kiitollinen?"
"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen
poikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy," sanoi kauppias hänelle.
"En tule," vastasi Jaampa, "ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden
paikalla matkaan."
"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi."
"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani
virkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä
maistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle
ja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan
pisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut
asiani. Hyvästi siis, nyt lähden!" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja
istui rekeen.
"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme
lahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen
kesällä käy meitä tervehtimässä."