kummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei
kuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että
Emilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo."
Paluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät
kirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö
riensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän
kulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi
terälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä,
kuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."
Rouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.
"Tule kanssani sisään, tyttöseni," sanoi hän; "minulla on sinulle sana
sanottava."
Greeta seurasi häntä kovin rohkeasti ja hämmästyi suuresti, kun äiti
otti silmälasit nenältään -- tämä tapahtui ainoastaan juhlatiloissa,
muuten ne olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet nenään -- ja pukeutui
ankaraan muotoon.
"Minua pahoittaa, että olen pakoitettu puhumaan vakavasti kanssasi,
tyttäreni, mutta sinä olet täysikasvuinen, Margreta, minkä seikan
melkein voisi luulla sinun unohtaneesi, eikä ole soveliasta että sinä
yksin käyskentelet nuoren herran kanssa; sinun tulee näyttäytyä omissa
oloissasi olevaksi; anna Emilin ja hänen mennä ja jää sinä kotiin. Ei
kukaan sinua niin rakasta kuin äitisi, tyttöni; minun olisi pitänyt
sinua ennen varoittaa; sydämen rauha on kallis asia, jota ei voi
tarpeeksi huolellisesti suojella. Nyt matkustaa herra Höeg pois eikä
luultavasti koskaan enään palaja tänne. Olo täällä on ollut pieni
vaihtelevaisuus tuolle keikarimaiselle, nuorelle herralle, pieni
idyllimäinen välikohtaus, joka hyvin lyhyessä ajassa on häviävä hänen
muistostaan; kas, se asia meillä tulee olla selvänä. Hän ei saa viedä
mukanaan kenenkään mielen rauhaa lähtiessään, ja jos kohta me emme
häntä voi unohtaa, tahdomme häntä kuitenkin muistella vaan
miellyttävänä seuraihmisenä."
Margreta ei sanaakaan vastannut tähän pitkään puheesen; hän oli ehkä
vähän kalpea, vaan seisoi aivan levollisena siksi kun äiti ensin
suudeltuaan hänen otsaansa ja sanottuaan häntä järkeväksi Greetakseen
oli mennyt matkaansa, mutta sitte puhkesi hän kyyneliin; kaikki hänen
sydämensä jänteet värisivät; tyly käsi oli paljastanut hänen pyhimmät
tunteensa, joiden olemassa oloa hän ei itsekään ollut tietänyt.
Hän ei koskaan enään tule tänne! Oliko se mahdollista? Niin, kenties
hän ei koskaan enään saisi häntä nähdä; se oli mahdollista, mutta se ei
ollut mahdollista, että hän kokonaan voisi heitä unohtaa; äiti ei häntä
tuntenut; hän ei ollut häntä tänään nähnyt, kun hän istui leppäpensaan
alla ja luki rahansa hatussaan auringon paistaessa suoraan hänen
sääliväisyydestä ja hyvyydestä loistaviin kasvoihinsa. Oli miten oli
sydämen rauhan kanssa; hän tahtoi kernaammin menettää sen kuin ettei
koskaan olisi häntä nähnyt. Oi, hän ei tahtonut häntä muistella
ainoastaan satunnaisena tuttavana, hän tahtoi häntä muistella jalona
ystävänä, veljenä; mutta kun hän näin ajatteli, oli kun Emil olisi
joutunut varjoon, ja hän hämmästyi, pani kätensä ristiin ja rukoili
Jumalaa, että hän säilyttäisi häntä hyvänä, hurskaana ja hänen
tahtoonsa mukaantuvana.
Sitte hän valeli silmiään kuumalla vedellä; hyvin murhellinen hän kyllä
vielä oli, vaan kuitenkin maltillisempi ja levollisempi; hän aukaisi
ikkunan antaakseen tuulen virvoittaa hänen hehkuvia poskiaan, ja katso!
aivan seinustalla kasvoi pieni valkoinen kukka; se hymyili niin
veitikkamaisesti hänelle, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "tapahtuu,
ei, tapahtuu, ei."
Siitä päivästä alkaen oli Margretalla aina niin kiire, kun piti
mentämän kävelylle, ja kun he tahtoivat puhella hänen kanssaan
kyökissä, oli hän puutarhassa, ja kun he tulivat sinne, seisoi hän
makuukamarissa ja toimitti silitystyötä. Emil oli aivan suutuksissaan;
"näin hullusti ei koskaan ennen ole ollut: luulenpa tosiaankin että
Greeta on koko talossa ainoa, joka kykenee jotakin tekemään."
Villiam Höeg ei sanonut mitään, vaan näytti alakuloiselta ja
onnettomalta; sitä ei Margreta huomannut, sillä hän ei uskaltanut
katsoa häneen, mutta rouva Koll huomasi sen kyllä, ja hän hymyili niin
veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "hyvin käy."
Ne olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut
olla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen
Villiamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen
oli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei
hän ollut niinkuin ennen? Hän oli oikein suuttunut itseensä; hän arveli
itsekseen olevansa tuhma ja kummallinen, mutta asia ei siitä
parantunut.
Päivää ennen heidän lähtöänsä, istui koko perhe katetun suklaatipöydän
ääressä; kaikki olivat hyvällä tuulella ja iloisia paitsi vieras ja
Margreta, mutta sitä ei kukaan huomannut.
"Nyt on herra Höeg nähnyt kaikki kauniit kohdat ympäristöllä," sanoi
rouva Koll; "vaikka, totta tosiaankin, metsävuorella, jossa on lähde ja
niin kaunis näköala, ette ole ollut; sepä ikävää."
Se oli kipene viskattuna ruutitynnyriin; provastin rouva tiesi kyllä,
mitä sanoi.
"Voihan sitä auttaa," sanoi Sohvi vilkkaasti; "voimmehan mennä sinne
tänään."
"Niin, niin, äiti, saammeko, äiti, niin olet niin hyvä?" huusivat
lapset yhtä suuta.
Äiti suostui vihdoin asiaan; Greetan tuli laittaa retkitarpeet kokoon
ja asettaa kaikki järjestykseen, ja päivällisen syötyä ajoi kahdet
vaunut pihalle, vanhat ja uudet, joiksi ne kutsuttiin.
Vaikka Villiam tuhat kertaa kernaammin olisi tahtonut istua vanhoissa
vaunuissa, pakoitettiin hän kuitenkin suurimmalla kohteliaisuudella
istumaan provastin ja hänen rouvansa kera.
"Minä en voi mitenkään sallia, että te ajatte tuossa vanhassa romussa,
lapsille se on hyvä kyllä, ja Margretan täytyy myös olla siellä heitä
hoitamassa; ne ovat niin vallattomia, tuollaiset pienet."
Itse asiassa oli tämä matka rouva Koll'ille hyvin ikävä; Villiam oli
huonolla tuulella eikä puhunut sanaakaan hänen kanssansa; provasti ja
hänen poikansa istuivat takaistuimella ja keskustelivat tieteellisistä
aineista sanomattomaksi riemuksi toisilleen.
Metsämäki oli kaunis paikka, ja jos matka sinne ylös olikin vähän
vaivaloinen, niin kannatti se vaivan, kun seisoi huipulla ja katseli
seutua aina rantaan saakka, joka näkyi etäällä välkkyvänä tumman
sinisenä juovana; kaksitoista kirkkoa saattoi nähdä, useita metsiä ja
monta viehättävää, viheriöivää kenttää.
Jeppe ammensi padan vettä täyteen lähteestä ja valmisti, miten taisi,
kivistä tulisijan. Nuoriso kokosi kuivia oksia ja tanssi tulen
ympärillä, kun se oikein leimusi liekkiin; sitte tuotiin renkaat;
viheriällä, tasaisella paikalla huipulla sopi oivallisesti viskellä
renkaita.
Margreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen
maavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän
riemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. -- Voisiko hän
sitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi
itkuun.
"Onhan kaikki niinkuin ennenkin," ajatteli hän; "minulla on rakas
isäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti
-- synnillistä on olla tyytymätön!" ja niin hän itki vielä rajummin.
Mutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois
kyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli
Villiam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.
"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin
kestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut
lohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin
paljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty
niin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan
sanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että
mitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli -- päinvastoin,
kuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi
ymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita
kohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut
ainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te
olette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin
hyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt
huomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni -- eikö niin?"
Margreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin
häiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.
"Eikö niin, Margreta?"
"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt," kuiskasi hän aivan
hiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti
häneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.
"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä."
Ilman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin
muuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!" sanoi hän; "nojaa käsivarteeni
-- tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen
melkein liian onnellinen!"
Rouva Koll istui sill'aikaa eräällä puun kannolla ja kutoi sukkaa ja
katsoi milloin valkeaan, joka loi punaista valoa ruskeihin puiden
runkoihin ja Jeppe kuskin leveään, yksinkertaiseen naamaan, milloin
iloisiin lapsiin, jotka viskelivät rengasta; isä otti osaa leikkiin,
mutta hän ei ollut oikein kätevä; sitä paitsi hän vaipui ajatuksiin
juuri kun tuli rengasta vastaan ottaa. Vähän väliä väänsi äiti päätään
vähän syrjään nähdäkseen, eivätkö molemmat nuoret -- hän oli huomannut
heidän pois-menonsa -- pian näyttäytyisi. Kun he vihdoin käsityksin
tulivat, ei hän ensinkään hämmästynyt, vaan jatkoi sukan kutomistaan
mitä levollisimmalla tavalla.
Villiam meni suoraan provastin luokse.
"Herra provasti, minulla on teille pyyntö."
"On minulle erittäin mieleen, jos voin olla teille avuksi, nuori
ystäväni."
"Paraimman omaisuutenne tahdon teiltä ottaa; uskallatteko uskoa minulle
tyttärenne?"
"Tyttäreni! Margretan! Nyt jo!"
Isä loi katseen tyttäreensä ja ensimmäistä kertaa oivalsi hän, että hän
oli viehättävän kaunis, kun hän siinä seisoi punastuen ja kyynelissä
hymyillen, ja tämä liikutti häntä niin kovasti, että hän ehdottomasti
huudahti:
"Häntä itseäänkö rakastatte? Ettekö ainoastaan rakasta tuota ulkonaista
suloa, joka muutaman vuoden kuluttua on hävinnyt!"
"Sinä tuomitiet häntä väärin, isä kulta," sanoi Greeta kainosti, "hän
rakastaa minua juuri samasta syystä kun sinäkin; sen hän tekisi
sittekin vaikka olisin punatukkainen ja rokonarpinen -- eikö niin?"
Villiam arveli vähän ennenkuin vastasi:
"Suoraan sanoen, rakas Margretani, luulen että tuskin olisin ajatellut
sinua niin, että olisin sinuun tutustunut, jos olisit ollut
rokonarpinen, mutta voin myös vakuuttaa, että nyt edeskinpäin sinua
rakastaisin, vaikkapa, minkä Jumala tapahtumasta varjelkoon, tulisit
semmoiseksi."
Provasti katsoi häneen ystävällisesti.
"Suoruus on päähyve," sanoi hän, "vaan älkää panko pahaksenne, jos teen
muutamia kysymyksiä sille miehelle, jolleka minun tulee uskoa lapseni.
Hän on lämpösydäminen, hurskas ja viaton tyttö, mutta tottunut saamaan
johtoa, hän on nuori ja monessa suhteessa vielä kehkeentymätön ja
tarvitsee siis tukea. Kuinka on teidän uskonne laita?"
Nuori mies katsoi hyvin kummastuneena provastia, hetkisen aikaa seisoi
hän vakavana ja ajattelevaisena, mutta vastasi sitte äkkiä:
"Minä tunnustan evankelis-luterilaista uskontoa."
"Te tunnustatte sitä suullanne, mutta teettekö sitä myös sydämellänne?
Ainoastaan se mies, jolleka Jumalan sana on koko elämäänsä johtava
voima, voi tehdä vaimonsa onnelliseksi."
Rouva Kollilla oli vaikea hillitä itseään; mitä hänen miehensä
arvelikaan? Niin verrattoman etuisa avioliitto oli hänen tyttärelleen
-- halvalle maapapin tyttärelle -- tarjona, ja kuitenkin hän teki
estelyksiä.
Kosija ei kuitenkaan näkynyt ensinkään aikovan suuttua, vaan vastasi
hyvin vaatimattomasti, ettei hän ollut läheskään niin hyvä kuin hänen
tuli olla, vaan että hän aina oli pitänyt uskontoa suuressa kunniassa
ja että hän toivoi aikanaan parantuvansa.
Provasti taputteli häntä olkapäähän ja katsoi häneen lempeästi, melkein
hellästi.
"Te olette hyvä," sanoi hän, "sydämellinen ja hellä, ehkä liian hellä,
mutta te ette ole, ainakin minun luullakseni, tarpeeksi lujamielinen;
teidän luonteenne lujuus on vähemmin kehkeentynyt, kuin mitä se
tavallisesti teidän ijällänne on; se tulee luultavasti siitä, että
olette säästynyt vastoinkäymisen ankarasta, vaan usein hyödyllisestä
koulusta. Vaan vielä yksi asia: mikä te oikeastaan olette?"
"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei
ole mitään estettä olemassa."
Nuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.
"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea," jatkoi
provasti levollisesti, "tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet,
hyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja
tehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen
miehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin
rikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä,
joka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla
joksikin."
Nyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut,
ystävälleen avuksi.
"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut,
sivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä
suhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan
kylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin
opintoihin, joihin on paras taipumus," ja Emil ajatteli samassa, kuinka
onnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut
sellainen.
"Jos kohta en mitään olekaan," sanoi Villiam hiljaa, "niin toivon
kuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi."
"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te
olette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan
siihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille
runsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun
puolestani."
Hän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin
liikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen
vallassa -- tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään
ajatteli hän: "siitä saavat kiittää minua," ja hän oli mielestään niin
äärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten
onnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.
"Minun ei koskaan mieleeni tullut," sanoi Emil, "että sinä voisit
mieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot
kaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä
pieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi
voinut saada."
Pienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski
raappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä
kaikui.
"Kyllä minä valmistan kahvin," kuiskasi pikku Sohvi, "on parasta että
rupean ajoissa opettelemaan, nyt kun pian menetämme sinut, Greeta.
Muuten voin sanoa sinulle, että ensimmäisenä iltana, kun yhdessä
astuitte sisään, ajattelin, että teistä kyllä tulisi pariskunta, mutta
sinä et saa sitä kenellekään sanoa, sisar kulta, sillä silloin he
tekisivät minusta pilkkaa aamusta iltaan."
Margreta etsi taas suojaa pienen maavallin takana; hän kaipasi
yksinäisyyttä. Hän heittäytyi polvilleen ja kiitti Jumalaa sydämensä
pohjasta; oi, kuinka autuaallista oli saada häntä oikein rakastaa! Jos
hän nyt vaan voisi tehdä miehensä oikein onnelliseksi!
Ja Villiam tuli ja tarttui hänen käteensä aivan saman ajatuksen
vallassa.
"Suokoon Jumala, että voisin sinut onnelliseksi tehdä, rakas tyttö! Oi,
Margreta, isäsi on mainio mies; minä en ole milloinkaan kunniassa
pitänyt ketään ihmistä niin suuressa määrässä kuin häntä. Vakuutan,
että äsken, kun hän puhui minulle, olin vähällä luopua sinusta; minä
tunsin selvästi, ett'en ollut mahdollinen sinulle, että minun melkein
tuli peräytyä, mutta sitä en voinut; sen kautta olisin riistänyt
sydämen rinnastani, ja eihän sitä sovi ihmiseltä vaatia."
"Se olisikin ollut suuri synti minua vastaan", vastasi tyttö, ja sitte
istuutuivat ja puhelivat menneistä murheista -- kumpaistenkin mielestä
ne olivat olleet kauheita -- sekä nykyisyyden ja tulevaisuuden onnesta.
Provastin rouva istui yhä vielä levollisena kannollaan ja kutoi sukkaa,
vaan hän ei läheskään ollut niin iloinen kuin olisi saattanut luulla,
ja siihen oli syytä; hän oli turhan tarkka järjestyksen ihminen, ja
häntä rasitti suuressa määrässä nähdä Sohvin tottumattoman käden
liikkuvan ruokakorissa etsimässä kahvipapuja. Voi, sellaisia
kärsimyksiä tulisi hän usein saamaan kestää, joka päivä, kun Greeta
heidät jättäisi; niin, vanhimman tyttären naittamisella oli myös
varjopuolensa, vaikkapa joutuisikin rikkaisin naimisiin.
"Sinä rypistät pöytävaatteen, rakas Sohvi, sokeri valuu pussista;
pudotit nyt teelusikan -- ei, tätä en voi kestää!"
"Enkä minä myöskään," sanoi Sohvi, joka yhä enemmän hämmentyi ja oli
valmis itkemään; "jospa te, äiti, kääntyisitte poispäin, ettekä
katsoisi tänne, niin asiat menisivät itsestään."
Vihdoin oli kahvi valmis, ja tuo pieni seura istui ruohostoon valkoisen
pöytävaatteen ympäri; tarjoukset maistuivat kaikille hyvältä, paitsi
Greetalle, joka mielenliikutuksen tähden ei voinut mitään nauttia, ja
äitille, jonka mielestä ei mikään ollut niinkuin piti; kahvi oli
liiaksi kiehunutta ja Sohvi oli kömpelö tyttö ja sen lisäksi vielä
vähän nenäkäs.
"Huomenna en voi matkustaa," sanoi Villiam.
Emil näytti tyytymättömältä, mutta provasti selitti että oli parasta
lykätä matkaan lähtö viikkoa tuonnemmaksi, ja niin tapahtuikin.
Illalla istui Villiam muitta mutkitta vanhoihin vaunuihin, ja hän
kertoi Greetalle, että hän ei luullut rouvan hänestä pitävän ja että
hänellä oli vähän aavistusta siitä että hän oli tätä avioliittoa
vastaan.
"Nyt minulla siis on oikeutta olla luonasi," sanoi hän seuraavana
aamuna seistessään kyökissä ja katsellen kuinka Margreta sotki
vehnätaikinaa niin että kätöset kävivät ponnistuksista aivan
punaisiksi; "sinä oletkin liiaksi työllä rasitettu, kultaseni; Jumalan
kiitos, minä toivon voivani hankkia sinulle paremmat päivät, niin että
voit saada aikaa lukemiseen, jota niin rakastat; englannin kieltä
tahdon sinulle opettaa, sitä osaan yhtä hyvin kuin tanskan kieltä. --
Oi, kuinka suloista silloin on oleva! Sinä saat oivallisen pianon;
sillä laulusi on kyllä itsessään taikka urkusäestyksellä viehättävä,
vaan paras on kuitenkin paras. Kamarineito tulee sinulla myös olla --
ei, et saa ensinkään vastustella, ystäväiseni, se on aivan
välttämätöntä. Muuten et saa luulla aikovani laittaa talouttamme
suurenmoiseksi, en suinkaan, sillä, näetkös, jos rupeaa suurentelemaan,
niin eivät rahat kauvas riitä; mutta jos on kohtuullinen, niin pysyy
rikkaana ja on keinoja kaikkiin."
"Se on juuri minun mieleeni," vastasi Margreta ja löi kätensä yhteen;
"niin juuri minäkin ajattelen; kamarineito on vaan minusta liikaa,
mutta jos semmoinen minulla tulee olla, niin tahdon hänen tältä
seudulta."
Ja hän ajatteli voivansa ilahuttaa ja auttaa myllärin Inkeriä, joka oli
käynyt rippikoulua silloin kuin hänkin, ja joka oli niin taitava ja
siivo, vaan nautti äitipuoleltaan kovaa kohtelua.
"Sinulla on tuntehikas sydän, Margretani," sanoi Villiam viimeisenä
iltana kun yhdessä kävelivät, "minä luulen sinun rakastavan kaikkia
ihmisiä; kun tapaamme jonkun ja sinä heitä tervehdit, niin on sinun
tervehdyksissäsi 'hyvää päivää' tahi 'hyvää iltaa' sydämellisyys
sellainen, että tuntee sinun todellakin toivovan heille hyvää ja että
heidän murheensa ja riemunsa koskevat sinuun; mutta he katsovatkin
kaikki minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: sinä saat suuren aarteen --
oletko sen ansainnut?"
"Ystäväin, sinä huolestutat minua, sinä asetat minut liian korkealle;
minä olen vaan hyvin tavallinen tyttö, älä muuta luule, Villiam, muuten
petyt, muuten et tule olemaan minuun tyytyväinen."
"Lähtekäämme nyt jo matkaan," sanoi Emil seuraavana aamuna, "kyllä
hyvästijättämistä jo on tarpeeksi asti kestänyt."
"Hyvästi siis, Margreta; maaliskuussa tulen täysi-ikäiseksi, silloin
matkustan heti Englantiin ja saan raha-asiani järjestykseen;
toukokuussa tulen noutamaan morsiantani."
"Jos Jumala suo," sanoi tyttö ja hymyili kasvot kyynelissä.
Hänestä tuntui vähän tyhjältä ja ikävältä heidän lähdettyään, mutta hän
oli tervejärkinen tyttö, eikä liian tunteellinen ja hentomielinen, eikä
eroaika ollut niin pitkä; hän saisi usein kirjeitä, ja Jumala oli kyllä
suojeleva Villiamia ja saattava hänet takaisin hänen luokseen; ja sitte
hän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja rupesi jälleen ajattelemaan
kotolaisiaan.
Ja aika kului, monta ja pitkää kirjettä kulki edestakaisin; lehdet
putosivat puista, päivät kävivät lyhyiksi, illat pitkiksi, ja kaikki
naiskädet pappilassa olivat ahkerassa työssä huomenlahjain
valmistamisessa. Sohvi kävi rippikoulua, ja Margreta neuvoi häntä
taloustoimissa, vaan hän oli vähän muistamaton ja epävarma, vaikka hän
koetti tehdä parastaan, ja sisko oli aivan huolissaan ajatellessaan
niitä ikävyyksiä, joita Sohvin tuli kärsiä, ellei hän hyvin taitaisi
hänen sijaansa täyttää. Greeta ei kuitenkaan ollut niin turhamielinen,
että olisi tahtonut tulla kaivatuksi ja palkitsemattomana muistelluksi.
"Tehkää nyt vaan kaikki mitä voitte häntä auttaaksenne," sanoi hän
Stinalle, sisäpiialle, ja Sissalle, kyökkipiialle, ja he lupasivat
varmaan. -- Mitäpä he eivät olisikaan Greeta neitille luvanneet?
Ulkona oli pimeä ja kylmä; tuuli kävi ja lunta satoi, mutta
pappilan salissa oli lämmin ja valoisakin, ainakin niin kauvas kuin
kahdesta kotitekoisesta, kiiltävissä kynttiläjaloissa komeilevasta
tali-kynttilästä lähtevä valo ulottui. Ompeluneulat kiikkuivat ylös
alas, kudinneulat edes takaisin; paljon ei puheltu, mutta itsekukin
ajatteli omia asioitaan ja rakensi ilmalinnojaan. Margretan ajatukset
liikkuivat siinä kodissa, jonka Villiamin rakkaus hänelle lahjoittaisi;
tämä ei ollut hänelle aikeitaan ilmoittanut; kaikki tulisi olemaan
odottamatonta.
Provasti istui sohvan kolkassa ja veteli savuja raskaasta piipustaan,
hänen huulensa olivat vetäytyneet hymyyn, hän piti kädessään pientä,
vanhaa kirjaa, arvaamattoman kallista, sanskritin kieltä. Kristo ja
Paavo lukivat myös, mutta ei suinkaan huvikseen; ne olivat seuraavan
päivän läksyjä, ikävää kielioppia, monia vaikeita vuosilukuja
sisältävää historiaa ja latinan lukukirjaa; väliin kuulustelivat he
toistensa tietoja. Pikku Antti rakensi korttilinnaa, oikein korkeata:
sen piti olla Greetan kartano, mutta kun se oli valmis ja seisoi siinä
niin komeana, hajosi huippu; se tempasi muita osia mukanaan -- voi,
sitä ei voinut auttaa, vaan kuitenkin, kaksi alakerrosta jäivät
seisomaan, niin että hän sittekin sai pienen hauskan kodin. Miina
juoksenteli ympäri ja leikki nukkensa kanssa; vähän väliä hiipi hän
pois uunin luo, kohosi varpailleen ja tunnusteli eivätkö omenat jo
olleet paistuneet pehmeiksi. Ja pieni lintu, joka oli sijoitettuna
viheriöiden kukkaruukkujen väliin Margretan kukkapöydällä, heräsi, ja
kun se huomasi valoa, luuli se jo olevan aamun ja alkoi visertää.
Tämä oli eräs ilta, ja ennen sitä oli ollut monta samanlaista, ja sitä
seurasi monta samanlaista.