Lapsi ja Lappalainen.
Muutamia päiviä susijahdin jälkeen päätettiin, että Laagjen ja Jaampan
tulisi lähteä kumpikin eri suunnalle etsimään kadonneita poroja.
Semmoisia retkiä kylästä kylään tehdään usein ja niitä pidetään osaksi
melkein huviretkinä, etenkin jos asianomainen on palvelija eikä itse
vahingon kärsinyt, samalla tapaa kuin rengit etelämmässä varsin
mielellään lähtevät vuoristoon hevosia etsimään, jolloin saavat
tilaisuutta käydäkseen majasta majaan vuoristossa. Semmoinen retki
antaa Lappalaiselle aihetta käydä tapaamassa sukulaisia ja tuttavia eli
vieraita, tiedustamaan eli kertomaan uutisia, tahi juttelemaan tuosta
loppumattomasta aineesta, jota poro, poron hoito, poron taudit y.m.
tarjovat paimentolaiselle.
Pian saapui Laagje erään lähimpänä asuvan tunturi-Lappalaisen luo, joka
oli hänelle vähä sukuakin, ja tiedusteli kadonneita porojaan. Naapuri
kertoi, että eräänä päivänä oli kaukana lumikentällä nähty musta
liikkuva esine. Se läheni lähenemistään ja suureni suurenemistaan, ja
vihdoin huomattiin että se oli porolauma. Helposti saattoi nähdä, että
susi oli ollut liikkeellä jossakussa paikassa ja että eläimet nyt
olivat pakolaisia voitetusta armeijasta. Kun nuo pelonalaiset eläimet
olivat huomanneet vieraan lauman, juoksivat ne sitä kohden ja kaatuivat
uupuneina tiheimpään parveen. Jos semmoisissa tapauksissa pakeneva
eläin saapuu ystäviin tahi sukulaisiin, on se pelastettu. Merkeistä
kuvissa tunnetaan sen isäntä, jonka luona susi siis on käynyt
vieraisilla, ja eläintä hoidetaan, kunnes omistaja saapuu.
Vaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä
ole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi
panee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan,
jossa ei häntä helposti keksitä.
Jaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa
pahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja
kekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä,
samalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista,
kuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos
viskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän
tai hänen omaan karjaansa.
Jaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin,
Laagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa
kotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan
poroistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että
he tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.
Siten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan
pitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut
kauppiaan lasta ja sen vanhempia.
Laagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen
jouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa
kohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen
olevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, "Tshjabo", joka juoksi
edellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt
koiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät
pakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta
muuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.
Tässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen
itkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene "apparashj"
eli "hylkylapsi", ajatteli Laagje itsekseen. "Jumala tiesi, kuka lienee
salaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä
kastetta!"
Lappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen
tyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut
naida hänet, epätoivossaan menee ja "synnyttää erämaassa", kuten
lapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä
tahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee
onnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka
lienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman
naisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä
autioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa.
Kansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti,
äiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on
huudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.
Senpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on
ollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön
siinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän
itse siis välttäisi kaikki epäluulot.
Kulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä
jääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin
uskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. "Tuo
onneton on heittänyt lapsen virtaan", ajatteli hän itsekseen ja
joudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta,
vakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli
tuommoinen hylkylapsi.
Mutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti
valittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi
itsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli
tosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä
Mellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.
Hän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.
"Laupiaan Jumalan nimessä", huudahti hän, "eihän se toki liene mikään
elävä lapsi?"
Paikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti
sen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti,
ja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo
pieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.
Laagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.
Se ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen,
joka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: "mitä
Herran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan
hengen".
Ensin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä
olisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä
aamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään.
Mutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja
vaivaloiseksi hiihtäessä.
Hän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen
siitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin
suuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon
puolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa
lämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.
Sitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin
mahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin
kyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt
nälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin
vaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla
Lappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen
kulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen
kantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.
Laagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna.
Vuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä
oli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui
ylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa
hiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen
kuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen
kätöseen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän, huomatessaan sen olevan
lämpöisen. Sitten taas eteenpäin.
Pian hän jo näki kotansa ja porolaumansa, joka lepäsi niiden ympärillä.
Elukat hypähtivät ylös nähdessään hänen tulevan semmoista kyytiä, ja
koirat juoksivat haukkuen kodista, vaan pian tunsivat he isäntänsä
jälleen ja hyppelivät häntäänsä huilutellen hänen ympärillään,
ikäänkuin anteeksi anoen erhetystään. Sitten tulivat emäntä ja
palkolliset ulos.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui Laagje. "Lähdeppäs nyt
eukkoseni telttiin, hanki lämmintä maitoa ja olkaamme sitten kahden
kesken!"
Vaimo teki niin, luullen miehensä sairastuneen.
"Mikä sinun on, Laagje, oletko sairas?" kysyi vaimo.
"En ole, vaan tuleppas tänne, vaimo," puhui Laagje, tultuaan kotaan,
"tuleppas tänne, niin saat nähdä jotakin erinomaista täällä povessani".
"Hyvä Jumala, lapsi", huudahti emäntä, kun Laagje veti pienokaisen
esiin, "elävä lapsi, ihana lapsi, pieni tyttö, oikea enkeli! Hyvä
Jumala, kenen lapsi se on?"
"Sitä en tiedä, olen sen löytänyt!"
"Löytänytkö?"
"Niin, lumesta!"
"Lumesta?"
"Niin, se tahtoo sanoa, ei se ollut lumesta, se oli eräältä
jääkappaleelta virrassa Ison-kosken luona, luulin sen ensi alussa
hylkylapseksi, se itki niin haikeasti".
"Ja melkein alastonna pakkasessa?"
"Eipä niinkään, se oli kätkyeessä, sillä oli kauniit vaatteet yllään ja
se oli huolellisesti peitetty, vaan minä heitin kätkyeen sinne ja
riensin kotiin lapsi povessani."
"Kenenkähän ihmisen tuo lapsi lienee? Etkö nähnyt eli kuullut ketään?"
"En, oli vielä pimeä, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin Tshjabon
kuolon huudon, jonka kaksi sutta repi palasiksi".
Lapselle annettiin nyt maitoa ja ydinrasvaa, sitä lämmitettiin ja pian
se nukahti vaimon syliin. Äiti parka, hänen olisi pitänyt näkemän
tämän, tyhjän kätkyeen ja veripilkkujen asemesta lumessa!
Laagje syötyään hänkin istui vaimonsa viereen. Molemmat katselivat
nukkuvata lasta ja tarkastelivat sen vaatteita. Ei ollut minkäänlaista
merkkiä huomattavissa ja vaatteet olivat tavallista lappalaista kuosia.
"Sinä heitit kätkyeen sinne", lausui emäntä, "ehkä siinä olisi ollut
joitakuita esineitä, jotka olisivat ilmaisseet sen syntyperää".
"Minä käyn hakemassa sen huomenna", vastasi Laagje, "eihän sinullakaan
ole kätkyettä".
"Jos saisimme pitää lapsen omanamme; katsoppas, kuinka kaunis se on!"
"Niin, jos voisimme! Mutta kaikissa tapauksissa saamme pitää sen ensi
aluksi, ja ellei lasta tiedusteta, on se minun. Ehkäpä se
mielivaltaisesti on hyljätty. Minä olen kaikissa tapauksissa sen
löytänyt ja pelastanut, jota paitsi se varmaan olisi ollut kuoleman
oma. Niinkuin Vapahtajakin syntyi joulu-yönä, niin lienee tämäkin lapsi
lahjoitettu meille tänään".
"Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?"
"Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut
mukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi,
Mellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä".
"Mutta onkohan se kastettu?"
Niin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin
ei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli
kerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut
itselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.
Papin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta
lapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.
Heidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla,
mitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan
mukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin,
kun hän otettiin talon lapseksi.
Lukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää
vasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta
niitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä
kutsuttiin tästä lähtien "Lailan merkiksi".
Tämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös "puumerkkinä" eli
omaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin.
Täysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli
kirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama
laillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana.
Tavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia
kuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin,
Mellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla
hyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin
rikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä
lahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät
kuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se
lapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein
poron kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen
ensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin
"hammasporoksi", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin
tunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä "hammaslahja".