suuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja
minä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana
Villiamin poisollessa."
Ja tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen
papintyttären käteen ja suuteli sitä.
Kyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle
ja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta
syrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla
omana herranaan.
Tuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne
hän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle,
hyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän
sai hallita siellä. "Minä kyllä pidän huolta päivällisestä," sanoi hän
iloisena.
Mitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja,
vaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin
uutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti
olla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita
sekä paistettua silliä ja potaatia.
Hän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa
paremmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.
Vähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta
ystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta
vastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia,
antoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä;
hyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen
kuitenkin täytyi -- mikä heitä erittäin suretti -- myydä suuren joukon
kalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen
kauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät
aina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti,
vaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen
kauppiaat.
"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin
tyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön,
tai..." ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta
konkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa
kadottaneet.
Vaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman
mies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja
lausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut
uppiniskaisia sotilaita:
"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja
tyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän
ole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja
turhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut
kiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan -- ainakin tunnen
sen itsessäni -- voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä
enemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee,
niin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä
lausuu pahaa sanaa."
Mutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti,
ajattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat
maksetut -- höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret
eivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä -- oli hänellä
vielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.
Toukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein
sydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet
onnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja
olopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja
siunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli
ylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, "rouva vainaan uusia vaunuja,"
jotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset,
ruskeat hevoset korskuivat.
Margreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa
seistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille,
suuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.
Pikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt
häkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse
ajaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus
olisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.
Margreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei
voinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän
näki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän
kokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja
mukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.
Lindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin
uudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä
sievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei
voinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa
mieltä.
Vanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan
itse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa
huonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut
liikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen
puutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen,
kirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. "Niin voi
Olli oleskella, missä hän tahtoo," sanoi hän veitikkamaisesti, ja
pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja
pian hän jäi sinne yöksikin.
Puutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä
valmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla
osaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten
mansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira
hänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän
koiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa.
Tämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut
kamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan
jättää hänelle tämän hau'in."
"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye," vastasi hän
veitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut
iloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi
hänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi
hän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että
pikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan
huolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka
oli kestänyt koetuksensa.
Siitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa
Lindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa,
milloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta
puutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin
kanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään,
joka oli niin yksin.
Nuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian
asuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen
mielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein
ollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä;
hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo
hänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.
Pappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin
kuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja
usein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.
"Lorup kulta," sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle
tarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, "minä menen heitä
tervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en
väliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni."
"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni," muistutti
konsistorineuvos lyhyesti.
"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei
ole."
Tämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti
enemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka
aikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin
mieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin
miehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia;
toinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen.
Hänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä;
siinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin
vetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen
kukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a -- jonka
yhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää
-- ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka
oli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan
erittäin.
Pieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat,
saapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä
tien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja
muistutteli puhettaan.
Ei sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin
tyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin
verrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja
lohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut
ensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä,
ettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut
mitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän
ennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä
vastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.
Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi -- kuinka pian hän
saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut
pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."
Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja
pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei,
vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan
kymmentä minuutia.
Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa
näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin
puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta
voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!
Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa
nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi
häntä lohduttaa.
Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se
panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan
särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri
mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat
postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista,
hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä
sylissä.
"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"
Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen
sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta;
hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti
voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa
lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.
"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää
surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä
suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut
vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."
Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen
Jumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.
Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja
nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori
metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja,
nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan
onnesta.
"Mutta, Margreta," huudahti Villiam, "onhan täällä aivan niinkuin oli
kotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin
oikein sinua rakastaisivat."
Hän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli
sekä naurettava että liikuttava.
"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja
minä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne
olivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä
meillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun
rakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä."
Sitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi
hänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi
häneen kummastellen.
"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku
tytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset
kasvot."
Kaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää
ja maistui Villiamista niin oivalliselta.
"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin
pappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä
näytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä
tulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä,
jotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme
toisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei
oikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui
häviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää
rahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy,
kun merellä vahinko tapahtuu' -- eikö niin, vai mitä sinä arvelet?"
"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt,
Villiam."
Hän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.
"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein
hauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni --
niin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla
on nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen
tulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja
omaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee
minut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman
Lindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. -- Istu tänne viereeni,
Margreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni
englantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä
minua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä
tekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet
olen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne
olivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle
kestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen
lisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja
vielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun
mielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti
vainajaltani -- hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen
englannin kieltä oppinut. -- Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä,
Margreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et
myöskään häntä häpeä, päin vastoin -- minä luen pienen lumoavan vaimoni
välkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän
miehestään ylpeilee."
* * * * *
Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen
kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.
Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen
levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti
tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan
onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli
pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin
vajonneena seisoi sen äärellä.
"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki,
minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä
siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa
rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa
elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin
minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän
aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi
kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on
vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa
vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi,
silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."
Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se
ei ole mahdollista."
Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla
tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se
lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se
tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta
vuotta, niin että kuului pitkät matkat.
Vaan Inkeri, missä hän oli?
Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten,
joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle
tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta
tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku
Inkeri.