VIII.

Mellet ja Laila koulussa.

Aika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli

nyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat

saaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella

tentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia

tuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet

merenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä

etenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä

tytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut

itselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.

Nuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen,

makasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun

vaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin

tekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla

asunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja

Jaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi,

joka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan

tunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan

himmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta,

kuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät

häntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli

hienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa,

jotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi

eri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä

lapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja

kokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos

hän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä

ollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta

nyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket

jalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin

lämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko

kasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta

kumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin

kasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen

lappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli

Lappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat

olivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu

hopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet

punaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä

Norjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat

somimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.

Tunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin,

että he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille

melkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että

vanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat

olla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin

lapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi

täytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja

pahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.

Sekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä

monta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun

hän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä

tavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti,

kuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se

tuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä

oli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään

kunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista,

linnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja

synnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin

itsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki

ulkomuistista.

Jaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli

suosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää

lapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia

käyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja

niinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin

tytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli

paljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli

Jaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki

kaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet

voitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille

opettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton

kuin Mellet.

Jaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He

saivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli

erinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien

purojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata

kaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt

kiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän

tuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes

tunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa

ja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä

puristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari

pyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin

nenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä

tempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa

on saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä:

"njodsastet". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen

virran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen

kilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi

vielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä

kolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja

seisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun

se ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja

kysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä

heille.

"Se ei käy päinsä," sanoi Jaampa, "virta on liian syvä, mutta jos olet

kiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle."

"Tuo se meille, Jaampa kulta!" huusivat molemmat.

Jaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän

viskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli

tuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut,

puoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja

seurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi

Jaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa

ja maksaa hänelle kilin hinnan.

Mutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen

riekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja

vähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä

katsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä

makaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt

ansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei

hän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen

päivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin

näyttämään saalistaan vanhemmilleen.

Sillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja

sattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa.

Hän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli

sitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti

Laila:

"Minä olen saanut riekon, minä," ja näytti riekkoa Mellet'ille.

"Minä olen ampunut riekon, minä!" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti

hänkin riekkoansa.

"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua," sanoi Laila, "mutta sinun

riekkosi ei ole niin soma kuin minun!"

"Eikö minun riekkoni ole soma?" huudahti Mellet närkästyneenä.

"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin

lumi!"

"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen

olen ampunut," sanoi Mellet mahtavasti.

Seuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt

paistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista

koiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi

hohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.

"Maistappas minun riekkoani", sanoi Laila Mellet'ille, "niin saat

nähdä, kuinka makea se on!"

"Maistappas sinä tätä", sanoi Mellet vuorostaan, "se on kyllä yhtä

hyvä."

"Luulenpa että minun on parempi," pitkitti Laila, "ja koirani,

Mustikin, arvelee samaa."

"Maistappas minun riekkoani äiti", sanoi Mellet, "eikö se ole hyvä?"

"Se on erinomaisen hyvä!"

"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani", sanoi Laila, "eikö se ole

parempi?"

"Voi njalgis, njalgis!" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.

Mellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat

usein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa

mäkirinteitä myöten telttejä kohden.

Laila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän

ynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui

Laila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista

kiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva

esine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä

kiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja

syntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti

määkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan

kilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.

Vuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa,

valjastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila

oli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä

Koutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa

asui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten

tuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he

kouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla.

Laagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas

ja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.

Hyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten,

rehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, "jotka nyt

jonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa". Tämä oli muuten

Ruijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja

Laila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten

kieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen

alla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan

kristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen

aikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että

saivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774

lakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium

lapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta

mutkitta, että "lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä

ja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän

kristinoppinsa norjankielellä." Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset

enää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita

lähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja

sen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo,

jonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä.

Kun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei

heille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä

arvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän

vaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja

norjankielellä. "Oikein autuaalliselta tuntuu," sanoo eräs pappi,

"nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on

semmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään,

ikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki

rientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja

käsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään."

Aslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale

tuosta kirjasta.

Pappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja

kuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon

pappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän

Lappalaisten kesken oli tunnettu nimellä "Garra Hjortha" s.o. Kova

Hjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa

(1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli

kuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se,

joka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla.

Monta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon

vuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan

noista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut

suonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat

herättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan

"Tshjuorvok," s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli

kehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat

viettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee

ollut totuuttakin pohjalla.

Nämä "huutajat", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan

houraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin

muidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen

sitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat

sovitetut Lappalaisten olojen mukaan: "joutsen oli tuleva nokimustaksi

ja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena

ja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin

rohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat

tiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja

sota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset

tappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin,

viimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen

nähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä." Kova

Hjorth oli ollut erittäin ankara näitä "huutajia" kohtaan. Missä hän

vaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta

eli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki

heidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän

täytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen

"huutaja" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan

ylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä,

papin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin

taivaasta tulevalla äänellä:

"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa

istuu hänen olkapäillään!"

Tämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen

saamatta aikaan suurempia hairahduksia.

Mainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun.

Tuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka

otti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään

puolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän

käteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja

oppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt

annettiin.

Sitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän

edistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi

luonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien

muistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta

pääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät

ymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi

oppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten

lapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista

tekstiä.

Ainoastaan Lailalta kävi sekä ääntäminen että ulkoluku erinomaisen

helposti. Jo kouluun tullessaan hän osasi jotakuinkin lukea, ja hän

tuli pian niin taitavaksi, että taisi ei ainoastaan enemmän kuin muut

lappalaistytöt vaan oli milt'ei yhtä taitava kuin papin oma tyttö, joka

oli melkein saman ikäinen ja seurasi myös opetusta.

Mellet'iltä sitä vastoin kävi oppiminen kehnosti. Loma-ajoilla oli hän

kyllä ensimmäinen suksilla ja pulkalla laskettaessa pappilan jyrkkiä

mäkiä, jolloin käytettiin pulkkaa kelkan asemasta, mutta koulun

penkillä hän oli viimeinen. Muutamien sanojen lausuminen meni häneltä

päin mäntyyn. Kun hänen piti lausua "Kristus", tuli siitä joko "Ristus"

eli "Pristus", "kristillisestä" tuli "pristillinen" j.n.e. Hän oli

rikkaan miehen poika, mutta ei se auttanut. Opettaja nuhteli häntä ja

kehoitti häntä rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua oppiakseen.

"Niin", ajatteli Mellet, "kunhan vaan pääsisin hänen pakeilleen, mutta

taivas on niin korkealla. Vaan ehkä se auttaisi, jos menisin

korkeimmalle tunturille ja rukoilisin siellä?" Nyt oli pappilan

rakennus korkein sillä paikalla ja tikapuut veivät maasta katolle.

"Ehkä se auttaa jos menen tuosta katolle, kenties Jumala sieltä kuulee

minua paremmin", ajatteli Mellet. Aikaiseen eräänä aamuna, kun kaikki

muut vielä nukkuivat, nousi Mellet hiljaa vuoteeltaan, kiipesi pappilan

katolle, lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili: "Rakas

taivaallinen Isä, auta minua, että oppisin hyvin lukemaan!"

Samassa tuli pappi ulos ja nähdessään lappalaispojan katolla hän kysyi

vihaisesti, mitä kujeita hänellä siellä oli? Mutta kun poika tuli alas

ja lausui lapsellisen uskontunnustuksen eli syyn, jonka vuoksi oli

kiivennyt katolle, muuttuivat nuo ankarat kasvot niin lempeiksi kuin

keväinen päivänpaiste, pappi taputti pojan päätä ja lohdutti häntä

sanoen, että hän oli hyvä poika ja että Jumala kyllä oli häntä kuuleva

ja antava hänelle, mitä hän oli rukoillut.

Mellet ja Laila eivät iässään vielä koskaan olleet nähneet pappia,

jonka vuoksi he hiukan pelkäsivät tätä miestä ja pitivät häntä

semmoisena olentona, joka kaikissa suhteissa oli täydellisempi muita

ihmisiä. Kun siis opettaja eräänä päivänä tutki lapsia ja kysyi,

olivatko kaikki ihmiset syntisiä, vastasi Mellet hyvin pätevästi: "Ei".

"Kuka sitten on vapaa synnistä?" kysyi opettaja. "Pappi", vastasi

Mellet arvelematta. Suureksi ihmeekseen hän nyt sai kuulla opettajalta,

ett'ei pappikaan ollut vapaa synnistä, vaan että hänkin "oli syntinen."

"Mitä syntiä hän sitten tekee?" kysyi Mellet. "Hän ei tee mitään

törkeätä syntiä", selitti opettaja, "mutta hänkin on syntinen Jumalan

edessä." Jo lapsesta alkaen varoitetaan Lappalaisten lapsia

varkaudesta, valhettelemisesta, kiroilemisesta ja tottelemattomuudesta,

jotka ovat pahimpia syntejä, ja poika luonnollisesti ei voinut saada

päähänsä, että pappi voisi olla vikapää johonkin näistä.

Muutamia päiviä ennen koulun loppua tuli Laagje Koutokeinoon noutamaan

lapsia ja kuulemaan, miten he olivat käyttäineet ja edistyneet. Hän

meni ensin kouluun, istausi oven pieleen ja kuunteli lapsien lukua,

veti sitten povestaan vanhan lappalais-norjalaisen katekismonsa ja

seurasi siitä opetusta. Siitä ei ollut varsin pitkiä aikoja kulunut,

kuin hän kuuli lapsia opetettavan lapinkielellä, ja hän muisti hyvin,

kuinka somalta hänestä oli tuntunut, kun lapset osasivat hyvin lukea,

mutta tämä, jota he nyt lukivat ja hän heidän kanssaan, oli hänestä

"kuin hieta suussa, hän ei tuntenut siinä vähintäkään makeutta."

Nureissaan hän läksi kouluhuoneesta ja meni Kovan Hjorthin puheille.

Laagje tervehti astuessaan huoneesen, toivottaen:

"Jumalan rauhaa taloon!"

"Sinulla on taitava ja soma tytär", sanoi pappi, "hän on kaikista

lappalaistytöistä ahkerin lukemaan ja oppimaan."

"Niin, minä olin koulussa", lausui Laagje, "kuuntelemassa lapsia.

Lailan kanssa ei ole hätää, mutta kuinka on Mellet'in laita?"

"Poikasi ei ole niin taitava."

"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika."

"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä

poika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän

tulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille."

"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille

useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti

kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.

"Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle

kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää

tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi. "Eikö niitä enään tulekkaan?" "Ei

tule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä".

"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen

kieleen kuin meillä on".

"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi".

"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme", sanoi

Laagje. "Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista

ja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka

kuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa

kymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta

asiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on

meistä köyhä kieli".

"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme

tarpeita, poroa ja muuta senkaltaista", sanoi pappi. "Sinä et saa

unhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi

tarpeita".

"Sinä puhut totta", vastasi Laagje nöyrästi, "meidän tulee etupäässä

muistaa kuolematonta sieluamme".

"Siis on parempi, että opit ja luet norjankieltä".

"Eikö Jumala ymmärrä kaikkia kieliä?"

"Kyllä, mutta sinä opit häntä paremmin tuntemaan ja saatat paremmin

lähestyä häntä norjankielellä".

"Onko lapinkieli sitten niin kurja kieli, ett'ei taivaallinen Isämme

tahdo sitä kuulla?" kysyi Laagje, joka muisti, mitä pispa Bang oli

sanonut.

"Ei suinkaan, mutta norjankielellä voit saada monta kirjaa, joita ei

löydy lapinkielellä. Voit saada sata tämän yhden asemesta, joka teillä

on ollut".

"Miksi ette anna meille useampia?"

"Sen tähden että oppisitte norjankieltä, jolloin saatte niin monta

kirjaa kuin haluatte".

"Me emme tarvitse monia kirjoja. Tahi onko Jumala mies, joka tahtoo

kuulla monia sanoja ja pitkiä rukouksia? Etkö itse ole sanonut, että

Jumala kuulee lukemattomat huokauksetkin?"

"Olen kyllä, mutta Jumalan sanan tunteminen on hyvä asia, ja enemmän

tietoa Jumalan sanasta voit saada norjankielellä. Teidän pitäisi oleman

meille kiitolliset siitä, että annamme teille norjalaisia kirjoja."

"Emmekö niitä itse osta?"

"Kyllä ostatte, mutta te maksatte niistä tuiki vähän tahi ei mitään. Me

annamme niitä teille melkein lahjaksi, jotta oppisitte meidän

kieltämme: sillä silloin on teillekin ovi avoinna viisauden temppeliin,

ja saatte mennä siihen sisälle, niin monilukuisina kuin tahdotte."

"Niin, te olette rikkaat", sanoi Laagje katkerasti. "Te asutte

valoisissa saleissa, teillä on yltäkyllin kirjoja ja tietoa, te voitte

lukea ja oppia, mitä vaan tahdotte, mutta siitä syystä ette myös tiedä,

kuinka suuriarvoinen kirja eli ainoa lehtikin on meille, jotka elämme

pimeydessä ja ikävöitsemme valoa, jotka vaellamme erämaassa ja etsimme

lähdettä."

"Senpä vuoksi teidän pitäisi oppia norjankieltä, joten koko maassa

olisi yksi kieli ja yksi kansa."

"Niin, niin, me opimme norjankieltä, me koetamme oppia norjankieltä,

niin paljon kuin mahdollista, mutta anna meille ensin yksi pisara

Jumalan autuaaksi tekevästä sanasta meidän omalla äidinkielellämme!

Anna meille vaan tämä pieni kirja, joka on tullut meille niin

rakkaaksi, jotta voisimme kodissamme aikaiseen kylvää Jumalan sanan

hyvää siementä lapsiemme turmeltumattomiin sydämiin, ennenkuin perkele

ja mailma tulee ja kylvää sinne ohdakkeita. Nyt he eivät ymmärrä mitään

siitä, jota lukevat, ja sana ei kanna yhtään hedelmää."

"Tulkeitseehan opettaja heille."

"Niinpä kyllä, hän tulkitsee heille, ja minä olen häntä kuunnellut,

mutta miks'eivät ensin saa lukea Jumalan sanaa lapinkielellä, ja

opettaja saisi sitten kääntää heille saman asian norjankielelle?

Minkätähden kiellätte ja estätte heiltä ikuista totuuden sanaa

saadaksenne heitä sen kautta oppimaan teidän kieltänne? Miksi käytätte

pakkoa? Tahi onko autuus kätketty yksinomaan daro-kieleen? Etkö sinä

ole Jumalan sanan palvelija etkä kenenkään muun?"

"Olen, kaikessa heikkoudessani."

"Miksi siis et anna lapsille Jumalan sanaa suorastaan? Miksi annat

heille kiven kun he anovat leipää? Miksi teet pitkän ja vaivaloisen

mutkan, kun sinulla on lyhyt ja avonainen tie edessäsi?"

"Et sinä ettekä te muut nyt voi käsittää, että kaikki tämä on teidän

omaksi eduksenne tulevaisuudessa. Mutta niin on nyt asian laita, ja

sitä paitsi on minulla siihen käsky, ja siitä ei nyt pääse mihinkään.

Te ette saa enemmän lappalaisia kirjoja ja teidän tulee oppia

norjankieltä."

"Ja kuolla kuin pakanat!"

"Silloin on se oma syynne."

"Nimesi on Kova Hjorth, ja kova ja ankara sinä olet. 'Huutajia' sinä

lyöt ja ahdistat ja meiltä toisilta sinä kiellät Jumalan sanan."

"Sinä erehdyt Laagje. Minä en kiellä keltään mitään. Minä jakelen

Jumalan sanaa runsaasti kirkossa ja koulussa, mutta minä en kärsi

seurakunnassani semmoisia ulkokullattuja, kuin nämä 'huutajat' ovat ja

minä näen edemmäs kuin te. Minä harrastan teidän parastanne ja toimin

vakuutukseni mukaan, ottaessani teiltä pois lappalaiset kirjanne ja

suurella vaivalla opettaessani teidän lapsillenne norjankieltä. Te ette

koskaan tule miksikään, ette koskaan saa mitään korkeampaa tietoa,

ellette hylkää omaa kieltänne eli ainakin opi lukemaan norjalaisia

kirjoja ja ymmärtämään norjankieltä. Silloin voitte vetää vertoja

Norjalaisille kaikessa."

"Jospa et milloinkaan tulisi sitä katumaan! Jospa et viimeisellä

hetkelläsi olisi vuodattava verisiä kyyneleitä sen tähden, että

ollessasi meillä pappina käytit aikasi ja vaivasi väärin! Yhdessä

tunnissa olisit tehnyt enemmän Jumalan valtakunnan hyväksi, kuin

monessa päivässä, ja yhdessä päivässä enemmän kuin monessa vuodessa."

"Siitä minä itse saan vastata."

"Hyvästi sitten", sanoi Laagje, "ja anna minulle kirjani jälleen."

"Tuossa on sinulle toinen, suurempi ja parempi kirja norjankielellä,"

sanoi pappi ojentaen hänelle toisen kirjan.

"Ei, minä tahdon oman kirjani."

"Ota tämä, minä pidän sinun kirjasi."

"En, sanon minä, en, anna kirja minulle!"

"Sinä et saa sitä!"

"Enkö saa! Pappi, sinä teet syntiä! Tahdotko ryöstää minulta

omaisuuteni? Tahdotko riistää minulta ainoan, kalleimman aarteen, joka

on minulle enemmän arvoinen, kuin kokonainen karjalauma; sillä muista

se, että se rahtunen valoa ja se murunen virkistystä ja lohdutusta,

joka on levinnyt meidän köyhään ja synkkään elämäämme, se on vuotanut

tämän kirjan lehdistä! Jos sen otat minulta pois, silloin sinä muserrat

katkenneen ruovon ja sammutat haikuavan karren, sen sijaan että

vuodattaisit voimiesi mukaan öljyä siihen. Minä en lähde huoneestasi

ilman kirjatta."

"No ota se sitten Jumalan nimessä ja mene", sanoi pappi.

"Niin, minä menen", sanoi Laagje, "mutta raskaalla mielellä lähden

tänään pappilasta."

Kun Laagje oli tullut kotiin ja hänen väkensä oli syönyt iltasensa,

sanoi hän Lailalle:

"Lapsi, ota kirja ja lue siitä meille!"

Laila otti kirjan ja istui lieden ääreen keskelle telttiä, ja kaikki

keräytyivät hänen ympärilleen paljastetuin päin. Hänen somat, hienot

lapselliset kasvonsa, ja hänen tuuheat kauniit hiuksensa, jotka

valuivat alas hartioille, loistivat heleästi leimuavan liekin

punertavassa valossa. Puhtaalla ja heleällä lapsenäänellään luki tämä

Laagjen lapsi, joka kuitenkaan ei ollut hänen lapsensa, vanhasta

Lutheruksen katekismosta kuusi pääkappaletta, synnin tunnustuksen ja

iltarukouksen.

"Kiitoksia, rakas lapsi. Jumalan sanasta!" sanoi Laagje, kun tyttö oli

lopettanut. Ja niin luki Laila monta kertaa muulloinkin ihmisille,

jotka tulivat pitkien matkojen päästä kuulemaan Sanaa omalla

kielellään.

On kerrottu, että Kova Hjorth, pitäessään viimeisen kerran

Jumalanpalvelusta Koutokeinon kirkossa, saarnasi lapinkielellä, ja se

tarkkaavaisuus, jolla jokainen häntä kuunteli, se ilo, joka ilmestyi

kaikkialla, se loppumaton kiitos, jonka jokainen hänelle tästä lausui,

teki sen että kalvava epätoivo tunki hänen rauhalliseen mieleensä.

Kenties oli hänen työnsä kristillisessä katsannossa ollut turha ja

hyödytön? Kenties oli hän ajatellut ja taistellut liian yksinomaisesti

kansallisen edun saavuttamiseksi, sen sijaan kuin hänen pappina olisi

ollut työskenteleminen sen asian eteen, joka kuuluu Jumalan

valtakuntaan, ja sitten vasta valvominen kansallisen kielen etua, mutta

ilman pakkoa ja väkivaltaisia asetuksia, jotka vaan olivat synnyttäneet

tyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä?