orvokkia; niitä löytyi runsaasti pienessä ha'assa myllyn luona, ja
sinisilmäinen Inkeri istui ikkunassa ja katseli kirkkaita keltaisia ja
valkoisia värejä, ja sitte näki hän mitä iloisimpia tulevaisuuden unia.
Olihan hän nyt jo huomattava henkilö, hän oli oppinut kiharoitsemaan
tukkaa ja ompelemaan muotivaatteita kaupungissa.
"Saanpa nähdä suuren Köpenhaminan," ajatteli Inkeri, "kuusikymmentä
taaleria saan palkkaa; sehän on koko omaisuus, mutta minä panenkin osan
säästöpankkiin ja lähetän vähän kotiinkin; he kyllä tarvitsevat apua;
ja puettuna aijon käydä kuin pieni nukke ja saan sitä paitsi aina olla
rakkaan Greeta neitin luona -- sekin yksin on jo suuri onni."
Sohvi oli nyt päässyt ripille; hän puuhaili ja askaroitsi aamusta
iltaan ja hänen täytyi sen lisäksi joutohetkinään harjoitella pelaamaan
tuota jäykkää ja ikävää sakkipeliä.
"Nyt sinun täytyy luvata minulle, kulta siskoseni," pyysi Margreta,
"ettet laiminlyö isää missään suhteessa, siitä asiasta olen hyvin
huolissani, mene joka päivä hänen kanssaan kävelemään ja pelaa hänen
kanssaan ainakin yksi sakkipeli päivässä; pidä huolta siitä, että
löytyy tupakkaa hänen tupakkalaatikossaan ja tuoreita kukkia hänen
kirjoituspöydällään; talvella sinun tulee usein lämmittää hänen
huonettaan; itse hän sen aivan unohtaa ja voisi helposti vilustua pahan
päiväiseksi. Sitte sinun täytyy myös minulle luvata oikein pitää huolta
pikku Miinasta eikä antaa hänen juosta poikain kanssa, ett'ei hän
tulisi liian rajuksi. Ja muista, että sunnuntaisin, kun tulet kirkosta,
pistäyt katsomassa vanhaa Leenaa, siitä hän pitää hyvin paljo, äläkä
myös unohda antaa Loonalle, torpparin vaimolle, kaakkua joka kerta kun
meillä leivotaan ja vähän ryynijä ja lihaa silloin tällöin; ja hautoja,
Sohvi, niitä tulee sinun myös hoitaa ja minun tähteni joskus
kiehkuralla koristaa."
Vihdoinkin toukokuulla tulivat sulho ja Emil: jälkimäistä oli matka
erittäin huvittanut; edellinen arveli matka-ajan olleen liian pitkän,
mutta nyt se, Jumalan kiitos, jo oli mennyt -- ja hänen rehelliset
kasvonsa loistivat onnesta.
Hääpäivänä oli kaunis ja lämmin ilma; tosin kyllä silloin tällöin
sateli, mutta "se oli niinkuin pitikin olla" -- arvelivat vanhat
kylässä -- "sateli kultaa morsiamen kruunuun."
Kaunis oli morsian; hän näytti niin hurskaalta ja leppeältä, niin
onnelliselta ja kuitenkin niin liikutetulta. Sulhanen loisti ilosta;
vihkimystoimen aikana tuli hän kuitenkin hyvin vakavaksi, vuodattipa
kyyneleitäkin.
Koko seudun väestö saapui juhlapuvussa kirkkoon, ja siellä ei löytynyt
ainoatakaan, sen uskallamme varmaan sanoa, joka ei toivonut kaikkea
hyvää morsiamelle.
Tielle oli sirotettu kukkasia ja lehtiä; kylän nuoriso oli ollut
ahkerassa työssä, löytyipä kunniaporttikin, jonka huipulla oli iso
lippu, kirkon portaiden edustalla.
Bokedalin paronin väki olivat päivällisillä pappilassa; nuoret tyttäret
olivat morsiusneitoina; toinen oli sitonut ystävälleen myrttikiehkuran,
toinen ommellut morsiusnenäliinan.
Rouva Koll kiitteli heitä ja saneli heille paljo kohteliaisuuksia, ja
sitte katseli hän heitä tarkoin ja ajatteli, että koska he eivät
läheskään olleet niin kauniita kuin Margreta ja kun ei heillä ollut
läheskään niin järkevää äitiä kuin hänellä, niin he aatelisuudestaan ja
rikkauksistaan huolimatta tuskin milloinkaan saattaisivat päästä niin
hyvään avioliittoon, ja hän myhähteli ja oli sydämessään hyvin
tyytyväinen.
Kun lähtöpäivä koitti, olivat "uudet vaunut" ynnä niiden edessä
"ruunat" jo portaiden edessä; pikku Inkeri istui hattulaatikko polvella
ja kyynelsilmin Jeppe kuskin vieressä; heidän tuli pian lähteä
tullakseen oikeaan aikaan höyrylle; arkut ja kapsäkit olivat jo ennen
lähetetyt "vanhoilla vaunuilla." Ja Margreta jätti kaikille hyvästi,
kerran, kaksi, kolme, kauvimmin hän kuitenkin viipyi suljettuna isänsä
syliin. Rouva Koll itki oikein sydämestään; hän unohti kokonaan
järkevyytensä, ja hän kuiskasi: "kyllä minä olen kärsivällinen
Sohville," ja se oli parasta mitä hän taisi sanoa.
Talonväki seisoi vaunujen ympärillä; Margreta ojensi kätensä jokaiselle
erittäin; sitte nosti Villiam hänet vaunuihin; Jeppe läiskytti
piiskalla; Musti ulvoi surkeasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että
hän, joka sitä niin usein oli hyväillyt, antanut päästää hänet
kahleista ja antanut sille makupaloja, matkustaisi pois takaisin
palaamatta.
"Onnea ja siunausta!" huudettiin heidän jälkeensä. Vaunut pyörivät
nopeasti pois; hän nyökkäsi hyvästijätöksi päätään teille ja poluille,
puille ja rakennuksille, kylälle ja kirkolle. Myllyn edustalla seisoi
Inkerin perhe ja viittasi ja tervehti, mutta ne jäähyväiset eivät niin
raskaalta tuntuneet.
Ja höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se
tuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu
korkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta,
ja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.
Oli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren
vaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.
"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä
matkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi.
Vaan sinä olet murheellinen -- älä sitä salaa, Greeta, se on niin
luonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren
rakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi
sija sinun sydämessäsi -- eikö niin?"
"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata."
Hän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa,
mutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän
kipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri
oli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen
oli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.
"Olen utelias kuulemaan," sanoi Villiam, "mitä tulet pitämään
kodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen,
mutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden
varrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu
kävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään
meri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua
haluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle,
Lindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt -- siitä en luullakseni
ole ennen sinulle puhunut -- ja siellä syömme viiliä ja marjoja."
Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja
surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja
onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin;
ilma ja liike olisi häntä virkistävä.
"Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan
loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.
Inkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita
huoneita -- kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä
kotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin
vähäpätöinen.
Villiam soitti kelloa, portti aukeni -- mutta kuka sen aukasi? Inkeri
väänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin
kummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.
Astuinkäytävä oli valoisa, leveä ja mukava; ensimmäisessä huoneessa
seisoi jäykkä ja korea palvelija, joka aukasi heille pääovet.
Tämä ei ollut ensinkään Greetan mieleen; hän oli toivonut, ettei heillä
olisi palvelijoita -- mutta ehkä ei voinut toisin olla.
Villiam riisui häneltä nopeasti matkavaatteet; hänellä oli kiire
näyttämään hänelle asuntoa.
"Kas tässä on eteishuone, mitäs siitä pidät? Ja tässä on sali ja
ruokahuone."
Ne olivat kolme suurta, korkeata huonetta; kalusto oli Margretan
mielestä erittäin kallisarvoinen. Tulisivatko nämä loistohuoneet --
sellaisilta ne hänestä näyttivät -- todellakin olemaan hänen kotinsa,
tulisiko hän täällä viihtymään? Olihan Villiam sanonut, ettei hän
tahtonut tehdä suuremmoisia varustuksia. -- Eikö tämä hänen mielestään
ollut suurenmoista? Hän oli ajatellut kotinsa aivan toisellaiseksi, ja
kuitenkin oli Villiam tehnyt tämän niin kauniiksi hänen tähtensä; hänen
tuli olla kiitollinen ja onnellinen. Ja hän katseli kuvapatsaita,
tauluja, komeita, kullattuja peilejä ja marmoripöytiä, avattua
flygeli-pianoa, ommeltuja mattoja, pöytäkelloja, lamppuja ja
kynttiläkruunuja.
"Niin maukasta ja kaunista!" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja
hän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja
kasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei
hän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin
miellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea.
"Oletko tyytyväinen?"
"Mitenkä muuten? Mutta nyt tahdon nähdä kyökin ja Inkerin huoneen."
"Kyökin? Niin, tyttöseni, sen saat kernaasti nähdä; mutta muuten ei
sinulla tule olemaan mitään tekemistä kyökkiosastossa; minä olen saanut
oivallisen kyökkipiian, oikein aarteen, joka voi hoitaa kaikki, vaan
joka myös tahtoo sitä hoitaa ilman mitään sekaannusta; sillä ehdolla on
hän pestattu. Sinä näytät aivan hämmästyneeltä, ystäväni; tietysti sinä
annat määräyksiä, ainoastaan töistä sinä olet vapaa. -- Kas tässä on
Fredrika; olkaa hyvä ja näyttäkää rouvalle kyökki ja mitä täällä muuten
voi olla katsottavaa."
Fredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina
edessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä
noudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin
selvästi, että "tämä oli hänen osastonsa." ja kun hän aukasi kaapit ja
ovet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun
hän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa,
oli hampaittensa välissä mumissut "ainoastaan tämän kerran vaan."
Kello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei
kukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin,
täällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin
pian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän
hänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.
Ja hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia
erilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista.
Sitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli
toivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä
olisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä
siellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.
Kyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti
mielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen,
kun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman
kerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä
minua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan
sen olevan niin väsyttävän.
"On ihana ilma, Margretani," sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui
sisään; "niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä
kävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka
aamupuoli."
"Minä pidän siitä paljo," vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista
komeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty
ainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle,
joka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia,
merirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia,
menetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.
"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa," sanoi hän, "ja
kuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin
hyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa."
Aamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden
olkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.
"Joko lähdemme, Villiam?"
Hän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.
"Minä pöllö!" sanoi hän, "joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi
mennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti
ylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi,
mutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen."
Huoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki
hän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti
tuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?
"Nyt näytät enkeliltä," sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa
omaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja
tervehdyksille.
Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg
oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias
tyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen
kaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja
hänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen
kasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että
lähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin
kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden
perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät
siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä
juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.
"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen
puheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että
Villiamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista,
mutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke."
Tällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi
oraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla;
ainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku
Paulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin
kukaan hänen tuttavistaan.
Ja päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois.
Margreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he
tekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut
eivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä
vaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän
olisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus
poltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten
surettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:
"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?"
"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita
onnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa
tapauksissa pitää."
Margreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan,
mutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun
hän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut
itseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan
voidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.
Joka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia
huvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia
orjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli
kuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka
kallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.
Hän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja
ollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.
Kesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista
käytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta
kirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta
myllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu
ja rakastettu, mutta täällä -- kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis
uusi hameensa. -- Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua
nähdä, ajatteli hän.
"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani," sanoi
Villiam eräänä päivänä; "huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan
sinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä."
Niin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden
niittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein
siunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän
kodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla
istuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset
lapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua
leiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia
kutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen
tervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli
hänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa
nojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua
vaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän
olikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi
äännähti; se oli Perttu ukko -- sama, jolta hän joskus oli ostanut ja
jolle hän aina oli jotakin tarjonut.
"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni
ilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa
hoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä
ukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja
moittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä
vuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa."
"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi,
kuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle,
siniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät
esiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi."
"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka."
Margreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja
ulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli
puutarhaan, joka oli siistitty ja "hyödyllinen," vaan kaunis se tosin
ei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret
tulpaanipensaat.
Koira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle;
piika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden
sangon kaivoon takaisin.
"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on
täällä!"
Olli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin
askelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun
harmaasta päästään.
"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän
halusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun
autan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja
yksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon
tulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin
huvilan sijaan."
"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä
paitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä
sitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on
pääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa,
Villiam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on
sinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta
saanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka."
Olli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna
Margretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.
"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä;
et saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin
muistankaan -- älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut
sukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi
rakkauttani. -- Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän
seistä täällä ulkona."
Avain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan
Margreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään;
hän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän
peilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.
Tomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja
katseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta
seinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti
kullatut enkelit sinisellä pohjuksella.
Ikkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se
ei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori
englantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi
surumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet
tuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili
kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he
näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että
toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.
"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä
merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."
"Mitä talossa löytyy," sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä,
osoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli
asetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita,
lautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.
Puutarhaan vievät ovet olivat auki; orjantappuraruusujen ja jasmiinien
lemu tunkesi huoneesen; mehiläiset lensivät ulos ja sisään pesissään;
varpuset nokkivat rohkeasti punaisia kirsimarjoja huolimatta suuresta
linnun pelätyksestä, joka häilyi edes takaisin.
"Täällä on todellakin hauskaa, se minun täytyy myöntää; mutta mitä
sinulla on siinä, Olli?"
"Se on mettä, herra; saanko luvan juoda nuorikkojen maljan?"
"Sinä olet oikea noita, Greeta; olethan lumonnut tuon vanhan karhun --
älä suutu, Olli, -- ja tehnyt hänestä sivistyneen ihmisen."
"Maljanne siis, ja tulkoon teille vastedes enemmän halua oleskelemaan
täällä kuin tähän saakka. No, nyt on ateria päätetty, niinkuin näkyy;
korjaa pöytä, Anna Maija. Ei, herra, saatte luvan odottaa hetkisen
vielä; tässä on tilikirjat, teidän täytyy ne tarkastaa."
"Jumala minua niistä armollisesti varjelkoon! Sitä en tee, enkä minä
huoli ensinkään siitä, että Olli rypistää otsaansa. Tilit ovat
parhaassa järjestyksessä, siitä olen aivan vakuutettu; minä kiitän
teitä siitä, että niin oivallisesti toimitte ja järjestätte täällä.
Minä olen aivan tyytyväinen, ja siinä lienee tarpeeksi."
Nuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.
Vanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus,
jonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: "Jos pidätte asian niin
tärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa."
"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun
mielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta
palveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei
edes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu."
"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri
todistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin."