Kesällä.
Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon
lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta
vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme
suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä
seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle
ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.
Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä
kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi
käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä
tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä
autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta
vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.
Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa
tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa
päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan,
kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä
onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen
sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine
sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi
ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana
suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa
rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu
pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana,
jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta
nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta
pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt
juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut
mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta
samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta
rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti
ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä
koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä
käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan
hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko
jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu
virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa
kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä
alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla
rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan
korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin
vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.
Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman
pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja
tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta
ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja
pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla.
tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja
niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen
ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle
lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven
rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä
aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja"
muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja
muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut
ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää
semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna
päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei
heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä
odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle
Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut
tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä
hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen
poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.
"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen,
"esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata
ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."
"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun
paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet
tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet
sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat
olla varma."
Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään
korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään
karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen
karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.
Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen
porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.
Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan
odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja
kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne
eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta
nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja
toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.
Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia
etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen
keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja
pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä
ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui
suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi.
Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset,
ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan
nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä
suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari,
lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin,
samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen
itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui
asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän
ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista
on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme
rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin
paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa
pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy
myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala
auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."
Muutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin
puolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti
kaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin
ihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä
aurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei
kasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä
paljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu
leikattavaksi kuudessa viikossa.
Näyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan
puolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja
haaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. "Nyt tuli
tunturi-Lappalainen," sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja,
jonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.
Tuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä,
puettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina
kaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä
palmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila
sai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira
hyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi
emäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin
tulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.
"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!" huusi Inkeri.
"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!" sanoi Laila.
"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam ja
Ingasjam", sanoi Inkeri. "Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista ja
somasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni.
Etkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'"
Laila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut
vihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein
muistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa
taas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.
Käsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä,
istui nojatuolissa.
"Hyvää päivää, lapseni", sanoi vanhus, "oletko sinä Laagjen tytär?"
"Olen, Aslak Laagjen tytär."
"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin
tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret,
kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu
mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella.
Näitkö sinä häntä?"
"En, en ole koskaan kuullut hänestä."
"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta
sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"
"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."
Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota
Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei
ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan
soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän
jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä.
Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki
äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:
"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"
"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen
soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka
talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko,
että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"
"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa
soittokoneita viljellään."
"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja
revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista
aistia."
"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle,
"niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja.
Osaatko laulaa?"
"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen
vaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta."
"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään."
"Miten Jaampa jakselee?" kysyi Lind.
"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on
'Vihuri' ja 'Jivja?'" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.
"Ne ovat sidottuina ladon vieressä."
"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä
katsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin,
iloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää
päästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa
tunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä."
Laila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein
ystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän
ohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän
pian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.
Toisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja
toista, jota Laila oli ostanut.
Lindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli
erittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon
siiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän
yksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään
tunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.
"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam," sanoi Laila. "Jaampa ja minä
tulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä."
Elokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä
aamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä
noutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.
Saavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja
luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.
"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini,
täällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas,
miten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän
pesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä
tunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole
kaunista?"
"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa."
Telttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt
Inkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa.
Permannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle
taas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja
maata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista
liuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä
myöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta
täällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät,
lakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun,
niin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen,
jotta se kuului pitkän matkan päähän.
"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri."
"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani," vakuutti Laila, "ja
Musti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!"
Pian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän
lappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä
matkasauvalla.
Jaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.
"Sinäkin olet soma lappalaistyttö," sanoi hän Inkerille norjankielellä.
"Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat
sinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja."
"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö," sanoi Laila, "nyt voimme
yhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja
kalastamassa."
Inkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon
sopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.
Seuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa
tehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi
lintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat
muniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja.
Eräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan
rannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti
niiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. "Ne ovat minun porojani!"
huudahti Laila.
"Mistä sen tiedät?" kysyi Inkeri.
"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös."
Eräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita
kapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka
juoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi
kaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki
suljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa.
Jaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja
alkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja
Mellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa.
Innokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden
alle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta
Jaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä
monta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja
Mellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan
kiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja
poimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa
ja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa
luonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä
melkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole
paikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta
paria ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän
paluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.
Seuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin
lypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat
elukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana
koirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla
harjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä
täyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat
halki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista
jalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan
selvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa
sähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt
ajettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset
seisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa
ystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.
Sitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään
niitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja
rauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron
vaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri,
Mellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei
asiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.
"Pyydäppäs minulle poro, Mellet", sanoi Inkeri, "minä koetan lypsää."
Mellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein
tunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle
päätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee
potkimaan.
"Voitko pyytää minulle poron?" sanoi Laila Lindille. "Osaatko käyttää
suopunkia?"
"Voinhan koittaa", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta
turhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.
"Et sinä osaa", sano Laila, "anna tänne suopunki, niin saat nähdä
kuinka lappalaistyttö heittää."
Kätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle
laumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on,
vaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja
viehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä
kiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan
suuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.
"Auta minua!" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti
suopungin käteensä. "Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän", sanoi
tyttö, "sanoithan olevasi niin väkevä."
"Kyllä minä sen veitikan pitelen."
Mutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro
vimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja
heitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi
palvelijattarille.
"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi," sanoi Laila ja nauroi hänkin.
"Laila, Laila", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, "kuinka saatat noin
menetellä?"
"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini
pientä poroa."
"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit
poroa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on
nuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla
on kiulussasi?"
"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja
ota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen
Inga siskolle."
Ennenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava
yksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan,
mutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää
äkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan
suopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin,
mitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka
rupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja
odottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa
Mellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.[6] Salaman sukkeluudella
on poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes
takaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin,
ja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin
silmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro
tahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä
vapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu
takertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään
paenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee
Mellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja
kokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet
kumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa
takaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi.
Vihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja
mukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää
poro potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä
rauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja
pyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn
ja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan
ja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja
kiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme
hyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy
vähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas
eteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on
kätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.
Se poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini.
Jaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan
sarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta.
Äkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi
puukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen
sydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää
pystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun
vaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä
kanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on
heittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin
veren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään.
Inkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei
voinut katsella kuolevaa eläintä.
Kun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen
iltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:
"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika,
mielistelee Lailaa?"
"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että
jokaisen täytyy hänestä pitää."
"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle
niin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?"
"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen
tyttö, joka antaisi itseänsä vietellä."
"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja
jos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin."
"Ei Lailasta ole pelkoa."
"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?"
"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo."
"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon
paremmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt
mitään."
"Mitä sinä sitten olet nähnyt?"
"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun
hän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta
en koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä
silmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja
haaveksivaiset kuin nyt.
"Hän on vanhempi nyt näetkös, hän on täysikasvuinen impi, se tulee
tästä."
"Niin, ja siitä, että hän ensi kerran elämässään alkaa tuntea lempeä
miesolentoa kohtaan."
"Eikö hän pidä Mellet'istä?"
"Ei sillä tapaa, eikä niinkuin ennen. Etkö ole huomannut, että hän
usein istuu aivan hiljaa ja uneksii, että hän ajattelee aivan toista
kuin Mellet'iä ja poroja, Jaampaa ja meitä, että hän toisinaan huokaa
raskaasti ja että hänen poskensa punastuvat ja hänen silmänsä saavat
omituisen loisteen ja huulensa hymyilevät, kun tuo kaunis Daro lähestyy
ja puhuttelee häntä?"
"Onko Jaampa ja Mellet sanonut mitään?"
"Jaampa ei huomaa mitään, mutta Mellet ei ole hyvillään siitä, että
Laila käy Garnäsissä. Hän vihaa Daroa varmaankin yhtä paljon kuin hän
Lailaa rakastaa."
"No, olkoon niin, mutta piakkoin taas paalaamme tunturille, ja silloin
nuo Garnäsin retket loppuvat. Hän saa kaikissa tapauksissa käydä
sanomassa jäähyväiset. He ovat olleet ystävällisiä Lailaa kohtaan ja
opettaneet hänelle kaikenlaista, josta hänellä saattaa olla huvia ja
hyötyä."
"Mene itse mukaan! Minä vakuutan sinulle, että he molemmat pitävät
enemmän toisistaan, kuin itse tietävät, eikä tarvitse muuta kuin pieni
sattuma, pieni sana, kipinäinen vaan, kun heidän lempensä syttyy
täyteen tuleen. Oletko unhoittanut, että Lailankin suonissa juoksee
daro-verta, oletko unhoittanut, että Laila on hänen serkkunsa?"
"Sitä en ole unhoittanut, olenpa usein sitä tänä kesänä muistanut."
"Ole siis varovainen, äläkä salli hänen enää mennä Garnäsiin. Jos nämä
molemmat saavat ilmaista tunteensa, silloin et enää kykene liekkiä
sammuttamaan ja silloin hän ei huoli Mellet'istä."
"Luuletko sinä, että kesytöntä tunturin kukkaa käy uudestaan
istuttaminen ahtaasen laaksoon? Luuletko, että hän menestyisi
Norjalaisen vaimona? Minä en sitä usko, siksi on hän liian kiintynyt
meidän vapaasen elämäämme, ja hän on aina pitänyt Mellet'istä."
"Hän on tosin aina pitänyt Mellet'istä, mutta pue Daro lappalaispukuun,
tee hänestä Lappalainen, pane hänet Mellet'in viereen ja käske tyttö
valitsemaan, niin saat nähdä."
"Laila kantaa kuitenkin Mellet'in sormusta ja tietää kerta tulevansa
hänen vaimokseen."
"Mutta hänen sydämensä on Darolla, ja Lailalla on hellät tunteet ja
rautainen tahto, joka ei koskaan ole masentunut. Hän noudattaa omaa
tahtoansa ja on tehnyt sitä lapsesta asti."
"Niin kyllä kaikessa, vaan ei naimishankkeissa. Mutta hän tietää myös
sangen hyvin, että lapset sellaisissa tapauksissa aina noudattavat
vanhempiensa tahtoa ja vaalia, ja että tämä vaali on tehty jo aikaa
sitten."
Tämän keskustelun jälkeen kului useampia päiviä ilman että Laila kävi
Garnäsissä. Mutta eräänä päivänä, kun Lind oli kalastamassa kaukana
virralla, kuuli hän jonkun laaksossa vastaisella puolella laulavan
muutamia säkeitä eräästä vuorolaulusta, jota paimenpojat ja tytöt
tavallisesti laulelevat kulkiessaan kaukana toisistaan laaksossa. Laulu
on varsin yksinkertainen, ja sitä voi muutella ja muodostaa mielin
määrin tilaisuuden mukaan. Lind alkoi siis eräällä säkeellä:
Kaukana kun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Sulle laulan, armahain;
Kuuletko sä lauluain?
Kun kaiku oli vaiennut ja vähän aikaa kuulunut, kuului kirkas, heleä
ääni, joka tuli kuin auringon säde kirkkaan ilman läpi kaukaa
laaksosta:
Kaulana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Vastaan sulle laulaen:
Lauluasi kuuntelen!
Lind huomasi, että se ei ollut kukaan muu kuin Laila, ja vastasi taas:
Kaukana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Pyyntöin korvihisi soi;
Tullos luoksein, tullos oi!
Samassa kuului toiselta puolen vastaus:
Kaukana sun luotasi,
Yli laaksoin, vuortenki,
Vastauksein sulle soi:
Luoksesi en tulla voi! En voi! En voi!
kaikui kauempana ja kauempana, samalla kun laulajatar eteni poispäin.
"Terveisiä Lailalta," sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin,
"kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran
vastaisella puolella."
Aika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin
Lappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät
tuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta
Inkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin
lähtisi.
Aikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut
kaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi
nähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka
riippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle
oli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö,
kertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin
pauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan
viitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi
toivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.
Kiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä
jahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui
Garnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta
väkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in
joka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle
merkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä
köytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi
saattoi istua siinä.
"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.
Ei kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.
"No, minä lähden! Tänne köysi!"
Hitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät
oksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan
kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.
Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila
kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset
riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja
harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen
näköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin
jäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo
oli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt
pirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun
oksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes
pääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta
kauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi
keskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että
viluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini,
jotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi
itseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet
huomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi
hänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi
nimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi
säikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.
Lind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi
kovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut
Lailan siellä olevan.
"Jumalan nimessä, Laila, sinähän täällä oletkin!" huudahti hän.
"Minä se olen, ja sinä olet rohjennut tulla tänne minua pelastamaan."
"En tiennyt sinun olevan täällä, en osannut sitä edes aavistaa."
"Silloin et kenties olisi tullutkaan?"
"Laila, olisin kyllä tullut. Olisin mennyt vaikka synkimpään syvyyteen
maailmassa, tietäessäni sinun olevan siellä. Miten kauhea tämä yö
sinulle lienee ollut, ja miten tuskallinen oletkaan ollut."
"Minä rukoilin Jumalaa ja Vapahtajaani, ja nyt hän on kuullut
rukoukseni."
"Toivon, että molemmat pääsemme onnellisesti täältä ylös. Köysi on
vahva, jotta et tarvitse peljätä."
"Nyt en enää pelkääkään."
"Istu nyt tähän silmukkaan, minä sidon meidät molemmat kiini. Jos
pelastumme, pelastumme molemmat ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä."
"Silloin en pelkää kuolemaa."
"Pidä nyt kiini minusta," sanoi Lind antaessaan merkin köyden
hinaamiseen. Samassa köysi sinkosi pois kalliosta ja molemmat
kieppuivat nyt pauhaavan kosken päällä taivaan ja maan välillä.
"Laila," kuiskasi Lind, kun tytön pää lepäsi hänen olkapäällään, "ethän
suutu minuun, kun tunnustan, että pidän sinusta paljon, että sinä olet
minulle rakkaampi kuin kukaan Norjan tyttö, rakkaampi kaikkia muita
maailmassa? Voitko sinäkin vähän pitää minusta?"
"Ikuisesti, jos sinä niin tahdot, mutta minä olen vaan katala
lappalaistyttö!"
"Laila, sinä olet minulle kaikki ja sinä olet oleva omani --"
"Köysi laahaa kiveä vasten!" huudettiin ylhäältä.
Lind ponnisti jalkansa kallioseinää vasten, jotta köysi kulki vapaasti,
ja pian he olivat niin korkealla, että käsin voitiin nostaa heidät
vaarallisesta asemastaan.
"Laila," huusivat Lappalaiset, "se on Laila, joka on istunut koskessa."
"Rakas Laila," sanoi Mellet, "Jumalan kiitos, että pelastuit!"
"Sinäkin olet täällä, Mellet," sanoi Laila heikolla äänellä, "etkä
tullut minua pelastamaan!"
"En tiennyt sinun siellä olevan, jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä
tullut."
"Hän ei sitä myöskään tiennyt," ajatteli Laila.
Laila oli niin uupunut ja heikko, jotta hänet täytyi viedä Garnäsiin,
jossa hän pääsi Inkerin kamariin lepäämään. Mutta seuraavana päivänä
Laila oli taas yhtä terve, kuin ennenkin. Hänen voimakas ja raitis
ruumiinsa ei ollut vahingoittunut, vaikka luultavasti jokainen muu
tyttö olisi semmoisessa tapauksessa ollut melkein kuoleman oma.
Tuo vanha koivukin oli tullut Garnäsiin. Luultavasti oli niiden
molempien paino, jotka sen päällä olivat istuneet, vioittanut eli
katkaissut jonkun sen juurista. Virta sai nyt koivun enemmän valtaansa,
tempasi sen irti ja vei mukanaan alaspäin, joten se aamulla makasi
rannalla aivan talon kohdalla. Lind vedätti sen maalle. Ehkä siitä
voisi valmistaa jonkun kapineen tapauksen muistoksi, tuumasi hän.
Myöhempänä aamupäivällä tuli Laila arki-huoneesen, puettuna
täydellisesti norjalaistytön pukuun.
Kun Lind tuli huoneesen, hämmästyi hän nähdessään Lailan norjalaisessa
puvussa, mutta hänen silmäyksensä oli niin hellä, joka osoitti, että
Laila häntä miellytti ja että hän ei ollut katunut eikä unhoittanut,
mitä oli tunnustanut silloin, kun molemmat riippuivat taivaan ja maan
välillä.
Mellet tuli myös huoneesen ja näki Lailan uudessa puvussa, mutta tämä
muutos ei laisinkaan häntä miellyttänyt. Laila tuntui hänestä
semmoisena niin vieraalta, ett'ei hän voinut häntä edes lähestyäkään.
Mellet pyysi sentähden Lailan pukeutumaan omaan pukuunsa, joka nyt oli
kuiva, ja kehoitti häntä lähtemään kotiin, jossa vanhemmat olivat
rauhattomia hänen pitkällisestä viipymisestään.
Lind olisi mielellään puhunut Lailan kanssa kahden kesken, mutta se oli
nyt mahdotonta. Lailan lähtiessä hän vaan ennätti kuiskata:
"Minä olen huomeniltana vartioroviolla Gaisatunturilla kello 12, kun
aurinko on matalimmallaan pohjoisessa. Rakas Laila, tule sinne, minulla
on sinulle niin paljon sanottavaa. Sinun täytyy tulla, meidän pitää
saada puhella kahden kesken, ja minun täytyy saada sanoa sinulle
jäähyväiset, ennenkuin lähdet."
Laila vastasi vaan vähäisellä nyökkäyksellä, ja hän ynnä Mellet
läksivät taas kulkemaan tunturille päin.
Seuraavana päivänä läksivät Jaampa ja Mellet ajamaan porokarjaa
telteille, jotta se olisi koossa siinä, kun seuraavana päivänä aiottiin
lähteä Ravdosjärveltä. Laila pyysi päästä mukaan, ja hän ynnä eräs
palvelijattarista soutivat veneellä järven toiseen päähän, kulkeakseen
sitten kukin eri rantaa takaisin päin. Laila sai siis sopivan
tilaisuuden mennä Lindin mainitsemalle vartioroviolle, joka oli
rakennettu eräälle kukkulalle, josta saattoi nähdä Garnäsiin asti.
Kello 11 oli Laila vartioroviolla. Hän tahtoi olla siellä ennen Lindiä.
Laila tahtoi nähdä hänen tulevan. Hän ei tiennyt, mitä Lindillä oli
sanottavaa. Hän vaan aavisti. Mutta Laila tahtoi istua siellä hänen
kanssansa kahden kesken kesäyön vaaleassa valossa, kuulla hänen ääntään
ja vakuutustaan, että lempisi Lailaa, häntä yksin eikä ketään muuta.
Laila olisi ennen lähtöään hiukan soristanut itseään, mutta se olisi
herättänyt huomiota ja epäluuloa. Hänen täytyi siis mennä tavallisessa
valkoisessa sarkajakussaan ja pienessä punaisessa lakissaan. Laila ei
tiennyt, että hän juuri tässä puvussa oli somin tuon suuren, voimakkaan
Daron silmissä.
Kello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka
kohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin
matalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin
oli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä
poski oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin
tuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä
kalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon
kehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen.
Eikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena.
Ei ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt
Ravdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat
pää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas
Garnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa
pitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi
katsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä
tuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut
nähdä paljon mitään. Äkkiä hän hypähti ylös ja toivon vieno hymyily
näkyi hänen huulillaan. "Ehkä hän tuleekin toiselta puolen ja tahtoo
minua ilahuttaa äkkinäisellä tulollaan?" ajatteli Laila, varjostaen
kädellään silmiään ja katsellen tarkasti pohjanpuoleisia tuntureita
Mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt missään. "Hän ei tule!"
huokasi Laila. Aurinko alkoi taas kohota ja muuttua kirkkaammaksi,
niinkuin sammuva lamppu, johon lisätään öljyä. Kello oli yli 12;
kirkkaampi valo virtasi vuorille ja laaksoihin, valo niin ihmeen ihana,
että olisi voinut luulla sen lähteneen itse ikuisen valon asunnoista.
Yksittäinen lintu alkoi visertää pensastossa, sitten yhä useampi, ja
kaikkialla vallitsi taas uuden päivän aamuna virkeä elollisuus, iloa ja
elämää taivaan lintujen ja maan eläimien kesken. Ainoastaan Laila istui
siinä yksinään ja kyynel kimalteli hänen kalpealla poskellaan. Pieni
raunio-tassi tuli ja istui roviolle aivan lähelle häntä. Sillä oli
suussaan jyvä, jonka se aikoi viedä pienokaisilleen, mutta se jäi
ihmetellen istumaan, nyykäytti päätään ja keikutti pyrstöään ja katseli
suurin silmin vierasta, joka istui siinä. Pieni hiirikin tuli esiin
pensastosta, istahti takajaloilleen ja katseli häntä. Se pyyhkäsi
etukäpälällään silmiään ikäänkuin paremmin nähdäkseen. Se ei voinut
käsittää, mikä tuo vieras olento oli, joka istui siinä niin hiljaa ja
ääneti. Musti, Lailan pieni uskollinen seurakumppani, makasi katsellen
hänkin emäntäänsä. Se vikisi hiljakseen. Se varmaankin näki surun
emäntänsä kasvoissa, ja tuskin tarvinnee epäillä, että eläimet,
varsinkin koira, voivat ottaa osaa ihmisen suruun.
"Hän ei tule, hän ei tule!" huokasi Laila taas.
Tuskallinen tunne ahdisti kuin raskas taakka hänen sydäntään, ja hän
huokasi sydämensä syvimmästä pohjasta. Kello oli 1. Asia oli siis
varma, Lind ei tullut!
Laila nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleensä, siveli hiukset silmiltään,
ja hänen suuret surumieliset silmänsä loivat vielä viimeisen katseen
Garnäsiin päin. Luonnonlapsen ylpeä, uljas, raitis sydän oli loukattu
tuon muukalaisen uskottomuudesta.
"Sinä et tullut!" puhkesi hän sanoihin. "Kurja Daro, sinä olet minut
pettänyt! Miksi pelastit minut, kun kuitenkin sitten minut hylkäsit?
Kamala Daro! Jää siis sinne, missä olet, kurjaan asuntoosi! Olisin
lempinyt sinua uskollisemmasti, hellemmästi ja hartaammasti kuin
yksikään sinun heikoista, kalpeista naisistasi, joilla on kipeä sydän
ja rinta rautakehyksessä. Sinun tähtesi olisin elänyt huoneessasi
niinkuin kesytön laululintu häkissä koko elinaikani. Olisin oppinut,
mitä olisit tahtonut minulle opettaa, olisin tullut siksi, kuin sinä
olisit tahtonut, en olisi ollut sinun vertaisesi, mutta olisin
kuitenkin voittanut jokaisen sinun kalpeista naisistasi. Ilossa ja
surussa, myötä- ja vastoinkäymisessä olisin ollut sinulle uskollinen,
niin uskollinen kuin puhtain kulta; sillä minä rakastin sinua siitä
hetkestä saakka, jolloin sinut ensi kerran näin, sydämeni pohjasta,
ainoastaan sinua koko heimostasi, ja päivä päivältä enemmin ja enemmin,
lujemmin ja lujemmin. Kavala Daro, paha, viekas Daro, miksi petit
minut, miksi et tullut?"
Laila kääntyi poispäin Garnäsistä, ja katseli tuntureille päin, jossa
kodat olivat. Äkkiä hän taas kääntyi. Viha oli kadonnut, ylpeys
kukistunut, rohkeus masentui ja epätoivo tuli sijaan. Hän heittäysi
kanervikkoon kätkien kasvot käsiinsä, nyyhki ja itki katkerasti. Hän ei
tiennytkään, kuinka paljon hän oli toivonut, ennenkuin nyt, kun
viimeinenkin kipinä sammui, hän ei tiennyt kuinka vahva se side oli,
joka oli kiinittänyt häntä Lindiin, ennenkuin se nyt äkkiä katkaistiin,
joten hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Melkein pyörryksissä
ja kyynelten vallassa hän makasi siinä, kunnes hänen pieni
seurakumppaninsa taas tuli ja nuoli hänen poskeansa ikäänkuin
muistuttaakseen häntä, että nyt oli aika lähteä kotiin. Laila otti
koiran syliinsä ja hyväili sitä. "Voi Musti, Musti, hän petti minut!
Nyt lähdemme," ja hän otti muutaman askeleen, mutta kääntyi jälleen,
otti terävän kiven ja kirjoitti litteän paaden kylkeen, joka oli
pystytetty rovion huipulle:
Minä olin täällä, sinä et tullut, hyvästi!
Muutamia päiviä myöhemmin meni Lind tunturille, mutta Lappalaiset
telttineen, poroineen olivat kadonneet ja Ravdosjärven rannat olivat
autiot ja tyhjät. Hän meni vartioroviolle ja huomasi, että heikko
naisen käsi oli kirjoittanut jotakin kiveen. Hän luki kirjoituksen ja
nyt hänelle selvisi kaikki. Kaikki oli näissä muutamissa sanoissa.
Kokonainen elämäkertomus. Suuria toiveita, suloisia unelmia, petettyjä
lupauksia ja särjetyn sydämen jäähyväishuokaus.
Antero Lindin vanha isä oli vaarallisesti sairastunut iltapuolella, ja
kun poika kuitenkin aikoi lähteä, katsahti sisar häneen hämmästyen ja
sanoi:
"Ethän toki lähde isäsi luota hänen kuolinhetkellään?"
"Minä jään kotiin," vastasi veli.
Kun kello löi kaksitoista, tiesi hän Lailan istuvan vartioroviolla
odottamassa.
"Inkeri, siskoni," sanoi hän, "nyt minua tuomitsee se tyttö, jota
rakastan, nyt veljesi on hänen silmissään raukka, mies, jossa ei ole
rahtuakaan rehellisyyttä."
"Aioitko tavata Lailaa?"
"Aioin, ja nyt hän odottaa minua turhaan!"
"Armas veljeni, minä säälin sinua. Ei mikään maailmassa ole niin
vaikeata, kuin joutua sen halveksimisen alaiseksi, jota lempii. Mutta
ehkä isä on huomenna parempi.
"Silloin Laila on jo kaukana täältä."
"Mutta tapaathan hänet Karasjoen markkinoilla, ja voit silloin selittää
hänelle asian."
"Sinne on pitkä aika. Silloin hän ehkä jo on naimisessa."
"Sinä aioit siis todellakin naida lappalaistytön Lailan?"
"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi
talveksi meille ja -- --"