jokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila
tuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun
omissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi
raadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten
viljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa,
kun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä
polttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa
mitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut
alasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen
puolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne
katsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana
kävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen
palvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja
aatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja
kehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi
supistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte,
juuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme,
kiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule
mitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan
sitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni.
Rikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja
nuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun
olisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua
kauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa;
kananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja
näin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi;
hän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,
että tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä
en milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan;
hän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä.
Vanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja
hyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle
nurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle
tottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan
huolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa
ollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun
silmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä
selvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä
ulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein
pitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se
korottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän
vaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle
voineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada
selvää vareksen varpaistani, rouvaseni?"
Hänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän
suutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli
häntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle
kaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden
ymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja
taputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.
"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?"
Ennen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten;
hänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi
sen verran kuin ikä salli.
"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä
monta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli
iloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut,
että vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata
puutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä,
suorapuheisuuttani paheksune?"
"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli."
"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista
tehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani.
Rouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä
asti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä,
vaan jos niin on ett'ette tahdo..."
"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa
ja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon
toimittaneet."
"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä."
"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan;
sitä sanoo sisällinen tunne -- eikö niin?"
"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian
myöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä
näytät niin vakavalta."
Hän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä
suretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa
asioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla
alustalaisillaan olisi hyvä olo.
"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme
purjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen
rakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin
lapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla."
Nuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan;
he katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä
niin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren
kukkavihkon.
Margreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: "tapahtuu, ei,
tapahtuu, ei;" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti,
sanomattoman onnelliseksi, ja nyt... Rakastiko hän Villiamia nyt
vähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin
löytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin
rakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän
oli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän
pilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja
kuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään
kiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen -- oliko hän sitä
itsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän
vaikuttanut hänessä mitään.
Samassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka
siellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen
punasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata
voimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt
oli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat,
mukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna,
Se komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti
hänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä
kunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki
ahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä
kadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka
hänet vähitellen tukehuttaisi.
Vähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein
kiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen
olentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen
jälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän
tavallisesti: "no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme
tämän päivän kulumaan?"
Ystävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet
hänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja
auttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.
Margreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän
enää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä,
Margretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen,
hänen täytyi koettaa miestään huvitella -- ja hän tutki tavattomalla
innolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista
asioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä
iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään
niin vähän sovellu naiselle."
"Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?"
"Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa."
Hän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän
sitä oli tahtonut. Eikö hänellä siis ollut mitään keinoa saadakseen
ajan hänelle hupaisemmaksi, hänelle, jonka edestä hän olisi
sydänverensä vuodattanut?
Päivässä oli viisitoista, kuusitoista pitkää tuntia; suuret pöytäkellot
sen ilmaisivat kuuluvalla tavalla; ainoastaan yhtenä näistä tunneista
oli hän oikein iloinen; silloin istui hän miehensä pienessä huoneessa
ja oppi englannin kieltä.
Seuraelämässä ei Villiam läheskään aina ollut häneen tyytyväinen.
"Minun mielestäni sinun pitäisi voida tehdä itsesi enemmän huomatuksi
kuin esim. eilen; ethän sinä lausunut melkein sanaakaan."
"Mitä minun piti sanoa? Ensin kertoi koko seura juttuja jahtimestarin
perheestä; minä aivan mykistyin hämmästyksestä, kun kuulin kuinka
huonoja he ovat; ja sitte kun he saapuivat ja kaikki olivat niin
ystävällisiä ja kohteliaita heitä kohtaan, mykistyin huomatessani
heidän kavaluuttaan."
"Bravo, Greeta; siitä heidän pitää saada tietoa."
"Oi ei, Villiam; jos sinä minua rakastat, niin älä siitä puhu."
"No, niin olen siis siitä puhumatta; mutta sinun täytyy luvata minulle
laverrella aika lailla ja puhella tyhjästä, niinkuin toisetkin; muuten
sanovat he, että olet yksinkertainen."
Ja hän koetti laverrella, niinkuin Villiam oli toivonut, mutta hänestä
tuntui kuin kadottaisi hän hyvän ajatuksensa kaikista ihmisistä, ja
vaikka hän huolellisesti vältti kaikkea kavaluutta, kaikkea panettelua
ja imartelua, oli hän mielestään kuitenkin vähemmin suora, vähemmin
todellinen ja vähemmin hellä.
Väliin tunsi hän olevansa voimaton ja väsynyt.
"Sen vaikuttaa Köpenhaminan ilma," sanoi Villiam, "mutta keväällä
matkustamme vanhempiasi tervehtimään ja sitte lähdemme ulkomaille, niin
kyllä jälleen voimistut."
Hän hymyili, mutta tuntui niin kuin hän ei edes toivoisikaan
voimistuvansa, kuin olisi elämällä, joka oli hänen edessään kuin
tasainen maantie, ilman esteitä tahi taistelua, vaan vähän houkutusta.
"En koskaan ole nähnyt sinua niin kauniina," sanoi Villiam eräänä
talvi-iltana, katsellessaan nuorta vaimoaan, joka oli baalipukimessa.
Hän olikin tavattoman iloinen, ja ylpeydellä huomasi Villiam sitä
ihmettelyä, minkä hänen vaimonsa kauneus ja sievä tanssi herätti; vaan
äkkiä huomasi hän hänen kalpeana ja liikutettuna menevän erääsen
syrjähuoneesen; hän riensi hänen jälkeensä.
"Armas Margretani, oletko sairas?"
"En, en vähääkään, mutta minä en voi enempää tanssia. Sinä varmaan olet
minua ymmärtävä. Tuo nuori tyttö tuolla, jolla on heleänpunaset
orjantappuraruusut, valitti äsken, että hänen kavaljeerinsa, tohtori
Grön, kutsuttiin pois; vähää sen jälkeen palasi hän takasin, ja kun
tyttö puheli lääkärin vaikeasta kutsumuksesta, sanoi hän: 'se oli vaan
tässä kartanossa; vinttikerroksessa on eräs kuolon kielissä; on niin
harmittavaa kun he yhä lähettävät minua hakemaan, vaikka jo ennen olen
sanonut, ettei enää mitään apua löydy' -- ja sitte he tanssivat,
Villiam, ja musikki soitti; vaan meidän, meidän täytyy täältä pois,
meidän täytyy kotiin -- eikö niin?"
"Älä vaan puhu siitä kellekään; älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi
Antakaa anteeksi, rouva, meidän täytyy lähteä kotiin; vaimoni ei voi
hyvin."
He istuivat umpinaisissa vaunuissa; ulkona oli pimeä ja kylmä:
yövartija huusi kello 1; Villiam ei lausunut sanaakaan, ja Margreta oli
ahdistettu, niin murheellinen, niin peloissaan, että oli tehnyt
miestänsä vastaan.
Kun he saapuivat kotiin, meni Villiam heti huoneesensa; Margreta seisoi
hetken epätietoisena; sitte kolkutti hän hiljaa miehensä huoneen
ovelle.
"Sinä et saa olla minuun suuttunut. Villiam; minä kyllä tiedän, että
suuressa kaupungissa aina on sairaita ja kuolevaisia, vaan ei
kuitenkaan itse juhlakartanossa. Ajattele kuinka häiritseväistä soitto
on kärsivälle, kuinka tuskallinen hänen vuoteensa äärellä oleville. Kun
isä kotona meni sairasta ripittämään, etsin aina yksinäisyyttä
rukoillakseni; oi, se on juhlallinen hetki, jolloin sielun tulee astua
Jumalan kasvojen eteen. -- Sinä varmaankin minua ymmärrät, sinä et
myöskään olisi voinut tanssia, kun tiesit että lähimmäinen saman katon
alla taisteli viimeistä taisteluaan. Oletko minuun suuttunut, Villiam?"
"Suuttunut!" hän sulki hänet syliinsä ja nyyhki: "Oi Margreta! Jumala
olkoon minulle armollinen!"
"Suuttunut!" toisti hän; "olisinko suuttunut sinuun sentähden, että
olet viaton, lempeä ja hyvä; niin huonoksi en kuitenkaan ole tullut;
niin huonoksi en, Jumalan avulla, milloinkaan ole tuleva. -- Minä
muistan isäsi sanat: 'hän on nuori, voitteko olla hänelle turvana?'
Oi, minä olen huono turva, minä, joka en osaa edes itseänikään turvata.
Useasti ajattelen, että menen taaksepäin, että yhä enemmän häviän
tyhjyyteen; pitäisikö minun myös vastustella sinussa löytyvää hyvää,
Margreta?"
Margreta suuteli hänen kalpeata otsaansa; hän löysi sanoja, jotka
voivat häntä lohduttaa ja rauhoittaa, sanoja, jotka saattoivat herättää
hänen itseensä luottamustansa. Villiam ei ollut hänelle milloinkaan
ollut niin rakas kuin nyt, kun hän nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti
virheensä. Ja hän rukoili palavasti, että Jumala saattaisi heidät
molemmat oikealle tielle -- kuinka, sitä hän ei tiennyt, sen tuli Hänen
viisaudessaan määrätä!
Lähinnä seuraavina päivinä oli Villiam vakava, mutta tämä haihtui
vähitellen, ja hän tuli ainakin näennäisesti entiselle mielialalleen.
Pikku Inkeri ilmoitti eroavansa toimestaan; hän ei voinut kauvemmin
kestää istumalla piilosilla ja katselemalla pihalle. Hilpeä mieli oli
hänet jo aikaa jättänyt, ja nyt hän jo rupesi myös kuihtumaan.
Hänellä oli kyllä ollut erittäin hyvä olo, ja vieläpä sen lisäksi monta
huvitustakin, mutta hän ei jaksanut alinomaa istua neulomassa;
sitäpaitsi oli niin ikävää istua yksin, ilman että oli edes kissaakaan
seurakumppanina; ei edes hyvä ruokakaan maistanut, kun se oli yksin
syötävä; tätä kaikkea ei palkinnut se, että sai kantaa neitin nimeä ja
käydä puettuna valkoisissa alushihoissa ja nyörikengissä.
Margreta oli mielipahoillaan Inkerin aijotusta poismuutosta, vaan
Villiam selitti olevansa iloinen päästessään kauvemmin näkemästä pikku
Inkerin surumielisiä kasvoja ja että heidän tuli saada sijaan oikein
sukkelan tytön, joka oikein ymmärsi tukkaa kähäröidä.
Lindebackassa he eivät olleet käyneet, mutta nuori rouva oli lähettänyt
vanhalle Briitalle naulan kahvia ja lämpimän talvipuvun; Olli oli
saanut kirjoja ja tupakkaa.
"Te ette näytä terveeltä," sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat.
Hän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut
sisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän
kevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut
päästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä
tapahtuneen muutoksen.
Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja
kädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään
kutsuvaa "astu sisään!" kuulunut.
"Olisiko hän mennyt ulos?" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli
kotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.
Hän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki
hänen entiset murheensa olivat mitättömät.
"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!"
Villiam nousi seisaalleen.
"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu
kuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se
minua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää.
Ajatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on
tehnyt konkurssin, me olemme köyhät."
"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi
ja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!"
Villiam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.
"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?"
"Ei kumpaakaan; se on rakkautta sinuun; jos vaan saan pitää sinut, olen
onnellinen. Luuletko minun rakastaneen tätä rikkautta? En, sitä en ole
tehnyt; se on melkein seissyt välimuurina minun ja onneni välillä. Se
kuorma, jonka luulit helpommin voivasi yksin kantaa, ei ole minulle
mikään kuorma; minulle oli rikkaus taakkana, joka minua painoi ja
sorti."
"Etkö sinä siis ole ollut onnellinen?"
"En, sillä minä en ole ollut oikealla paikallani; minä en mennyt
eteenpäin parempaan; se oli vaan kummallista paikallaan olemista;
elinvoimani oli niinkuin halvaantunut; luulen tuskin, että olisit minut
kauvan saanut pitää."
"Margreta!"
"Oi, älä pelkää! Sinä et minua kadota; sydämeeni virtaa eloa, voimaa ja
rohkeutta; minä tunnen, että Jumala lähettää tämän meidän hyödyksemme,
mutta minä ymmärrän varsin hyvin, ett'et sinä, joka olet kasvanut
rikkaudessa ja ylöllisyydessä, heti voi niin ajatella."
"En, sitä en voi; minä en voi virittää mitään riemuvirttä meidän
onnettomuudestamme; minä näen kohtalomme suoraan silmiin: köyhyyttä."
"Olemmeko veloissa, Villiam?"
"Veloissa! Eikö siinä ole kyllä, ett'ei meillä ole mitään, millä elää;
käsitätkö sinä tämän asian oikein?"
"Entäs Lindebacka?"
"Lindebacka! Siitä ei maksa puhua!"
"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä
kuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi
asui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam,
tarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me
tulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on
aatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!"
"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison
niin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme
nyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä
en ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen
sinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa
lisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta
ja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki
uhkaavat vaikeudet."
He istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan;
hän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt
oikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen
sieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli
kadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.
"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn -- Jumala
sinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo
matkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi
pelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja
koettaa kaikki."
Inkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle
päin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot
kirkastettuina, astui hänen luoksensa.
"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri," sanoi hän
veitikkamaisesti, "sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa.
Me emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri
kartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa."
"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden
milloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus
haihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan ... ja te
kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä,
sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne
raataa ja työtä tehdä."
"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan
oikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole."
Ja Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja
suurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja
piti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja
kun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä,
että kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: "kas tuota
vahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on
joutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani."
Seuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan
hyvin vakava.
"Minä jätän kaikki sinun huostaasi, Margreta," sanoi hän, "järjestä ja
aseta niinkuin parhaaksi näet. Jää hyvästi, uskollinen vaimoni,
hyvästi!"
"Tule pian takaisin, Villiam! Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
Hyvästi rakkaani, joka olet minulle kaikki!"
Margreta kumartui ulos akkunasta siksi ettei vaunuja enää näkynyt;
sitte riensi hän Inkerin luo.
"Nyt meidän pitää ottaa esiin kaikki ne pukuni, joita paitsi voin
toimeen tulla; niistä aina voi jotakin saada; ainoastaan sinisen
silkkihameen, josta mieheni niin paljon pitää, pidän itselleni; muuten
on pappilasta tuotu vaatevarastoni hyvä kyllä. Sitte lähetämme hakemaan
huonekalujen kauppiaan, joka voi ostaa osan huonekaluista; loput me
pidämme, sillä minä tahdon laittaa kaikki kauniiksi Lindebackassa,
ettei mieheni missään suhteessa tarvitse kaivata sitä mukavuutta, johon
hän on tottunut."
Margreta käveli edes takaisin huoneissa innokkaasti miettien, mitä
voisi myydä, ja mitä jättää, kun hänen miehensä setä, eversti Höeg,
astui sisään.
Tämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta
osoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä:
"Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä
elefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä
riensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua
ilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan."
"Oi, minä kiitän teitä sydämestäni; pikainen apu on kaksinkertainen
apu; vaan Jumalan avulla tulemme kyllä toimeen, vaikka huhussa kyllä on
perää."
Hän pyysi häntä istumaan ja selitti sitte suoraan mielen tilansa ja
tuumansa.
"Nyt te kyllä minua ymmärrätte, setä kulta, kun sanon, että tämä
onnettomuus, joksika maailma sitä kutsuu, tuntuu minusta
vapauttamiselta. Me vietimme niin mukavata, kiirutonta elämää,
jommoista ainoastaan vanhuksilla elämänsä ehtoolla hyvin käytetyn,
hyödyllisen elämän jälkeen on oikeus viettää. Me olisimme kyllä
voineet, ja meidän olisi epäilemättä täytynytkin itsellemme
velvollisuuksia määrätä, ei ainoastaan nauttia, vaan myöskin vaikuttaa;
vaan sitä me emme ymmärtäneet, ja meidän tulee kiittää Jumalaa, että
hän on armollisesti vienyt meidät pois tästä hyvästä elämästä -- joka
vähitellen olisi meitä köyhdyttänyt sekä hengellisesti että
ruumiillisesti -- että hän on pakoittanut meitä työhön, sillä työttä
lepo ei ole suloinen. -- On todellakin suuri helpoitus, että Villiam on
poissa; häntä olisi rasittanut nähdä vierasten käyvän tinkimässä meidän
tavaroistamme ja huoneiden vähitellen tyhjentyvän. Kun hän palajaa
takaisin, toivon kaikki jo olevan hyvässä järjestyksessä rakkaassa
Lindebackassamme. Ensimmäinen tekoni on oleva eron antaminen
palvelijalle ja piialle, niin, se tapahtuu jo tänä päivänä; minä voin
kernaasti maksaa kolmen kuukauden palkan ja ruokarahat; tämä on kun
pisara meressä verrattuna meidän kalliisen talouden hoitoomme."
Eversti katsoi ystävällisesti häneen; hän näytti hänestä niin hyvältä,
niin järkevältä, niin kauniilta; hän oikein toivotti mielessään onnea
Villiamille vaimon valitsemisessa, ja oli samassa niin sydämestään
iloinen, ettei hänen oma tyttärensä nykyisissä suhteissa ollut joutunut
hänen veljensä pojan vaimoksi.