I.

Tyhjä kätkyt.

Kaukana pohjois-Ruijassa ja syvällä sydänmaassa on pieni maakylä

nimeltä Karasjok. Kylä on saanut nimensä joesta, joka juoksee sen

ohitse. Joen nimi on myös Karasjok, eli suomeksi "väkevä virta."

Tasangolla, jonka halki virta juoksee, seisoo pieni puukirkko ja sen

ympärillä asuu muutamia lappalaisperheitä. Seutu on kesäiseen aikaan

sangen kaunis; tasangolla kasvaa rehoittavaa ruohoa ja harjanteilla

kaunista petäjikköä.

Nykyjään asuu seudulla pappi, mutta viime vuosisadalla, jolloin tässä

kerrotut seikat tapahtuivat, tuli pappi sinne vaan pari kertaa

vuodessa, ja paitsi Lappalaisia asui siellä silloin vaan norjalainen

nimismies ja kauppias. Kauppiaan nimi oli Lind. Hän oli vaimoneen

eräänä kesänä saapunut paikkakunnalle meren rannikolta, tuoden mukanaan

kaikenlaisia tavaroita, joilla rupesi harjoittamaan kauppaa

Lappalaisten kesken.

Muuten ei kukaan tiennyt sen enempää kauppiaasta ja hänen vaimostaan.

He olivat molemmat nuoria ja tullessaan ilman perillisittä, mutta

vuoden kuluttua lisääntyi perhe pienellä tyttärellä, ja odottamatta,

kunnes seudulle saapuisi pappi, joka lapsen olisi kastanut, päättivät

he lähteä lapsen kanssa Koutokeinoon, toiseen samankaltaiseen kylään

keskellä sydänmaata, jossa myös oli kirkko ja jossa silloin asui pappi

vuoden umpeensa. Molempien kylien väliä on noin 15 penikuormaa. Kesällä

täytyy kulkea jalkaisin, vaan talvella voi käyttää poroa ja saattaa

silloin kulkea matkan kahdessa päivässä.

Monta vuotta sitten seisoi kauppias Lindin talon edustalla Karasjoella

5 poroa, valjastettuna kukin pulkkansa eteen.

Kauppiaan renki Lars, eli kuten Lappalaiset sanovat, Lassi, sovitteli

paraillaan yhteen rekeen padan, vähän jäätynyttä poronlihaa ja yhtä

toista muuta, josta saattoi huomata että joku aikoi pitemmälle

matkalle.

Kaikki porot olivat suuria, kauniita eläviä. Yksi poro oli aivan

valkoinen, joka on varsin harvinainen väri, toinen oli kirjava; muilla

oli tavallinen tuhkaharmaa väri, ja kaikilla oli suuret monihaaraiset

sarvet.

Ne kuuluivat kaikki kauppiaalle ja hän se olikin, joka nyt vaimoneen

joulunaattona aikoi matkustaa Koutokeinoon, saadakseen pienen

neljännesvuotiaan tyttärensä kastetuksi.

Kauppiaan porot, erittäinkin lumivalkoinen, jolla vaimon tuli ajaa,

olivat varustetut komeilla valjailla, vyö kaulassa ja vyötäisillä,

koristettuna punaisilla ompeluksilla, tupsuilla, hopealangoilla ja

monilla pienillä kulkusilla. Lappalaisten komeuteen kuuluu näet, sekin,

että vaimo tahi rikas tyttö tulee kirkolle ajaen kauniilla, valkoisella

porolla ja puettuna itse valkoiseen turkkiin, joka on koristettu

kaikenlaisilla punaisilla ompeluksilla. Porot olivat luultavasti kauan

seisoneet sidottuina, sillä ne eivät syöneet eteen pantua jäkälää, vaan

olivat hyvin rauhattomia; kaapivat jaloillaan maata, kieputtivat

sarviaan ja nykivät mursunnahkaista hihnaa, joka riimun tapaisesti oli

sidottu päähän.

Ne olivat nähtävästi hyvin nureissaan vankeudestaan ja tahtoivat

mielellään päästä vapauteen, joten se, jonka tuli ajaa, saattoi olla

varma siitä, että ensimmäinen neljännes matkasta oli menevä huikeassa

vauhdissa.

Talon arkihuoneessa istui nuori vaimo lapsi sylissään, ja hänen

edessään järjesteli eräs lappalaistyttö erityisiä esineitä "komsaan"

eli lappalaiskätkyeesen, tuommoiseen laitokseen, joka tuhatvuotisen

kokemuksen jälkeen on tehty niin tarkoituksen-mukaiseksi kuin

mahdollista semmoisille retkille, joita näissä seuduin talvella

tehdään, usein ankarassa pakkasessa, lumituiskussa ja teittömissä

erämaissa.

Semmoinen kätkyt on koverrettu puusta; toisessa päässä on kupukatto,

jonka alla lapsenpää lepää, ja kupukatosta jalkapuoleen käy vahvat

nuorat eli siteet, jotka muodostavat tiheän ristikon lapsen yli.

Siteiden päälle voi taasen levittää vaipan eli jotakin muuta, joten

lapsi voi levätä täydelleen suojattuna ja kumminkin esteettömästi

hengittää ilmaa, kätkyeen toisesta päästä toiseen käy vahva nuora,

jonka avulla sen voi kantaa selässään eli ripustaa puuhun ja panna

heiluvaan liikkeesen. Se voi pudota ja kieriä maassa sekä kestää

kolmenkymmenen asteen kylmyyttä, ilman että lapsi kärsii mitään

vahinkoa.

Kupukaton eli holvin etukaareen lapsen pään päällä ripustetaan

tavallisesti lasihelmiä, renkaita tahi muuta helisevää, jolla

pienokainen voi leikkiä. Muinoin ripustettiin poikalapsen kätkyeesen

jousi, nuoli ja keihäs pienennetyssä muodossa merkiksi, että hänestä

oli tuleva voimakas metsästäjä. Tyttölapsen kätkyeesen ripustettiin

riekon siivet, jalat ja nokka osoitteeksi, että hänestä oli tuleva yhtä

"siisti, ripeä ja soma" kuin riekkokin oli.

"Tiedätkö nyt varmaan, Magga, että sammaleet, jotka panit kätkyeesen,

ovat kuivia?" kysyi äiti lappalaistytöltä.

"Sen tiedän," vastasi tämä, ne ovat niin kuivia, niin kuivia ja

hienoja, ett'ei sen parempia löydy koko Diljetunturilla."

"Ja pienet porovasikan nahat, onko sinulla ne?"

"Tässä on neljä poronvasikan nahkaa, tässä on höyhentyyny pään alle ja

tässä on jalkapussi j.n.e."

"Luulen että Maria nukkuu," lausui äiti; "nyt on paras toimittaa hänet

kätkyeesen." Henkäystään pidättäen hän painoi suudelman lapsen otsalle

ja antoi sen tytölle, joka paremmin ymmärsi asettaa sitä kätkyeesen.

"Saanko minäkin suudella lasta?" kysyi lappalaistyttö.

"Aivan kernaasti sen saat tehdä, Magga," vastasi äiti, "sinä et suo

Marialle etkä minulle mitään pahaa, mutta älä vaan herätä häntä."

Kaikella huolella lapsi nyt pantiin kätkyeesen ja äiti rauhoittui

johonkin määrin Koutokeinon matkalle lähtiessään.

Samassa tuli kauppias huoneesen ilmoittaen, että kaikki oli valmiina

lähtöön.

Ilma oli kylmä mutta kaunis heidän astuessaan ulos asettuakseen rekiin,

ja rekikeli oli oivallinen, eli toisin sanoin, oli vähän nuorta lunta

kovan hangen päällä. Oli juuri semmoinen keli, jolloin poro juoksee

paraten, kun se juostessaan silloin tällöin saa siepata suun täydeltä

lunta jäähdyttääkseen kieltänsä ja sammuttaakseen janoansa.

"Onko nyt kukin paikallaan reessä ja ohjakset kädessä?" kysyy

Lappalainen, jonka ajaa edellä ja jota kaikki muut porot sidottuina

peräksyttäisin seuraavat.

"Nyt heitän irti!" huutaa hän, heittäytyy rekeen, ja äkkinäisellä

tempauksella lähtee "raide" [1] eteenpäin, niin että lumi elukoiden

sorkista tupruaa korkealle ajajien päälle.

Etunenässä ajaa Lappalainen, sitten kauppias, sen jälkeen hänen

puolisonsa, sitten lappalaistyttö lapsi sylissään ja hänen takanaan

välillinen eli varaporo ilman reettä. Pitemmällä matkalla nimittäin eli

siinä, missä maa on hyvin mäkistä, kuletetaan tavallisesti semmoinen

poro mukana. Sillä jyrkänteitä alas kulkiessa viimeinen poro, jolla ei

ole rekeä kintereillä, pysähtyy ehdottomasti eli pitää vastaan, josta

vauhti hiljenee ja käy turvallisemmaksi edellä ajaville.

Voipi myös sattua vahinko jollekin porolle ja silloin voi turvata

varaporoon. Onpa niinkin sattunut, että on jouduttu niin etäälle

ihmisasunnosta, jotta eväs on loppunut ja on täytynyt teurastaa

varaporo.

Muutamia tuntia myöhemmin näemme matkustajien hiljaista vauhtia

kulkevan pitkin lumikenttää, revontulten kaarenmoisesti säihkyessä

ikäänkuin kunniahohteena heidän päänsä päällä. Revontulten hohde on

niin kirkas, että selvään luulee kuulevansa suhisevan ja räiskyvän

äänen samalla, kun ne taivaanrannasta toiseen sinkahuttelevat

terävähuippuisia ja punaisenkeltaisia kieliään. Revontulet ynnä tähtien

valo taivaan sinikannelta vaikuttavat, että on melkein yhtä valoisata

kuin päivällä.

Porot ovat nyt vähitellen juosseet intonsa uuvuksiin, ja ne irroitetaan

sen vuoksi nuorasta, joten kukin matkustaja ajaa erikseen. Sillä ei

ainoastaan Lappalainen ja lappalaistyttö vaan myös kauppias ja hänen

puolisonsa ovat tottuneita porolla ajamaan.

Heidän aikomuksensa on saapua yöksi majalle, joka matkustajia varten on

rakennettu tien oheen; tämmöiset majat ovat Ruijassa toisinaan niin

etäällä toisistaan, jotta ei päivässä ennätä yhdestä toiseen.

Toisinaan, kun ei semmoiselle majalle ennätä, täytyy viettää yö

tunturilla. Silloin kaivetaan kuoppa lumeen, asetetaan poronnahka alle,

toinen päälle, kaadetaan viimein reki kumon päällimmäiseksi, ja ellei

pakkanen ja tuisku ole varsin ankara, saattaa siinä maata joksenkin

levollisesti ja nukkua yhtä makeasti kuin huoneessakin. Ajaessaan

Lappalainen huvikseen on toisinaan reessä polvillaan, toisinaan

seisoallaan ja kaikenmoisissa asennoissa. Muilla sitä vastoin on täysi

työ pysytelläkseen reessä. Tyttö, jolla on lapsi sylissään, ajaakin

niin varovaisesti kuin mahdollista, varsinkin kun tie kääntyy alas

rotkoon ja siitä joelle, jonka jäätä tahi rantaa myöten ajetaan pitkän

matkaa. Toisin paikoin on virta niin väkevä ja koskinen, ett'ei se voi

jäätyä. Silloin täytyy kulkea joen rantaäyräitä myöten ja tässä

tarvitaan taitoa pysyäkseen tasapainossa ja istuallaan reessä, joka

poron useinkin vallattomasti ja huimapäisesti hypähdellessä helposti

sattuu kiviin ja kantoihin, tahi luisuu pitkin kaljameita. Kuljettuaan

5-6 tuntia Lappalainen pysähtyy levähtääkseen paikalla, jossa näkyy

olevan jäkälää poroille. Päästyään valjaista porot heti alkavat kaapia

pois lunta etujaloillaan päästäkseen jäkälään käsiksi. Sitten

Lappalainen virittää tulen, panee padan tulelle ja täyttää sen lumella

saadakseen keittämiseen tarpeellisen veden.

Mutta olihan kauppiaan puolison myös pidettävä huoli siitä, että pikku

Mariakin saisi jotakin ravintoa, ja hän käski sen vuoksi Maggan

nostamaan lapsen kätkyeestä.

"Otetaanko lapsi kätkyeestä tämmöisessä pakkasessa", huudahti tyttö,

"ei, se ei käy laatuun, paleltuisihan se."

"Niin, mutta mitä pitää minun tekemän?" kysyi äiti.

"Sinun pitää tekemän niinkuin lappalaisvaimot tekevät."

"No, kuinka he sitten tekevät?"

"Lappalaisvaimo laskeutuu polvilleen lumeen kätkyeen viereen, kumartuu

lapsen yli ja imettää sitä kätkyessä."

Samaten nytkin tehtiin, ja pari tuntia levättyään lähti matkue taas

liikkeelle ja ajoi eteenpäin.

Vähän matkan päässä nousee matkaajien edessä ikäänkuin valkoisia

savupilviä joesta. Tässä on siis koski, joka on kierrettävä.

Lappalainen pysähtyy ja sitoessaan porot yhteen hän lausuu:

"Tässä on meidän meneminen maalle kosken äyräälle, katsokaa nyt

eteenne, mäki on jäinen, ja jos vaan putoaa reestä, saattaa helposti

vieriä koskeen."

"Magga kulta," huusi äiti, "pidä huolta Mariasta."

Viimeisen puolen tunnin kuluessa on Lappalainen heittänyt pois

rekitemppunsa; hän on ollut ääneti ja ajanut tavattoman rajusti.

"Onko siellä jotakin tiellä, Lassi!" kysyi kauppias.

"Ei ole," vastasi Lappalainen omalla kielellään, jota kauppias myös

taisi, "vaan etkö ole huomannut, että tässä on tuoreita suden jälkiä?

Parasta lienee, ett'et hiisku vaimollesi mitään, jott'ei hän

säikähtyisi. Ehkä saavumme majalle tapaamatta susia tahi ilman että ne

saavat meistä vihiä. Ei ole enään kuin puoli penikuormaa jälellä ja ole

huoleti --" vaan ennenkuin hän ennätti jatkaa, hyppäsi hänen poronsa

äkkiä ja niin rajusti syrjään, että hän milt'ei oli pudota reestä.

Susiparvi tuli juosten heitä vastaan ja valkoinen vaahto valui niiden

veripunaisesta kidasta.

Porot karkasivat eteenpäin huimaa vauhtia. Ei mikään käsi pystynyt

heitä hillitsemään. Jokaisella oli kyllin tekemistä pysytelläkseen

reessä ja suojellakseen itseään täräyksistä ja kaatumasta.

"Magga, Magga, pidä huolta lapsesta, pidä huolta Mariasta!" kuului

äidin ääni.

Kukkulata kohti lensivät porot, vaan hädässään kompastuivat kantoihin,

jotta nuora, jolla ne olivat yhdistetyt, katkesi. Huimassa vauhdissa ne

sitten kiitivät kukin eri haaralle, ja lunta tuprusi niin vasten

silmiä, jotta oli mahdoton nähdä eteensä. Vielä rajummin ne lensivät

eteenpäin päästyään kukkulalle ja nähdessään susilauman takanaan.

Viimeisessä törmänteessä tyttö kellahti semmoista vauhtia erästä kantoa

vastaan, jotta sekä hän että lapsi sinkosivat reestä. Poro veti yhä

perässään tyttöä, joka oli sitonut ohjaksen käsiranteesensa, vaan lapsi

kätkyessään vieri aina vaan alemmas. Toisinaan oli kätkyt

pysähtymäisillään johonkin kuiluun, vaan luisui taas alaspäin, kiihtyi

vauhdissaan ja pysähtyi lopullisesti eräälle jäälohkareelle, joka

hiljalleen kulki virran mukana pitkin rantaa.

Sillä välin porot yhä kiitivät pitkin tasankoa, ja tyttö oli

puolipyörryksissä viruessaan susien takaa ajamana toisesta kädestään

ohjaksissa. Vihdoin hän sai kätensä irroitetuksi ja poro kiiti nyt

eteenpäin tyhjällä reellä, katkaisi pian vetonuoransa ja lensi sitten

vielä tulisemmasti eteenpäin sudet kantapäillään.

Tämä seikka oli toisien pelastus, sillä sudet ahdistivat nyt irtonaista

poroa, ja arvattavasti saavuttivat sen piankin ahmien suuhunsa sen

lämmintä verta.

Vasta usean virstan päässä Lappalainen sai poronsa suurella vaivalla

pysähtymään. Kauppias puolisoneen ei myöskään ollut kaukana ja vaara

oli hetkeksi ohitse, mutta missä oli tyttö ja lapsi?

Ilta oli jo käynyt sekä pimeäksi että pilviseksi, joten ei voinut nähdä

kauas eteensä. He odottivat sen vuoksi hetkisen voidakseen nähdä eli

kuulla tytön tulevan. "Me emme ole kaukana majasta," lausui

Lappalainen, "meidän täytyy ensin ajaa sinne. Minä palaan sitten

takasin, jos vaan saan poron kulkemaan sinnepäin uudelleen."

"Minä seuraan sinua Lassi," lausui äiti.

"Siitä ei ole apua," vastasi Lappalainen, "sinä et saa poroasi

palaamaan sinne, kentiesi en minäkään poroani."

"Mutta lapsi, lapsi", vaikeroi äiti itkien.

"Ehkäpä Magga on saapunut majalle ennen meitä," lausui Lappalainen

herättääkseen äidissä vähän toivoa ja saadakseen hänet ajamaan

eteenpäin, vaikka itse tuskin rohkeni uskoa tätä. Kuljettuaan sen

verran, että saattoivat nähdä majan, ja kun ei tyttöä vieläkään

kuulunut, kääntyi Lappalainen takaisin, mutta kauppias ja hänen

puolisonsa kulkivat majaa kohden.

Puolen tuntia ponnisteltuaan poron kanssa saadakseen sitä kulkemaan

takaisin, Lappalainen vihdoin saapui sille paikalle, jossa susilauman

olivat kohdanneet. Hän alkoi huutaa ja meluta, jotta tyttö hänet

huomaisi. Vihdoin kuului vastaus alhaaltapäin virran rannalta, ja

täällä hän tapasi tytön, joka kaalasi lumessa itkien ja valittaen lasta

turhaan etsiessään.

Tyttö kertoi nyt mitä hänelle oli tapahtunut ja molemmat etsivät vielä

lasta, vaan turhaan. Lopullisesti he eivät voineet luulla muuta kuin

että lapsi oli joko vierinyt virtaan ja siten kadonnut jäljettömiin

tahi joutunut susien saaliiksi.

Nyt ei ollut muuta neuvoa, kuin palata onnettomien vanhempien luo,

jotka kuoleman tuskassa odottivat heitä majassa.

Vihdoin kuului ulkoa kulkusten kilinä ja äiti syöksi ulos huutaen:

"Lapseni, lapseni, missä on lapseni?"

"Emme ole voineet vielä sitä löytää," puhui Lappalainen, kun tyttö

hämmästyksissään ei saanut sanaa suustaan, "meidän täytyy odottaa

kunnes päivä vähän valkenee."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala," huokasi poloinen äiti vaipuen touotonna

miehensä syliin.

Tyttö ja Lappalainen kertoivat nyt miten asian laita oli ja että olisi

turhaa lähteä matkalle uudestaan, ennenkuin muutaman tunnin kuluttua,

vaan kun äiti jälleen tointui tahtoi hän itse lähteä lastansa etsimään.

"Meidän täytyy odottaa päivän tuloa," vakuutti Lappalainen, "sitten

lähdemme kaikki kolme."

Pitkä oli tämä yö onnettomille, pitkät, surulliset olivat hetket itkun

ja valitushuutojen kestäessä. "Maria, pieni Maria, ainoa lapseni susien

saaliina! Herra Jumala, sinä rankaiset minua kovin vihassasi!" valitti

äiti.

"Koeta vähän levähtää voimistuaksesi, kun uudestaan lähdemme etsimään,"

lohdutti mies.

"Levähtää, levähtää, en saata, lähtekäämme heti."

"Se ei käy laatuun ennenkuin aamulla, me emme näe mitään," vakuutti

mies; "jättäkäämme asia Jumalan huostaan. Hänen laupias kätensä

suojelee lapsemme. Tiedäthän, ett'ei se voi paleltua kätkyessä."

"Mutta sudet, sudet! Jumalan nimessä lähtekäämme heti takaisin,"

valitti äiti.

"Susilla on kyllin tekemistä hätyttäessään Maggan poroa," lohdutti

mies.

"Ja virta ja koski. Jumalani, Jumalani, en saata olla täällä, meidän

täytyy lähteä, rakas ystäväiseni, lähtekäämme! Seuraa minua, Lassi!"

Lassi vakuutti porojen olevan niin säikäyksissään, että pimeässä oli

mahdoton saada niitä sinne palaamaan, ja täten rouva saatiin vähän

levähtämään, vaan juuri kun uni ja väsymys oli käskemäisillään

tapauksen unhotuksen huntuun, heräsi hän taas äkkiä, ja suru ja

kauhistus ahdisti kuin lyijytaakka hänen sydäntänsä.

"Pian lähdemme matkalle," sanoi Lappalainen, "neljännes tunnin kuluttua

on niin valoisata, että saatamme kulkea."

Tyttö jäi odottamaan; Lappalainen, kauppias ja hänen vaimonsa läksivät

matkalle ja saapuivat päivän koittaessa sille paikalle, jossa porot

olivat säikähtyneet. Sekin paikka löydettiin, jossa tyttö oli pudonnut

reestä, ja pian keksi Lappalainen kapean juovan lumessa jota myöten

kätkyt oli luisunut alas virtaan päin.

Kaikki kolme seurasivat nyt tuota juovaa eikä kauan viipynyt ennenkuin

kätkytkin tuli näkyviin virran rannalla. Ilohuudolla äiti juoksi

rannalle ja heittäytyi kätkyeen päälle, vaan huoaten ja valittaen hän

vaipui riutuneena maahan.

Kätkyt oli tyhjä, nuorat irti revityt ja lähemmin tarkasteltaessa

huomattiin veripilkkuja lumessa ja ylen ympäri suden jälkiä.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ei voinut muuta luulla, kuin että

lapsi oli joutunut petojen saaliiksi. Tyhjän kätkyeen kanssa vanhemmat

palasivat majalle. Heillä ei nyt ollut mitään tekemistä Koutokeinossa;

seuraavana päivänä he palasivat Karasjoelle, sairaina sekä sielun että

ruumiin puolesta.

Mutta yksi seikka jäi heiltä huomaamatta, nimittäin että sillä

paikalla, jossa kätkyt makasi, näkyi suksien jälet, jotka näyttivät

vievän ylöspäin pitkin rantaa.