Joulunaatto.
Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja
jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen,
vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli
viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko
joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä
ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen
palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään
erästä matkustavaista Alteniin.
Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen
porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän
kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän
matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat
Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy
silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon
pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei
tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta
kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on
korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää
saapumaan.
Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi
ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin.
Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni
ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta
viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi
sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi
muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten
hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.
Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen
pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja
rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin
sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.
Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän
uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran
hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen
lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat
kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli
tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut,
että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt
kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen
vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi
tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla
hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella
porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten
lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa
naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa
nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.
Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje
Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen
tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti
toimittaa asioitaan.
Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä
sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla
lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin
kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia,
suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin
vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen,
mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa,
joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.
Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja
maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun
kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että
se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon,
kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään
tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut
kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli
niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi,
tervehtiessään häntä.
"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.
"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan
polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"
Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska
Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.
"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla
monta tuhatta poroa?"
"En ole rikas", vastasi Lappalainen."
"Montako poroa sinulla on?"
"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"
Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää,
jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi
ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään
lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma
omaisuus.
"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.
"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".
"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan
kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen.
Onko sinulla ottolapsia?"
"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in,
vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on
minulla".
"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.
"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni",
sanoi Laagje ja kysyi samalla:
"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"
"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.
"Eikö ole ollutkaan lapsia?"
"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".
"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman
kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"
"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"
"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin,
kuin täällä oli niin paljon susia".
"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.
"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".
"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,)
kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.
"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä
kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."
"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.
"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme
lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot
säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä,
ja lapsi oli poissa."
"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui
hänen kasvoillaan.
"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"
"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.
"Isonkosken luona."
"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.
"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli
penikuormaa yömajasta."
"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"
"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."
"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja
oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin
odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja
pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.
"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" -- ja Laagje oli jo vähällä ilmaista
koko salaisuuden.
Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen
onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.
"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.
"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli
veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien
revittäväksi."
"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei
kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa.
Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja
hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän
jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin
kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen
ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat
sisällisesti toinen toistaan.
Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren
sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei
tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa
asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet
surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja
pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua.
Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia
kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin
saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat
löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen
heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen!
Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."
Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli
alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja
kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä,
joka piti Lailaa sylissään.
Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä,
kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti
oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.
Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja
Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän
vaimonsa kuiskuttamalla:
"Vaimo, kuuletko?"
"No, mikä nyt?"
"Olen saanut tietää yhtä ja toista".
"Mitä sitten?"
"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat."
"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut
tietää?"
"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla
viime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa."
"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?"
"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan
katsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja
laihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!"
Molemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:
"Mitä meidän pitää tekemän?"
"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa
kyllä useampia lapsia."
Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä
Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui
yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:
"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä
salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna
yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"
"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."
"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut
lapsen ja nyt vien sen heille?"
"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut
löytää vanhempia."
Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia
kuin mies.
Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo
lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi,
ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä
Karasjoella.
Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa
lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.
Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa
ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta.
He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella
ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään
sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi,
että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.
"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he
tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää,
ajatteli hänen isäntänsä.
Kaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen
emäntä Laila sylissään.
"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin,"
sanoi kauppias.
"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna."
"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?"
"On, se on pieni tyttäreni Laila."
"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan
tapauksen viime vuonna."
"Sinä olet vielä murheellinen?"
"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!"
"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi", sanoi Lappalainen, "kaikki
kristityt iloitsevat tänä iltana!"
"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!"
"Amen!" sanoi Lappalainen.
"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja
kiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää."
"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?" kysyi kauppias.
"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.
Minä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi."
"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa."
"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa," sanoi hän
osoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.
"Oman lapsesi," sanoi kauppias, "mitä sinä tarkoitat, Laagje?"
"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin," puhui Laagje, "se on
varmaan sinun lapsesi näköinen?"
"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois
ainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla
täällä. Ethän vaan laske leikkiä?"
"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!"
"Löydetty lapsi?" kummasteli kauppias.
"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen."
"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona," huudahti kauppias, "mistä?"
"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä."
"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?" huudahti kauppias, ja samassa
juoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin
Laagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.
"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja
että kaikki iloitsisimme," sanoi Laagje. "Kuule siis! Lapsesi löysin
minä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna
joulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin
povellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt
tänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala
minua viimeisellä hetkelläni auttakoon!"
Isä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja
suuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin
painoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje
tarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut
kastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.
Ja niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen
joulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi
Maggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä
riensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki
uutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö
kokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta.
Kaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki
yhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:
Taas joulu-aika riemuisa,
Nyt koitui kotihimme j.n.e.
Kuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset
onnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:
"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"
"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista.
Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle
ja pikku Marialle."
"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.
"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän
sitten Jumalan nimessä Laila."