V.

Runne ja Ranne.

Puhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa

kahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista,

kernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen

että kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat

tapahtuneet. Siis asiaan.

Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He

olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen.

Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet

merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi

veljeksiksi."

Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria.

Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat.

Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli

ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat

etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne,

Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs

Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista

olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne,

olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa

tappelemisesta.

Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta

kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein

samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli

perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran

rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä

hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän

valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"

Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja

poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat

mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella

pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat

hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle.

Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään

jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin

veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä

etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran

rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti

koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui

ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että

tointui.

Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai

ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa

poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja

karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa

hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota

kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä

tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu

rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran

pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman

vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin

lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä

ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan

tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden

kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.

Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä

emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä

ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira

kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse

vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului

emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat

karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa

niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein

antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua

poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin

vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira

uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä.

Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän

tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni

tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään

siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden

innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä

laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran

etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on

sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien

välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen

pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun

paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy

sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa,

silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on

sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja

siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti

poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta

Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran

semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja

säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei

ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi

ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä

emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.

Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin.

Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja

virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä,

jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät

matkat.

Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju

virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä

haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson

länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse.

Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja

ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä,

saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset

olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi

tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki

elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä

joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä

kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä.

Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen

vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin

tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle.

Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella

puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei

haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki

uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki

virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta

sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki

jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä,

nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja

alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin

kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki

aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja

valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan

etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi

auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin.

Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki

kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa

oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan

ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea

unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet,

kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi;

sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat

rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.

Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa

on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä

syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta

katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.

Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät

muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät

ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä

hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia,

jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs

koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin.

Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen

koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja

nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi

hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös

siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn,

kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin,

kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa,

paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.

"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;" Se on "Runne, se on

Runne, Jumala siunatkoon, se on Runne!" huudahti emäntä, laskiessaan

polvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen

vanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo,

sitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta

kuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa

vauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen

kasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi

hätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka

paikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen

juureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva

kuin ihmisellisellä olennolla.

Miten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä

käsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu,

pörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se

syöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen

heille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä,

yrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä

sekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan

kykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin

ranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä,

jotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli

paksu ja lihava.

Se eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki

monta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää

koettanut uida virran poikki.