monta oivallista huonekalua ja muita hyödyllisiä esineitä; itse ostin
mitä puuttui; minulla oli pieni säästövarasto, eikä minun siis
tarvinnut sääliä menoja. Jauhoja, ryyniä ja herneitä oli Niilo minulle
runsaasti varustanut, ja sisareni pani minut väkisinkin ottamaan
häneltä palttinaa ja lakanoita; ne olivat kotitekoista, hyvää ja
kestävää kangasta. Rouva, tarkoitan omaa rouvaani, piti huolta siitä,
mitä tarvittiin huoneiden kaunistukseen: vaskipiirroksia, pieni
öljyväritaulu, pöytävaate ja ikkunaverhoja. Meille tuli oikein kaunista
ja siistiä.
"Niin, oli oikein hupaista, sen voin vakuuttaa, varustaa omaa kotia;
olin niin iloinen, kun sain itse määrätä, missä kaapin piti seistä,
että kyllä huomasin, etten olisi sopinut miehelään menemään. Tuntui
niin kummalliselta saada olla itse määrääjänä tarvitsematta kysyä
neuvoa keneltäkään muulta kuin omalta järjeltään, mitä tulisi tehdä.
Asiamiehen soittokelloa muistelin usein, enkä sitä koskaan mielihyvällä
voinut tehdä.
"Poikien kanssa kävivät asiat hyvin; minä olen aina pitänyt lapsista ja
senvuoksi hyvin sopinut heidän kanssansa. Mutta Akseli olikin tavaton
poika, ja Heikki oli jo tullessaan niinkuin oma poikani. He olivat
ahkerat ja hyvät kaikki neljä. Rehtori sanoikin minulle kerran: 'Se on
teidän kunnianne, neitsy Brigitta, sillä ilomielinen ahkeruus on
tarttuvaista', mutta se oli noin puoleksi leikkipuhetta tietysti.
Väliin sattui kyllä myöskin tulemaan solmuja väliin pikku herrasväen
kanssa; mutta minä en koskaan turhan aikaisesti ollut myöntyväinen, ja
niin asiat tasaantuivat. Vanhemmat olivat aivan tyytyväiset ravintoon
ja kaikkeen. On oikein hyödykästä valmistaa ruokaa pojille,
neiti; vanhempi oikein mielihyvällä katselee heidän hyvää,
kelpo ruokahaluansa. -- Puutarhaa ja kyyhkyisiä hoidimme yhdessä, ja
lupa-aika ilahutti meitä kaikkia saman verran. Lyhyemmät lupa-ajat
vietin aina Akselin vanhempain luona -- asiamies oli nyt kuollut --
kesäluvat myllytalossa.
"Tulojani seurasi oikea siunaus; joka vuosi panin pienen summan säästöön
ja taisin pian ostaa talon; niin, olihan minulla myös vähän entisistä
ajoista; ompeluneulan avulla sain myöskin runsaasti. Olisin kyllä
voinut elää vähän mukavammin, mutta miksi sitä tekisin? Kuta ahkerampi
olin, sitä nopeammin kului aika toisesta Elokuusta toiseen.
"Akseli pääsi ylioppilaaksi, Heikki ja toiset pääsivät ylioppilaiksi,
mutta heillä oli pienempiä veljiä, jotka tulivat heidän sijaansa, ja
niin asiat jatkuvat; mutta nyt minulla on myös nuorin sisareni poika,
jos neiti on hänet huomannut, jolla on tummat kiharat; niin, hän
täyttää, luulen ma, jouluna jo neljätoista vuotta. Heikki on jo pappi
ja naimisissa; oikein Jumalan mies hän on. Minun pitää myös hoitaa
taloutta hänen pojilleen, sanoo hän, mutta kukapa uskaltaa niin kauvas
eteensä ajassa katsoa? Akselini muutti suuntaa ja meni upseeriksi; hän
uhrasi henkensä isänmaansa edestä, Jumala siunatkoon hänen muistoansa.
"Tämän kaupungin asukkaat osottivat minulle heti alusta tavatonta
ystävyyttä; niin, tahtoivatpa kutsua minua pitoihinsakin, mutta siksi
ei minulla ollut tarpeeksi kasvatusta, ja sen sanoin heille suoraan.
Tulla kauneisin vaatteisin puettujen ihmisten seuraan ja puhella
hienosti heidän kanssaan, sitä en ymmärtänyt; mutta jos he minua
jossakin suhteessa tarvitsivat, niin tiesivät missä asuin, ja voivat
tulla luokseni tahi lähettää minua etsimään.
"Niin, nyt olen päättänyt, neiti; kun en vaan olisi teitä väsyttänyt?
Mutta niin käy, kun vaan irroittaa vanhan puheliaan eukon
kielijännettä, niin sitä pulppuaa kuin lähteen silmästä."
"Teidän tulisi kertoa vielä enemmän, neitsy Brigitta, teidän tulisi
kertoa, kuinka paljon rakastavasta sydämestä ja avuliaasta kädestä
saattaa riittää, silloinkin kun niillä on vähän hallittavana."
Hän taivutti päänsä alaspäin: "Jumala on ollut minulle hyvä, neiti,
minä rakastan lähimmäistäni."
Vanhus kääri nyt sukankutimensa kokoon, taputteli ystävällisesti
kättäni ja meni; mutta siitä päivästä alkaen näytti minusta tuo pieni
kartano vielä ystävällisemmältä ja hauskemmalta kuin ennen.
MARGRETA.
Provasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen
alla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän
ympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina
suuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.
Oli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa
pitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin
kummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli
luotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä
huomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä
vilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden
suloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen
omaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä
juutilaista kylää, joka -- vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis
-- näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta
tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä,
ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin
sokeaan.
Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli
sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja
erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.
Hänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi,
kieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli
pakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti
ponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli
vajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta
täynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset
tutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä
lapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen
tavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia,
hämmästyttäviä ilmiöitä.
Mutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen
vaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena
silmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät
olleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei
mikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika
seisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa -- ne olivatkin
tietysti pari pitkää sanaa -- armaansa, myllärin rengin kanssa.
"Kyllä hän on saava kuumaa," ajatteli provastin rouva, "niin, Herra
tiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi," ja samassa hän loi
mieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei
ollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli;
sillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä
itsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se
muinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan
yhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut
aivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä
mies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli
jotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri
siunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.
"Mutta missä Margreta viipyy?" kysyi rouva katsellen ympärilleen.
"Hän tulee heti," huusi pikku Paavo, jolla oli mitä avarin näköala
ylhäällä puun latvassa; "minä näen hänet puutarhassa; nyt hän avaa
puutarhan veräjän."
Äiti suuntasi terävän katseensa puutarhaan päin, josta kahdeksantoista
vuotias Margreta läheni. Hän oli korkeakasvuinen, solakka tyttö,
silmänsä olivat kauniit, siniset, posket rusottivat terveydestä,
hymynsä oli herttaisinta, äänensä ja naurunsa sointuvinta. Hän kiirehti
kepein askelin polkua myöten ja heilutti kirjettä kädessään.
"Aatteles, äiti," huusi hän, "minä olen saanut kirjeen Emililtä, ja hän
tulee pian."
"Pian?"
"Niin, odotapas niin saat kuulla: hänen ystävänsä Villiam Höeg --
muistathan hänen usein puhuneen hänestä, se nuori mies, joka peri niin
äärettömän paljon rahaa englantilaiselta äitiltänsä -- on tarjonnut
hänelle vapaan matkan ulkomaille. Eikö se ole hauskaa? Armas Emil.
kuinka se minua ilahuttaa! Jumalan kiitos, että hän jo on suorittanut
tutkintonsa. -- Nyt, äiti, aikoo hän tehdä pienen poikkeuksen tänne, ja
yhtyy ystävänsä kanssa Hamburgissa. Hän tulee jo huomenna!"
Nuori tyttö teki pienen hyppäyksen ja ojensi kauniita pyöreitä
käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
Äiti näytti tyytyväiseltä, vaan kuitenkin miettivältä, sukankudin oli
vaipunut alas hänen polvelleen.
"No niin," sanoi hän verkalleen, "minusta se on myöskin onnellinen
tapaus; nuorilla on hyötyä siitä, että saavat nähdä maailmaa;
sitäpaitsi hän ehkä voi tehdä edullisia tuttavuuksia; kaikissa
tapauksissa hän saa harjoitella kielten puhumista. Vaan mitä nyt! Minne
Margreta joutui?"
"Hän juoksi takaisin puutarhaan," kuului tammen latvasta, "hän poimii
kukkia ja sitoo kiehkuroita; tai tuossa hän tulee vesikannu ja pieni
harava kädessä; kyllä tiedän minne Greeta aikoo mennä, äiti, varmaankin
Ludvigin ja herra Jensenin haudoille." Rouva pudisteli päätään,
ikäänkuin olisi arvellut tyttären tehneen hyvin tarpeettoman matkan;
sitte kääntyi hän miehensä puoleen ja sanoi hänen käteensä tarttuen:
"Koll kultaseni, tahdotko ottaa huomataksesi minun puhettani?"
Tämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä
eroitusta näiden molempien esineiden välillä.
"Emil tulee kotiin huomenna."
"Emil tulee kotiin huomenna," matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä;
sitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa;
katseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:
"Tuleeko Emil huomenna kotiin?"
Kun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä
ympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka
juuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein
kukka, jota voi nähdä.
"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy
myöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää!
Vilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa
'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle,
toisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai
niin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän
käsivarrella."
"Nyt minä menen," sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; "sinä tulet
mukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä."
Vaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi
kirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.
Kirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä;
ainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta
hoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle,
haudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti
yksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli
luettavana nimi Henrik Jensen.
Hän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli
tuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön
sydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia,
haravoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.
Hän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena
tyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan;
hän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan
kauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli
kuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä
samassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön -- sitä hän ei koskaan
unohtanut.
Alkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin,
jossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö,
oikein reipas tyttö.
Ennen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään
Bokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä
paronin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar,
vaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia,
olivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa,
etteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. "Pikku
Greeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja
erittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian
huomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin
mieliksi.
"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa," ajatteli hän itsekseen 16
vuotta täyttäessään, "ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat
jäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo,
olisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa."
Ja koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa,
ja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin
epärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen,
juuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen,
rakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet.
Joka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin
juotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja
levollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen
kuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan.
Iltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle
virvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän
tiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin
tapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa
läksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren
reijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen
nähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla,
ja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista
valtaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli
neljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan
itseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.
Kun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa
ja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia
päänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä
työstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa,
että he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä
mukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he
olivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa
hyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja
tarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä:
Margreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän
ei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.
Rouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli
tehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei
kyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin
kutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut
tehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri
talossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton
silloin se, joka oli ollut huolimaton!
Vihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa
kauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa
tulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro,
jonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil
tuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä
oli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa;
vanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä,
onkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut,
häälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin
ystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä
tyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo
paljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.
Margreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään
peilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa,
että olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen.
Vaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta
esiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta
puutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse
edellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä
vastaan.
Hän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin
korkealle ilmaan -- oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla
mukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan
nähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.
Kun Margreta oli astunut melkoisen matkan, kuului äkkiä Emilin rakas,
hyvin tuttu ääni; samassa seisoikin hän hänen edessään.
"Sinä arvasit, että minun piti tulla tätä tietä, armas Greetaseni; oi,
annappas kun oikein katselen sinua, kuinka näytät kauniilta ja olet
tullut suureksi! Mutta, olinhan unohtaa, minulla on mukanani rakas
vieras; niin, voit tuskin häntä nähdäkään, polku on niin kapea, että
hän on aivan piilossa takanani. Se on Villiam Höeg; hänelle tuli äkkiä
halu seurata minua tänne; nyt jäämme tänne kolmeksi viikoksi."
Margreta hämmästyi vähän, kun hän näki tuon hienon, nuoren herran, joka
seisoi hattu kädessä ja katseli häntä veljen olkapään yli; hän rohkaisi
kuitenkin pian mielensä, sillä hän oli liian suora ja luonnollinen
ollakseen hämillään; sitä paitsi näytti vieras niin hyvältä ja
ystävälliseltä, ja vierasvaraisuus oli hänen mielestään pyhä
velvollisuus.
Vapaalla, vaan kuitenkin naisellisella tavallaan ojensi hän hänelle
kätensä ja kiitti hänen Emilille osottamastaan ystävyydestä ja siitä,
että nyt oli tullut heitä tervehtimään.
Oli kun jo olisivat kauvan olleet tuttavia, ja niinhän he olivatkin
veljen kautta. Margreta ei koskaan ollut nähnyt niin iloisia ja
onnellisia kasvoja; oli mahdotonta uskoa, että murhe tahi edes vakavat
ajatukset koskaan olisivat nostattaneet pilveä hänen avonaiselle,
kirkkaalle otsalleen.
He saattoivat käydä vaan perättäin; Margreta kävi edellä, sitte tuli
Villiam Höeg ja Emil viimeisenä.
"Me puhelimme juuri teistä ja teidän perheestänne, kun te tulitte,"
sanoi nuori mies, samassa kiinnittäen kourallisen ruiskukkia
olkihattuunsa, jonka hän sitte asetti reippaasti kallelleen kiharaiseen
päähänsä; "Emil on minulle esittänyt kaikki olonne, nyt luulen
todellakin tuntevani teidät kaikki sekä sisällisesti että
ulkonaisesti."
Provastin rouva hämmästyi kyllä, mutta oli myös hyvin tyytyväinen tuon
rikkaan nuoren miehen sinne tuloon; tuhansia iloisia tulevaisuuden
toiveita kuvastui heti hänen ajatuksiinsa; vaan hän oli, niinkuin
tiedämme, hyvin ymmärtäväinen nainen ja salasi sen vuoksi täydellisesti
ilonsa niin suuren kylmyyden varjoon, kuin kohteliaisuus salli.
"On vähän ajattelemattomasti, rakas Emilini, että olet kutsunut herra
Höeg'in tänne; mitähän houkutusta voisikaan yksinkertainen pappila
tarjota ylellisyydestä pilaantuneelle nuorelle herralle?"
"Sinä et häntä tunne, äiti kulta; hän ei ole vähääkään vaatelias, mutta
jos aijot kursailla häntä ja olla häntä kohtaan kylmä ja vieras, niin
on hänen olonsa täällä ulkona tuntuva erittäin ikävältä."
Mutta pastori Koll pudisti lämpimästi vieraan kättä ja pyysi hänen
olemaan pappilassa niinkuin kotonaan -- kehoitus, jota Villiam heti
noudatti.
Kun Margreta vähää senjälkeen tuli kutsumaan seuraa illalliselle
huvimajaan, näki hän ihmeekseen Antin istuvan vieraan polvella, ja
pikku Miina taas, joka muuten oli niin ujo, istui rohkeasti hänen
käsivarrellaan ja mellasti hyvin tuttavasti pienillä, palleroisilla
käsillään hänen kiharoissaan.
"He ovat oivallisia, vilkkaita lapsia; tuo pieni tyttö on teidän
näköisenne; me olemme jo hyvät ystävät," ja hän heilutti lasta ilmassa.
Aurinko oli tuskin noussut seuraavana päivänä, kun Margreta hiljaa hiipi
puutarhaan koppa käsivarrella ja veitsi kädessä; hän tahtoi hyvään
aikaan ottaa kasviksia ja valmistaa Emilin tietämättä hänen
mieliruokaansa aamiaiseksi. Ei kulunut paljo aikaa, kun hän kuuli
askeleita, ja kun hän äkkiä katsoi taakseen, seisoi veikko herra
käärittynä yönuttuunsa ja piippu hampaissa aivan hänen vieressään,
iloisen ja miettivän mielenrauhan kuvana; hänen ystävänsä, vaaleissa
kesävaatteissa, olkihattu päässä ja sikari suussa seisoi taampana ja
näytti vähemmin miettivältä, vaan enemmän huolettomalta ja
onnelliselta.
Margreta oli tottunut siihen, että Emil joutoaikoina seurasi häntä
kaikkialle; hän ei siis ensinkään ihmetellyt, että he seurasivat häntä
maitokamariin, missä he huvittelivat itseään syömällä kerman
viilipytystä. Puhe sujui niin sukkelasti. Margretalla oli niin
paljon kyseltävää, heillä niin paljo kerrottavaa, Emil kertoi
levollisella tavallaan. Villiam elävästi ja vilkkaasti. Teatteri,
kirjallisuus, seuraelämä -- kaikki otettiin puheeksi ja käytettiin
keskusteluaineeksi; vähän pintapuolista ehkä hänen arvostelunsa oli,
mutta nuoren tytön mielestä se oli niin hupaista, ja parasta kaikista
oli, että hänen hyvä sydämensä ilmaantui kaikessa.
Pappilassa syntyi elämää ja liikettä; vanha kuski ja verrattain yhtä
vanhat ruunat saivat olla ahkerassa työssä; sitäpaitsi teki nuoriso
pitkiä kävelymatkoja; Emil oli suuri kävelemisen ystävä ja tahtoi aina
astua yhä kauemmas.
"Mutta jaksaako sisaresi?" kysyi Villiam ja katsoi tyttöön.
"Jaksaa kyllä! Greeta on reipas tyttö." Ja niin astuttiin eteenpäin.
Nuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä,
milloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä
kävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla
päähenkilönä.
Aika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään
mielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.
Eräänä sunnuntai-iltapuolena -- nuoret vieraat olivat silloin jo
kolmatta viikkoa pappilassa -- tuli Margreta kylän toisella puolella
olevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän
ruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien -- voi,
hän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa
kuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät
nyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin
raskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta
olla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa,
jossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi
heille apua!
"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä
Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja
piteli valkoista kukkaa.
Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet
silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen
sydämeensä.
"Te ette saa itkeä," sanoi hän; "voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos,
auttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on
täällä."
Hän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja
ojensi Margretalle lopun, sanoen:
"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän."
Tytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti
kääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen;
Villiam nousi ja seurasi häntä.