Rutto.
Seuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla
Altenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa
ynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä
enimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas
harvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli
hän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli
asettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka
vaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti
lyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty
tuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri
Jaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana
piileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä,
ja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä
Laagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.
Melkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä
takaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen
ruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli
tullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan
lääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että
ihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan
Lappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne,
jotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan
toiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle.
Väestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä
ja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto
jonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei
uskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa
vastaan ketään.
Tosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen
tauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että
"verollisten" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että
"maa oli melkein autio."
Laagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla,
päättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen
mitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei
löytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.
Sen vuoksi päättivät kaikki yksimielisesti määrättynä päivänä ajaa
porot kokoon aukealle kentälle, jossa oli toimitettava "Ratkem" eli
porojen eroittaminen toisistaan merkkien mukaan, jotta kukin perhekunta
saisi omat elukkansa erikseen lähteäkseen niiden kanssa minne tahtoi.
Kesällä, jolloin sudesta ei ole pelkoa ja elukat saavat olla melkein
omin päinsä, sekaantuu usein monta laumaa yhteen, kun useita
Lappalaisia oleskelee samalla rannikolla, mutta talveksi, jolloin
poroja täytyy tarkasti vartioida, koettaa kukin saada suuremman eli
pienemmän laumansa erikseen. Semmoinen "Ratkem" on vaivaloinen työ,
johon kuluu monta päivää. Ei ole yhtä helppo eroittaa toisistaan tätä
elävätä ryhmää, kuin lajitella merkittyjä tukkia vedessä, mutta Jaampa
on rivakka tässä niinkun muussakin raskaassa työssä, ja vähitellen
onnistuu miehille ja koirille yhdistetyin voimin jakaa koko lauma
kolmeen, neljään, viiteen eli useampaan ryhmään. Toisinaan on syntynyt
riita, vieläpä tappelukin "ratkemia" toimittaessa, kun merkkiä ruvetaan
epäilemään, tahi kun varkaat ovat niitä muuttaneet, vaan omistajalla
jostakin tuntomerkistä päättäen on täysi syy väittää, että eläin kuuluu
hänelle. Siinä on huutoa ja melua, suopungit sinkoilevat sinne ja
tänne, koirat haukkuvat, poroja viedään joka puolelle ja tuota vilkasta
ja vaihtelevaa liikettä kestää useampia päiviä, kunnes "ratkem"
vihdoin on lopussa, tosin ani harvoin jokaisen mielihyväksi. Laagjella
ja hänen perhekunnallaan oli kaikkiaan 7 merkkiä eli eri tavoin
merkittyjä poroja, jotka olivat poimittavat laumasta, jossa oli ehkä
8-10,000 poroa. Ensin oli nimittäin hänen oma merkkinsä, sitten Jaampan,
Jounan ja molempien palvelijattarien, sitten Mellet'in ja Lailan,
koska, niinkuin jo on kerrottu, kumpikin näistä oli saanut poron
kumminlahjaksi.
Vihdoinkin olivat kaikki valmiit ja läksivät kukin omalle suunnalleen.
Laagje vetäytyi vanhoille talviteloilleen Akanastunturille. Tiellä
tapasivat he eräänä päivänä Lappalaisen, joka astuskeli tunturia myöten
ja jonka Laagje tunsi.
Sitten kuin oli toimitettu tavallinen tervehdys, joka ystävien kesken
tapahtuu siten, että kumpikin panee oikean kätensä toisensa vasemmalle
olkapäälle, puoleksi syleillen toisiaan, painaen posken poskea ja nenän
nenää vastaan[3] kutsuttiin vieras kotaan, johon astuessaan hän
toivottaa: "Rauha taloon!" ja hänelle toimitetaan istuin lieden
ääressä. Laagje tiedusteli, mistä vieras tuli.
"Assemäeltä, kolme penikuormaa Karasjoelta," vastasi mies.
"Etkö tullut Karasjoen kautta?" kysyi Laagje.
"En, sinne en uskaltanut mennä," vastasi vieras.
"Miksi et?"
"Etkö ole kuullut rutosta puhuttavan?"
"Kyllä olen," vastasi Laagje, "mutta onko rutto ollut Karasjoellakin?"
"On", vastasi vieras, "rutto tuli sinne kesällä, paljon ihmisiä kuoli
ja ne, jotka saattoivat, pakenivat Assemäelle eli muuanne."
"Kenen mukana tauti sinne saapui?"
"Pakolaisten mukana Tanasta", selitti Lappalainen, ja perheen
huomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa
kuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä
uteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa,
sormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla
kupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken
virittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: "Vuoi,
vuoi!" eli "Vuoi dal die!" Vieras kertoo "että eräänä aamuna varhain,
kun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen
rannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla
makasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä
matkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli
miestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän
nyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että
mies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi
olivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja
kertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat
pakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki
virvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto
on täällä!'
"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin
veneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi
ensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja
kohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset
alkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta
seudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa
varmaan moni on hukkunut."
"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?" kysyi Laagje.
"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän
palvelijansa pakenivat."
"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltä
Laila?"
"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta," sanoi Lappalainen.
"Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä
paljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa
Karasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata
sinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään.
Assemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut."
"Mutta mitä uutta merenrannalta," kysyi vieras, "onko rutto tullut
Alteniin?"
"Ei vielä", vastasi Laagje, "mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja
pelkäsivät joka hetki sen tulevan."
Vieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin
pystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa
Karasjoelta.
Jaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan
keskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän
toimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein
ainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.
Kuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja
maa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain
porolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja
istausi lieden ääreen.
"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään," puhui Laagje, "mitä niillä
aiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?"
"Minä lähden tänä iltana kuun noustua."
"Mihin?"
"Sen kyllä itsekin tiedät."
"Niin melkeinpä tiedän", lausui Laagje, "mutta uskallatko mennä sinne,
etkö pelkää ruttoa?"
"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut
rutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa
lapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja
kylmettyneenä Karasjoella."
"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille
jälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan
kuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi
omana herranasi!"
Kello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle
päin Laagjen toivotuksella: "Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja
saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!"
Hän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon
kylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.
Autiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja
ainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi
löytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa
ripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä
mökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.
Astuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän,
joka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös
vanhan miehen makaavan sängyssä.
"Jumalan kiitos!" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, "vihdoinkin
tulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?"
"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota."
"Eikö rutto ole teillä käynyt?
"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!"
"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?" kysyi Jaampa.
"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut
ovat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta
kaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä
huolinut."
Samassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä
nurkassa.
"Mitä tuossa pienessä sängyssä on?" kysyi hän.
"Se on pieni tyttö-raiska, jonka olemme ottaneet luoksemme, kun kaikki
muut pakenivat," vastasi ämmä.
"Kenen lapsi hän on?"
"Hän on kauppiaan lapsi," puhui ämmä.
"Onko hän kauppias Lindin tytär, nimeltä Laila?" tiedusti Jaampa, ja
hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
"Sitä en tosiaankaan tiedä, mikä lapsen nimi on, mutta se on varma,
että hän on kahden muukalaisen lapsi, jotka pari vuotta sitten tänne
muuttivat. Sääli lapsi raukkaa! Molemmat vanhemmat kuolivat ruttoon ja
makaavat vieläkin hautaamatta huoneessaan, ja lapsen löysimme eräänä
päivänä istumassa oven ulkopoolella. Hän itki niin haikeasti, jonka
vuoksi otimme hänet tänne, jossa hän sittemmin on ollut, lapsi raukka."
"Kiitos sinulle siitä ja palkituksi tulet myöskin," sanoi Jaampa.
"Kiitos Jumalan, että vihdoin näemme ihmisolennon," sanoi eukko.
"Meillä on tuskin leivän muruakaan huoneessamme. Vähän oli meillä
kahden osaksi, vielä vähemmin kolmelle, Jumala armahtakoon!"
"Minulta saat ruokaa," sanoi Jaampa, "minulla on ruokaa muassani, saat
niin paljon kuin tahdot."
"Alussa kävi lapsi useampia kertoja kotona katsomassa, eikö isä ja äiti
heräisi," kertoi eukko, "mutta nyt hän jo ymmärtää, että he ovat
kuolleet."
Sykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli
tuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli
huvitellut häntä iloisella naurullaan.
"Laila", sanoi hän hiljaa, "Lailasjam, gulakgo?" Lailaseni, kuuletko?
Lapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon
vieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se
pelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä
peitteiden alle.
Jaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa
ystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli
silloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle
sänkyyn.
"Älä pelkää," sanoi eukko, "ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti,
niin saat hyvää ruokaa."
"Laila, utsa loddasjam, ale bala!" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää,
puhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?" "Etkö tunne mua, Laila,
etkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?"
Lapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa
tuijotti Jaampaan.
"Sinäkö Jaampa?" sammalsi hän.
"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt
sinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla
iloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa."
"Niin" sanoi lapsi, "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa."
Jaampa otti povestaan poronkielen ja alkoi leikata siitä viipaleita
lapselle, joka nyt ei ollenkaan enää peljännyt, vaan tuli hänen
luoksensa ja hänen suureksi iloksensa söi halukkaasti lihaa, ikäänkuin
pieni kesytön lintu, joka ystävällisyydellä on saatu rohkeaksi ja
kesyksi.
"Tahtooko Laila olla minun luonani?" kysyi Jaampa.
"Tahtoo Laila olla Jaampan luona."
"Tahtooko Laila ajaa minun kanssani, ajaa porolla Laagjen, Mellet'in,
Jounan, Maggan ja Gunnil'in luokse?"
"Laila tahtoo ajaa Jaampan kanssa ja isän ja äidin kanssa!"
"Ei, isä ja äiti ovat poissa ja kuolleet, mutta kun tulet minun
kanssani, saat toisen äidin, joka on hyvä sinulle, ja Jaampa pitää
sinusta."
"Aiotko ottaa lapsen mukaasi?" kysyi eukko.
"Aion, sitä varten olen tullutkin. Hän on nyt orpo, hänellä ei ole
sukulaisia eikä tuttavia täällä, sen vuoksi on hän jälleen oleva
Laagjen lapsi, niinkuin hän oli ennenkin, eikä hänen tarvitse puutetta
kärsiä."
Sitten meni Jaampa ulos ja toi mukanaan ison palan poron lihaa, jonka
hän antoi eukolle.
"Tässä saat ruokaa, kunnes ihmiset paalaavat, ja jos tarvitset enemmän
saat lisää, mutta lapsen minä vien mukanani."
Eukko kiitti ja oli tyytyväinen lahjaan.
Lailan jalkaan pantiin nyt suuret kurpposet ja sitten tyttö käärittiin
turkkiin, jossa hän oli niinkuin lämpöisessä sängyssä, jonka jälkeen
Jaampa kantoi hänet rekeen. Sitten hän toi porot, valjasti ne, istui
ensimmäiseen rekeen, Laila sylissään ja läksi ajamaan niin että lumi
tuprueli hänen ympärillään, pois tästä surullisesta rutonpesästä, kohti
rakkaita tuntureitaan, hyräillen tämän tapauksen johdosta tekemätänsä
tilapäistä runoa, ja iloissaan siitä että taasen oli löytänyt
lintusensa, pienen Lailansa.
He eivät saapuneet perille samana päivänä, jonka vuoksi täytyi viettää
yötä tunturilla. Mutta ei heillä ollut hätä-päivääkään. Jaampa kaivoi
kuopan lumeen, pani poron nahkoja Lailan alle ja päälle, joka pian
nukkui. Itse lepäsi hän myös muutaman hetken lapsen vieressä.
Laagje saattoi puolisoneen nähdä kauas eräälle jäälle, jota myöten
Jaampa oli tuleva, ja jo aikaiseen aamuhämärässä olivat molemmat tuon
tuostakin katselleet sinne päin.
Pikku Mellet oli kuitenkin se, joka ensiksi huomasi Jaampan ja pisti
päänsä teltin ovesta sisään huutaen:
"Aedne, atshje, Jaampa boatta!" Äiti, isä, Jaampa tulee!
Jaampa tuli ajaen täyttä karkua jäätä myöten, ja päästyään niin
lähelle, että saattoi nähdä ihmisiä teltin edustalla, nosti hän Lailan
korkealle ilmaan. Pian sen jälkeen seisoivat porot hengästyneinä
Laagjen teltin edustalla.
Nyt saivat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiirettä valmistaessaan
Lailalle lappalaispukua; sillä Lappalaisten lapset käyvät samanlaisessa
puvussa kuin aikaihmisetkin, ja nämä pikkulappalaiset, pojat ja tytöt,
näyttävät usein muukalaisen silmissä erittäin omituisilta.
Kahden viikon kuluttua oli Lailasta taas tullut täydellinen
lappalaistyttö, joka juoksenteli ja leikki Mellet'in kanssa ympäri
telttiä. Laila oli olevinaan poro ja Mellet koki pyytää häntä
suopungillaan, jonka hän äskettäin oli saanut ja jonka heittämisessä
hän luonnollisesti harjoitteli itseään päivät päästänsä.
"Kuuleppas Mellet", sanoi Jaampa, joka vähän aikaa oli heitä katsellut,
"sinä et saa kiusata Lailaa."
"Niin, mutta Laila tahtoo olla porona", tuumasi Mellet.
"Se ei kuitenkaan käy niin", selitti Jaampa, "tule tänne, niin minä
näytän kuinka sinun tulee heittää."
"Minä tahdon myös suopungin," sanoi Laila.
"Minä annan sinulle," sanoi Jaampa, "lappalaistytön tulee myös osata
heittää suopunkia."
"Katso nyt", sanoi Jaampa Mellet'ille, "ensin teet suuremman eli
pienemmän lenkin, sen mukaan miten kaukana esine on, johon tähtäät.
Sitten otat lenkin oikeaan käteesi ja teet niin monta lenkkiä, kuin
tarvitset saavuttaaksesi esineen. Kuinka pitkä on matka tuonne
pensaasen?"
"En tiedä."
"Niin, mutta se sinun tulee tietää, muuten et tapaa."
"Yhdeksän kyynärää."
"Ei, kymmenen kyynärää sinne on. Teeppäs nyt lenkki! Kas niin, se
riittää, heitä nyt! Ei niinkään hullusti, aikaa myöten harjaannut
paremmaksi. Nyt minä asetan kolme keppiä maahan 6, 9 ja 12 kyynärän
päähän, ja kun osaat niihin järjestyksessä, tule sitten minun luokseni,
niin neuvon sinulle enemmän."
Pikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa.
Vähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt
Karasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän
oli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät
aikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen
vaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien
muistot kodista Karasjoella.
Seuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja
onnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja
povessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi
taas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.