II.

Jaampa sutta hiihtämässä.

Monta vuotta sitten oli Aslak Laagje Ruijan varakkain

tunturi-Lappalainen.

Hänellä oli 3-4000 suuruinen porolauma, ja tämän hoitamiseen tarvitsi

hän sekä palvelijoita että palvelijattaria, puhumattakaan suuresta

koirajoukosta.

Kaksi hänen renkiänsä olivat nimeltä Jaampa ja Jouna ja näistä

kannattaa kenties kuulla vähän lähemmin, etenkin ensimainitusta.

Jaampa oli puhdasta lappalaista rotua ja puhdas lappalainen hän oli

näöltäänkin. Hänen suunsa oli jotenkin suuri, nenänsä pieni ja hiukan

litteä, silmät pienet ja sikkaraiset, poskipielet ulkonevat, tukka

musta ja vanukkeinen ja koko naama ryppyinen ja kurttuinen, ikäänkuin

vanhan koivun kylki. Sen lisäksi hän oli kokonaan ruskettunut

kuumuudesta ja kylmyydestä, savusta ja sateesta, tuulesta, rakeista ja

lumesta. Hän ei ollut miellyttävän näköinen, ei edes lappalaistyttöjen

silmissä, ja hänellä oli ollut niin huono naimaonni, ett'ei hän vielä 40

vuoden ijällä ollut saanut itselleen vaimoa. Jaampa ei ollut mikään

hurskas mies, ja ikävä kyllä, häntä ei voitu sanoa jumaliseksi edes

kristillisessä merkityksessä. Päin vastoin pahoin pelkään, että täytyy

sanoa häntä pakanaksi Tosin hän oli sekä kastettu että ripille

päästetty, mutta hänen kasvatuksensa kristinopissa oli tapahtunut

siihen aikaan viime vuosisadalla, jolloin Lappalaislasten tuli oppia

norjankielellä.

Jaampa oli siis kyllä sen verran oppinut norjankielistä katkismusta

ulkoa, että töin tuskin pääsi ripille mutta luultavasti ei hänkään,

niinkuin siltä ajalta luemme, "ymmärtänyt vähäistäkään siitä, mitä oli

kuullut, lukenut ja laulanut," ja sittemmin oli hän heittänyt kirjansa

ja niiden mukana kristinoppiansakin nurkkaan.

Laagjen emäntä, joka oli hurskas vaimo ja joka taisi useampia rukouksia

sekä lapin- että suomen- ja norjankielellä, oli usein sanonut hänelle:

"Jaampa, Jaampa, kuinka sinulle käy tuomiopäivänä, sinä kuin et

milloinkaan rukoile, et aamuin etkä illoin?"

"En minä osaa daroa (norjankieltä)." vastasi Jaampa silloin, "kuinka

minä voisin rukoilla Norjalaisten Jumalaa, eihän se ymmärrä

lapinkieltä."

Tähän ei Laagjen emäntä tiennyt mitään vastata, sillä hänkin oli

kuullut pispan, (M. F. Bang'in) niin uskottomalta kuin se kuuluukin,

vakuuttaneen, "ettei Jumala tahtonut kuulla lappalaisia, vaan

ainoastaan norjalaisia rukouksia."

Piispan tarkoitus oli varmaankin saada heitä sitä ahkerammin oppimaan

norjankieltä. Mutta Jaampa ei tahtonut oppia norjankieltä, tahi ei

voinut, jos olisi tahtonutkin; sillä kuka olisi hänelle sitä opettanut?

Mitäpä hän siis teki? Hän turvausi salaisesti jälleen noihin vanhoihin

lappalaisiin jumaliinsa, jotka eivät vielä olleet varsin unhotukseen

joutuneet, ja joiden kuvia vieläkin löytyi siellä täällä tuntureilla.

Nämät, niin arveli hän, olivat ainakin yhtä viisaat kielitieteessä kuin

hänkin, ne kai ymmärsivät sekä lapin- että suomenkieltä, joita

kumpaakin hän taisi yhtä hyvin. Hänkin rukoili siis omalla tavallaan,

vaan koska, missä ja mitä hän rukoili, sen tietää yksin taivaan Herra.

Jaampalla oli hillitsemätön ja tulinen luonto. Paha hän oikeastaan ei

ollut. Hän oli nimittäin mieltynyt pikkulapsiin ja oli varojensa mukaan

hyvä semmoisille, jotka olivat vielä köyhempiä kuin hän itse. Mutta jos

häntä ärsytettiin tahi suututettiin, silloin ei hän ollut petoa

parempi, silloin ei hän välittänyt mistään, ei peljännyt minkäänlaista

ylivoimaa eikä antanut arvoa ylenluonnollisille eikä inhimillisille

esineille.

Miksi siis Laagje piti tätä miestä palveluksessaan?

Siitä syystä, että Jaampallakin oli avunsa ja hyvät puolensa. Ollakseen

Lappalainen hän oli tavallista suurempi, vaan siitä huolimatta notkea

kuin kissa ja tavattoman kestävä käynnissä ja juoksussa, etenkin oli

hän mestari hiihtämisessä. Harvat olivat niin vikkelät kuin hän

porolauman paimentamisessa, poron kesyttämisessä ja tapossa, koirien

opettamisessa ja ennen kaikkia suden hiihtämisessä. Moni hukka oli

saanut surmansa Jaampan veitsestä. Ollen itsekin puoleksi susi oli hän

tämän verivihollinen. Hänestä pidettiin sen vuoksi paljon, Jaampa ja

hänen isäntänsä, tuo hiljainen Laagje, olivat hyvässä sovussa ja

Jaampalla oli hyvä palkka. Joka syksynä sai hän kolme nuorta emäporoa

ja luonnollisesti myöskin ne vasikat, jotka näistä syntyivät. Tällä

tavoin oli hän, samoin kuin moni muukin tunturi-Lappalaisen palvelija

koonnut itselleen pienen porolauman, jossa oli jo satakunta eläintä.

Näiden korviin oli hän tietysti leikannut oman merkkinsä, eroitukseksi

isännän ja muiden poroista.

Jaampa ryyppäsi, missä vaan tapasi viinaa, ja niin kauan paljon, kunnes

kellistyi paikalleen, mihin sattui sisälle huoneesen tahi ulos kedolle

lumeen ja pakkaseen. Niinpä toisinaan voi sattua, että kun ukko heräsi

pohmelostaan, oli hänen pitkä, vanukkeinen tukkansa jäätynyt niin

lujasti kiini lumeen tahi jäähän, että hänen täytyi käyttää puukkoansa

irti päästäkseen.

Jouna oli aivan erilainen kuin Jaampa. Hän oli vaalea-verinen ja

näöltään jokseenkin miellyttävä. Sen ohessa hän oli nöyrä ja

hyvänsävyisä olento, kujeili, vehkeili ja laski leikkiä lakkaamatta;

hän oli lapsi mieleltään ja ajatuksiltaan, niinkuin moni muukin

Lappalainen. Hänelläkin oli hyvät puolensa. Hän oli erittäin kätevä

tekemään rekiä, suksia, lusikoita ynnä muita tarvekaluja poron

sarvista, taitava hän oli kalastamaan ja riekkoja pyytämään, auttoi

naisväkeä porojen lypsämisessä j.n.e. Ylipäänsä voimme sanoa, että

Jaampa oli Esau ja Jouna oli Jaakob.

Jaampa ja Jouna asuivat teltissä yhdessä, mutta palvelijattaret asuivat

tavan mukaan isännän ja perheen pääteltissä.

Laagje oli sinä talvena, jolloin yllämainittu tapahtui, pystyttänyt

telttinsä Akanastunturille, muutamia penikuormia Karasjoelta, ja hänen

lukuisa porolaumansa kuleksi ympäristöllä.

Sudet olivat olleet hyvin kiusallisia jo alkutalvesta, ja palvelijoiden

täytyi kaksittain lakkaamatta olla ulkona yöt päivät vartioimassa,

mutta kuitenkin olivat pedot saaneet useampia poroja surmatuksi. Monta

susilaumaa oli nähty, joten oli peljättävä, että tämä rasitus talven

pitkään kävisi vielä kovemmaksi. Myös oli huomattu, että susien

joukossa oli ollut muudan, joka oli tavattoman suuri ja väriltään

toisenlainen, kuin tavalliset norjalaiset sudet. Arveltiin sitä

venäläissudeksi, joka oli tullut tänne Siperiasta.

Jaampa oli alati nureissaan, sillä tämä peto oli repinyt yhden hänen

parahimmista ajoporoistaan, vaikka sillä olisi ollut vara valita

satojen joukosta muitakin. Hän olikin eräänä päivänä ollut sitä

hiihtämässä, vaan hänen täytyi heittää ajo sikseen, sillä lumi ei ollut

tarpeeksi syvä ja susi niin muodoin pääsi helposti pakoon.

Jaampa huokaili ja rukoili, arvattavasti ei kuitenkaan taivaallista

isäämme, että pian tulisi hyvä lumisade, jotta hän sopivammin saattaisi

koettaa kilpajuoksua tuon rosvosuden kanssa.

Jopa vihdoinkin eräänä päivänä taivas alkoi synkistyä, ja mitä enemmän

taivas synkistyi, sitä enemmän Jaampan naama kirkastui. Hän pani uuden

latingin lyhyeesen rihlapyssyynsä, valitsi itselleen pisimmät ja

leveimmät sukset ja voiteli ne poronrasvalla. Tulipa sitten lumisade.

Hiljaa ja äänetönnä, suurina höytyvinä sinkoili lumi alas tummalta

taivaalta ja peitti kyynärän korkeudelta laaksot ja kukkulat, joilta se

tavallisesti tupruaa pois, jonka vuoksi susikin, kun sitä ahdistetaan,

melkein aina pyrkii ylöspäin, jossa se helpommin pääsee karkuun.

Jaampan kasvot loistivat mielihyvästä ja hän otti toimittaakseen

ylimääräisiä yövahteja siinä toivossa, että sudet saapuisivat. Vaan

useampia öitä kului ilman että huomattiin susien jälkiäkään, joten jo

tultiin melkein siihen luuloon että ne olivat siirtyneet toisille

seuduille.

Jaampa oli tästä sekä hyvillään että pahoillaan. Olihan se hyvä, että

ne pysyivät poikessa, vaan hän olisi toki ensin tahtonut koettaa oikeen

vakavata kilpajuoksua tuon suuren suden kanssa, jonka he olivat

nähneet.

Sillä välin ryhtyi hän taas jokapäiväisiin askareihinsa, ja eräänä

päivänä oli hän poroa kesyttämässä pienen lammin jäällä lähellä

telttiä. Nuori oppilas oli joku aika sitten saanut tutustua Jaampan

kasvatusopin ensimmäiseen pykälään. Se kävi siten, että hän pitkästä

nuorasta sitoi poron keskinkertaiseen, hoikkaan ja notkeaan koivuun ja

antoi sen räpistellä siinä. Koivu taipui aina, kun poro hypähti,

tempasi ja tepasteli irti päästäkseen. Mutta vähitellen kävi tässä

porolle, niinkuin lohelle siimassa, joka on tottuneen kalastajan

kädessä. Sen täytyi vihdoin masentua, rauhoittua ja tottua riimuun ja

ohjakseen. Sitten vei Jaampa sen mukanaan alas jäälle ja valjasti reen

vetonuoran päähän. Alussa arka ja kesytön eläin hirveästi pelkää rekeä

eli tuota esinettä, jonka se näkee tulevan perässään. Se luulee sitä

varmaankin sudeksi eli muuksi pedoksi, joka sitä ajaa takaa, ja vasta

vähitellen, kun se rupeaa kadottamaan pelkonsa, lyhennetään vetonuora.

Jaampa ja poro piehtaroivat jäällä. Toisinaan oli poro voiton puolella,

kaasi Jaampan nurin niskoin ja raahasi häntä perässään pitkän matkaa.

Mutta eihän tuossa pehmeässä lumessa ollut vaaraa kuperkeikoista ja

kaatumisista, ja Jaampa oli sitkeäluontoinen, kunnes porokin vähitellen

tottui rauhallisesti vetämään tyhjää rekeä. Sittemmin pantiin rekeen

hiukan kuormaa ja poro pantiin riviin kahden kesyn poron väliin, ja

tässä sen vastustelematta täytyi seurata toisia.

Laagje istui kodassaan hoitaen lihapataa, joka kiehui päivälliseksi;

Lappalaisten perheessä nimittäin valmistaa mies ruuan, ja vaimon

pääasiallisena toimena on vaatteiden ja jalkineiden ompeleminen,

nahkojen valmistaminen, lasten hoitaminen j.n.e.

Jouna valmisteli paraikaa pulkkaa eli ahkiota. Kaikkialla näytti

rauhalliselta, kun äkkiä joku näkyy suksilla laskevan alas jyrkkää

rinnettä järven takana, huutaen jotakin, jota ensi alussa ei saattanut

eroittaa. Se ei ollut kukaan muu kuin yksi nuorista palvelustytöistä,

joiden sinä päivänä tuli vartioida poroja. Jaampa keskeytti opetuksensa

ja kuunteli. Silloin kuuli hän selvään huudon: "Gumpe lae botsuin!" susi

on porojen kimpussa. Ja jos joku huuto on omansa herättämään

Lappalaisen kuolleista, horroksista, pohmelosta ja unesta, niin on se

tämä. Niin, pelkäänpä että tunturi-Lappalainen, jos hän vaikka sattuisi

olemaan polvillaan alttarin edessä ja olisi ottamaisillaan papin

kädestä Ehtoollista, kuitenkin juoksisi tiehensä, jos joku tulisi

kirkkoon ja äkkiä parkaisisi hänelle korvaan: "Gumpe lae botsuin."

Jaampa heitti silmän räpäyksessä poron omaan huostaansa ja juoksi kotia

kohden. Hänkin huusi: "Jouna, Laagje, gumpe lae botsuin!" Tuskin oli

Jaampan huuto kuulunut, kun jo Jouna heitti veitsensä ja Laagje

kauhansa ja kaikki naiset sekä koirat syöksivät ulos. Kaikki nyt

olivat vireillä, ja sillä aikaa kun miehet kiireimmiten saivat sukset

jalkaansa, kertoi tyttö hengästyneenä susilauman äkkiä tulleen

heitä vastaan, ja kun yrittivät niitä vastustaa, oli tuo iso susi

muiden etunenässä tullut heihin päin hampaat irvissä, jotta he

kauhistuksissaan olivat peräytyneet hosuen suksisauvoillaan. Sitten oli

hän hiihtänyt telttiä kohden apua huutamaan, sillä välin kuin toinen

tyttö, niin hyvin kuin taisi, seurasi porolaumaa.

Jaampa heitti rihlan olallensa ja pisti pari poronkieltä poveensa; hän

ei tiennyt, kuinka kauan tämä sudenajo tuli kestämään, mutta kaikissa

tapauksissa ei hän päättänyt heretä kahteen eli kolmeen vuorokauteen,

sen lupauksen hän teki itselleen. Nyt läksivät kaikki kolme sinne päin,

jonne lauma, tytön kertomuksen mukaan, oli paennut. Eipä kauan

viipynytkään, ennenkuin huomasivat päälauman, joka oli keräytynyt

yhteen ryhmään, vaan perille päästyään saivat kuulla että susien oli

onnistunut hajoittaa päälaumasta satakunta poroa. Nämä olivat paenneet

koillista kohden susien edellä, jotka tapansa mukaan kokivat hajoittaa

näitäkin vielä enemmän toisistaan, voidakseen kaksitellen karata yhden

ainoan poron kimppuun.

Laagje jäi siihen tytön avuksi poroja kotiin ajamaan. Jaampa ja Jouna

läksivät susia takaa ajamaan. Pian tulivat he jäljille, joten helposti

saattoivat seurata niitä. Noin penikuorman hiihdettyään huomasivat

veripilkkuja lumessa, josta näkivät, että isoin susi tässä jo oli

saanut hampaihinsa poron, ja vähän matkaa siitä he löysivätkin poron

puoleksi raadeltuna, vaan sudet olivat taas pakosalla. Jaampa tarkasti

merkkejä korvissa ja huomasi, että se taaskin oli yksi hänen omista

poroistaan, jonka sudet olivat tappaneet, ja vaikka hän jo ennestään

oli vihoissaan, niin nyt hän vasta oikein vimmastui.

"Piru vieköön, ellei Jaampa nyt saa sinua kynsiinsä, kirottu

verikoira!" huusi hän ja läksi taas seuraamaan suden jälkiä.

Puoli penikuormaa siitä näki hän tuon ison suden ja pienemmän sen

seurassa erään järven jäällä, jonka yli ne pyrkivät päästäkseen

vuorille toisella rannalla.

Nyt alkoi Jaampa takaa ajoa oikeen toden teolla. Nuolen nopeudella

luisui hän rinnettä alas ja rupesi hiihtämään jään poikki. Jouna ei

kauemmin jaksanut häntä seurata, vaan alkoi jäädä jälelle: Jaampa sitä

vastoin kiiti yhä eteenpäin.

Kun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä

lumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä

ajetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa

huomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen

hänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen

mukaansa.

Jaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä

ne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden

näkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti,

ettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota

suurta.

Taas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi

aikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan

oli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni

sitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen

sivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on

suden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi

samassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi

ei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.

Onnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta

läimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin

että hän makasi nenällään lumessa.

Salaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi

hänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja

sitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin

että hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli

hänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin

välittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan,

kunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä

suden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.

Eipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja

suden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi

uudestaan.

Kuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet

lumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei

ainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista

ja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.

Ainoastaan nämä kaksi, Jaampa ja susi, läähättivät ja juoksivat

katselijoitta ja todistajoitta, pysähtymättä tai huokaamatta, ei

tavallista kilpajuoksua, vaan kilpailua elämästä ja kuolemasta.

Kun susi taas pääsi maalle, rupesi se jo väsymään, kenties haava ja

veren vuodatuskin olivat sen uuvuttaneet, sillä se ei enää juossut

vuorelle päin, vaan läksi kulkemaan pitkin järven rantaa.

Jaampa iloitsi nähdessään verta sen jäljissä ja kokosi viimeiset

voimansa sitä saavuttaakseen, mutta hiki vuoti hänestä vielä kovemmin,

kuin veri sudesta, ja hänen oli niin kuuma, että hän oikein höyrysi.

Silloin kiersi hän yltään tuon raskaan poronnahkaisen turkkinsa,

viskasi sen lumelle ja riensi nyt eteenpäin lyhyessä alusturkissa. Ilma

oli myös tullut kylmemmäksi ja lumen pinta oli käynyt hienoon jäähän.

Se teki, että suksi luisui kuin olisi se ollut lasista, vaan samalla

jääriite leikkasi suden jalkoja. Vihdoin heitti Jaampa pois

lakkinsakin, sekin kävi hänelle liian raskaaksi. Paljain päin ja

hajalla hapsin riensi hän ennättääkseen järven päähän yhtä haavaa suden

kanssa. Täällä oli kapea rotko, ja kun susi yritti paeta sen kautta,

sai se siinä surmansa. Jaampa hiihti ylempänä rinteellä, kun susi oli

alempana, ja juuri kun sen hampaat irvissä piti juosta Jaampan sivutse,

sai se niin hyvin tähdätyn iskun Jaampan sauvasta selkäänsä, että se

takapuolestaan vaipui lumeen ja jäi rampana siihen istumaan, voimatta

paikaltaan hievahtaa.

Jaampa oli voittaja. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ja nojaten

suksisauvaansa katseli hän voitettua vihollistaan. Säälistä ei tässä

ollut puhumistakaan. Päin vastoin, ilkullisella voiton riemulla siitä,

että oli katkaissut verivihollisensa selkärangan, puhkesi hänen vihansa

kaikellaisiin haukkumasanoihin ja hän lausui: "Jopa vihdoinkin saavutin

sinut, ilkeä peto! sinä, joka olet hiipinyt ympäri yöllä, vaan päivällä

olet ollut pelkuri muita, paitsi lapsia kohtaan! Siinä nyt istut

rampaselkäisenä ja hampaat irvissä, sinä paholainen. Luuletko minun

sinua säälivän. Mitä vielä, hyi sinua, joka purit minua selkään! Vaan

nyt et tarvitse odottaa kauemmin, eikä kirottu kielesi ole enää poron

verta nuoleva. Nyt sen sijaan minun veitseni saa maistaa sydänvertasi.

Se kelpasi sinulle, sinä rosvon sikiö, joka kuukausi sitten varastit

parhaan poroni! Niin, se olit sinä, siitä ei ole apua, että noin

mulkoilet silmilläsi, sinäpä se olit, sanon minä, taikka isäsi, taikka

äitisi, taikka veljesi, taikka sisaresi, taikka joku muu tuota kirottua

sukuasi. Nyt sinun pitää kuoleman, kuuletko konna, lurjus, verikoira!

Tuossa -- tuossa saat veitsen," ja kuni salaman leimaus syöksee veitsi

suden sydämeen. Kuoliaana susi kaatuu selälleen.

Jaampa nylki suden, heitti nahan turkin kauluksen tavoin hartioilleen

ja läksi paluu matkalle. Puolen penikuormaa kulettuaan kohtasi hän

Jounan, joka toi hänen pyssynsä, turkkinsa ja lakkinsa.

He läksivät kulkemaan oikotietä, ja puolen päivän tienoissa

he saapuivat kotiin. Jaampa ei ryhtynyt laveammin kertomaan

retkestään, vaan hänen suunsa työskenteli sitä ahkerammin lihapadan

tyhjentämisessä, joka juuri oli otettu tulelta. Se hänen kumminkin

täytyi kertoa, että susi oli repinyt hänen turkkinsa, kun yksi

tytöistä ryhtyi sitä korjaamaan. Jouna sitä vastoin söi ja puhua

jupakoitsi kilvan, ja häneltä nyt tarkemmin saatiin kuulla retken

erityistapaukset.