IV.

Suomalaisia.

Poro. Majanmuutto. Poikiminen.

Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs

Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.

Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli,

vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa,

jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi

Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä

oleskelivat Norjan rannikoilla.

Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun

vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli

yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan

talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja

kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme[2] kovaan pulaan, jos

saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää

karjaansa aina kotona.

Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien

kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa

ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä

hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa

tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.

Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen

kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset

kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat

siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat

siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat,

osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen,

jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut

asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten

ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy

tähän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja

Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen

vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään

euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt

kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:

"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen

Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja

rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he

lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet

elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin

ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi

murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla

heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka

ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä

paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia

lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia,

jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka

sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta,

kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen

keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija,

"pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin.

Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa

ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi

suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".

Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui

pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan

rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö

tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä

vuosina supistui 200,000 henkeen.

Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan,

joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He

huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin

nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä

välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri

kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin

jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin

ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä

kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui

koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi

selässään, lähestyivät ja tervehtivät.

"Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä

suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:

"Jumal'antakoon!"

Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla

Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan

osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa

määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita

lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi,

noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa

hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti

kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä

innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.

Mellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään

tuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli

valmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja

lihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja

lapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.

Suomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli

kohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja

koko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty

pettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä

vaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan

ylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan

meri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.

Laagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen

ja omaisuuksiin.

Niin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa

kerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla.

Naarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen

jälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun

loppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä

vuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän

sarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.

Tunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen

aavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim.

riikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko

kaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan

ja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro

usein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia

sarviaan.

Vaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että

se omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista

kasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei

tietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.

Lappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen

sarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne

eivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on

saanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: "Tshjorvides dakkat",

muodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje,

väittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.

"Miten se sitten menettelee?" kysyi Suomalainen.

"Se tekee sen takajaloillaan," selitti Laagje, "se taivuttaa sorkkansa

taaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta

sarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä

kohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin

tiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on

sarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata

sitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan."

"Eihän toki," tuumasi Suomalainen, "että poro jalallaan kaapii ja

hankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan,

vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta

luonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin."

"Eipä niinkään," vastasi Laagje, "asian laita ei ole aivan niin.

Tarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko

oikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka

niitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita

vois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään

olisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman

minkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan

nähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan

löytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan',

niin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja

tutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi.

Toisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja

joiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä,

vuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi

niitä nähdä."

"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa", jatkoi Laagje, "jolla koko vuosi

on tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa

ahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa

muodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan

annappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja

käyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on

saadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee

niitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea,

saadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3

kuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin

monihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti

on."

"Mutta", arveli Suomalainen, "tämänhän oi aivan yksinkertaisesti

selittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun

poron sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin

terveen, raittin ja hyvin ruokitun poron."

"E-ei", intti Laagje, "ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas

poroa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan

sillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka

ei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle,

jolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö,

ruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan

tahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja

hankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin

kehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven

kasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja

korkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja

juosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta

sarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea

vastustajansa sarvia ja väistää omiansa.

"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja

laskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin

rauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se,

että se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat

tekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä

huvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on

meillä silloin tapana lausua".

"Voipi olla, että poro hankaamalla ja kaapimalla sarviaan auttaa niiden

kasvamista", tuumaili Suomalainen, "vaan kukaan ei voi saada minua

uskomaan että poro tämän tietää tahi että se ehdolla ja tahdolla

muodostaa ne niin eikä toisin, juurikuin ihminen, joka kähäröitsee

hiuksensa. Sinä ehkä luulet, että poro myöskin tietää sarvihaarukkainsa

lukumäärän?"

"Sitä se ei tosin tiedä", myönsi Laagje, "mutta siitä olen varma että

se ehdollansa, tarkoituksen mukaisesti muodostaa sarviansa, ja sen

tiedän myös, että jos kädelläni kaapisin ja raapisin jotakin kohtaa

poron sarvesta, niin kasvaisi siihenkin haarukka, ja hauskaa olisi

nähdä, kuinka kiire sille tulisi saadakseen samallaisen haarukan

kasvamaan toiseenkin sarveen. Jotakin vastaavata on siinä, että puun

kylkeen kasvaa pahka, jos sitä vahingoittaa kuoren alta".

"Jos niin on poron laita", sanoi Suomalainen, "niin on asia sama

hirvelläkin, vaan tiedämmehän, että tälle elävälle kasvaa haarukka

lisää vuosittain, vaikk'ei se sitä tahtoisikaan".

"Mutta toisin on poron laita", vastasi Laagje. "Sen sarvihaarukkain

lukumäärä ei missään suhteessa riipu sen iästä. Haarukkain lukumäärä

kasvaa seitsemän vuotta, mutta vähenee siitä lähtien, osaksi siitä

syystä, ett'ei porolla vanhempana ole yhtä hyvä sarven kasvu kuin

ennen, osaksi siitäkin syystä, ett'ei se luultavasti pidä niin paljon

huolta ulkomuodostaan kuin nuoruudessaan."

Pakinata kesti myöhään yöhön, joten heidän täytyi mennä levolle

pääsemättä mihinkään yksimieliseen päätökseen. Seuraavana aamuna läksi

Suomalainen taas edelleen kulkemaan.

Kevätpuolella, noin pääsiäisen aikaan, alkaa tunturi-Lappalainen

vaeltaa rannikolle päin jotenkin lyhyillä päivämatkoilla, usein hän ei

kulje enempää kuin penikuorman päiväänsä. Hänellä on pitkä matka, usein

15-20 penikuormaa, ennenkuin hän pääsee kesäkentilleen, eikä pitkää

matkaa kovaa kuljeta. Hänen täytyy kuljettaa mukanaan telttinsä,

telttipuunsa, padat, kattilat, vaatteet j.n.e., paitsi sitä lapset,

koiran pennut, vieläpä toisinaan sairaitakin. Rekikelin aikana käy

kaikki helposti, mutta kun se on ohitse ja kaikki on ihmisten ja

porojen kannettava, silloin matka on hidas ja vaivaloinen. Pahin seikka

on, kun joku sairastuu tahi ei jaksa käydä joko vanhuudesta tahi muusta

syystä. Tuota sairasta ei jaksa kantaa niin pitkää matkaa, ja silloin

ei ole muuta neuvoa, kuin että hän, olipa kuka tahansa, kenties jonkun

isä eli äiti, jätetään johonkin kurjaan hökkeliin varustettuna ruoalla

elämänsä ylläpitämiseksi, ja tullaan häntä sitten noutamaan, ellei hän

sitä ennen ole jo kuollut yksinäisyydessään. Monet raskaat jäähyväiset

on isän tahi äidin täytynyt sanoa lapsilleen semmoisella autiolla

seudulla, näkemättä heitä enää milloinkaan. Niiden, jotka voivat käydä,

täytyy seurata porolaumaa, ja on heillä kyllin tekemistä sen

hoitamisessa. Ani harvalla on niin paljon väkeä ja varallisuutta, että

hänen kannattaa jättää jonkun sairasta hoitamaan. Mutta vanhemmat eivät

pidä tätä tunturille yksikseen jättämistä minkäänlaisena kovuutena tahi

kiittämättömyytenä lapsien puolelta. Se on surullinen välttämättömyys

ja kohtalo, joka ennen ehkä on tullut heidän vanhempiensa osaksi.

Laagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen,

palvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila,

joka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään,

yli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.

Pikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli

tuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten

tyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan.

Kaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli

kulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien

jokien poikki.

Lailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta,

tullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä

välittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä

viatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei

ollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä

päivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi

hänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä

tuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi

pian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma

naama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin

kokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei

ensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä

ja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon

korvarenkaat -- sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa

korvarenkaita -- tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että

toinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa

pienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli

hänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.

Siitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä,

ja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen

mennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi

myös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas

palatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: "Laila syö hyvää

ruokaa Jaampan kanssa!"

Tämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan.

Hän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen,

hankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori

vanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin

kuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin

Lailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti

hänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa

puhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista

lapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni,

västäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.

Toukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja

ensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren

rannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin

paikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti

kokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin

muutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa

se ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen

penikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä,

rupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen

pakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.

Kun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän

tavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan

edelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän

ajaksi.

Tämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa

olla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa

vasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja

ilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös

kutsuvat tätä aikaa "vasikkaviikoksi."

Vasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja

muilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa

vasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein

liiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen

ja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän

velvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.

Sen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin

juosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta

vasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut

tuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen

paikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta

saamatta ummistaa silmiään.

Vihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että

hän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy

pitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas

kykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa

isännälleen ja itselleen.

Tunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4

emäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos

nimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja

täten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii --

ei asettua asumaan -- vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.

Usein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää

vasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee

pois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein

suostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen

lapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä

olisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini

tuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän,

ottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten

hän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se

haistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä

äidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä

karkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan

jos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan

työntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.

Yhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja

vuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa

ottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla

sitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu

auttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa

tavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen

emää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan

toisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt

lauseen: "emä ei ota tunteakseen karitsatansa."

Lieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni.

Luultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen

surulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen

rinnalla.

Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja

samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.

Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta

voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan

lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan

aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita

tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat

tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.

Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna

majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään

aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski

parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla

tahi myös pyssyllä.

Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja

röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti

houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän

uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan

kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.

Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna

oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä

koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna

juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä

hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän

Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan

lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä

tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa

tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa

ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin

tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin -- leimaus -- pau! Karhu

vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei

kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi

pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen

kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän

ruutia ja lyijyä karhun tähden.

Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean,

vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in

Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta,

kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.

Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan

pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen

asteella tahansa.