"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyyty

E-text prepared by Tapio Riikonen

NAAPURIMME; MARGRETA

Kaksi kertomusta

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

("Erään nuoren tytön elämänvaiheiden" tekijä).

Pietarissa,

A. Lindeberg'in kustannuksella.

1884.

Pietarissa,

Evdofimovin kirjapainossa, 1884.

MEIDÄN NAAPURIMME.

Kun isäni monta vuotta sitte siirrettiin tänne kaupunkiin, tuli minun

osakseni vanhimpana tyttärenä seurata häntä asettamaan uutta kotiamme

kuntoon, sill'aikaa kun äiti ja lapset vielä asuskelivat entisessä.

Isä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus

kelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte

seisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa

keskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja

huonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin,

liisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki

huoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.

Oli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili

niin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi

ainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli

valkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon

paisteessa.

Vastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella

oli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten

ruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden

ympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua,

sukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka

vilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli

todellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta

se oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä

vallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine

kyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä

oli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja

pioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät

äsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua.

Viheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta

vasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin

elävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä

hallitsi?

Tuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan

toisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan

näyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella;

hänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon

pienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja

siitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen

hämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä

katsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä,

kulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini- ja valkoraakainen

pumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa,

lumivalkoinen liinavaate-esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin

laskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun

kori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli

ympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli

niin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän

astui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi

edessäni.

"Anteeksi, oletteko majurin tytär? -- Niin, sitähän arvelin. -- Voi,

älkää panko pahaksenne, tahdoin vaan sanoa teille, että koska vesi ei

ole hyvää teidän kaivossanne, niin voitte sitä noutaa meiltä. Se on

kyllä tarkoitukseensa hyvää, Jumala varjelkoon minua herättämästä pahaa

mieltä, pehmeä vesi on kyllä oivallista tarkoitukseensa, mutta ei

juotavaksi. Meillä taas on kirkkainta lähdevettä, oikein Jumalan

siunausta, ja kylmää kuin jäätä se on. Ei, neiti ei saa ensinkään

kiitellä, sillä Herra nähköön, ei siitä minulle vahinkoa tule; kuta

enemmän sitä ammennetaan, sitä runsaammin sitä virtaa. Sitte löytyy

pihassani myös takaportti, jota tahdon pyytää teidän käyttämään, Sen

kautta päästään sivukaduille ja sieltä kävelytielle; siten pääsee

käymästä koko kadun loppuun, ja hyvin moni on tuosta takaportista

iloissaan. -- No, neiti, ei siitä maksa kiittää, olkaa vaan vait. --

Niin, nyt tiedätte, missä neitsy Brigitta Lund asuu, jos häneltä

jotakin haluaisitte; minä olen ollut kauvan tässä kaupungissa ja voisin

ehkä toisinaan antaa neuvoja." Hän nyökäytti päätään hyvästijätöksi.

Niin alkoi tuttavuutemme naapurimme kanssa.

Päivällisajan lähestyessä kuulin iloista melua pienen talon edustalla,

ja näin ihmeekseni kolme rajuavaa poikaa syöksevän sinne. He olivat

nähtävästi kotiintuneita, sillä lakit viskattiin porstuan nauloille ja

koululaukut päästettiin seljistä. Vähää senjälkeen he riehuivat ympäri

puutarhassa; pienimmällä oli kova kiire saada kuntoon heilukiikkua

kahden puun väliin, suurin -- ruskeasilmäinen, tummankauniilla

kiharoilla kaunistettu poikanen -- auttoi neitsy Lundia papuvarsien

pöngitsemisessä. Vihdoin he riemastuneina söivät illallista

huvimajassa. Vanha neitsy levitti tottuneella kädellä voita leivän

päälle; kun viimeinen oli saanut osansa, tahtoi ensimmäinen yhden lisää

ja niin edespäin.

Huoneemme oli rakennettu korkealle kivijalalle ja sen vuoksi saattoi

pohjakerroksessa olevasta salista katsoa suoraan huoneisin vastapäätä;

neitsy Lund niin sanoakseni vietti elämäänsä meidän silmäimme alla.

Aina ahkera, aina iloinen; se oli todellakin mieltä ylentävää. Minä

usein häpesin itseäni joutohetkinäni nähdessäni hänen uutterat kätensä

niin nopeassa puuhassa milloin ulkona, milloin sisässä, milloin

neulalla, milloin sukkavartaissa; hämäräaikakin käytettiin työhön.

Kunakin aamupuolena luki hän sanomalehden perin pohjin alusta loppuun

vakavin katsein silmälasit nenällä. Se oli velvollisuustoimi; täytyihän

seurata aikaansa ja tapauksia maailmassa. Kun lehti asetettiin syrjään

sai se tavallisesti pienen silittävän pyyhkäyksen, ja neitsy Brigitta

hengähti helpoitettuna; nyt se toimi oli suoritettu. Kaikki muut

askareet toimitti hän omituisella ripeydellä ja halulla, ja usein

tuntui minusta, kun häälyisi hänen ympärillään vaan iloisia ajatuksia

ja muistoja hänen yksinäisyydessään.

Me puhelimme hyvin vähän toisiemme kanssa, ja silloinkin vaan pari

kolme sanaa, mutta me pidimme hänestä; isänikin selitti, että hän piti

oiva lailla tuosta vanhasta naisesta, joka aina näytti niin iloiselta

ja tyytyväiseltä.

Kesämmällä sairastuin; se alkoi vilustuksella; minä en voinut mitään

nauttia, ainoastaan pari pisaraa raikasta vettä.

"Tämä on suoraan pumpusta," sanoi äitini usein, kohottaessaan päätäni

ja asettaen lasia suuni eteen, "hyvä neitsy on sitä itse tänne tuonut."

Se minua aina ilahutti ja ikäänkuin antoi makua vedelle.

"Eiköhän vähä vaahterasiirappia tekisi Julialle hyvää?" Äitini näytti

lääkärille lasin täynnä kirkasta, keltaista nestettä.

"Vaahterasiirappia!" hän väänsi epäävästi suutansa.

"Se on hunajaan valmistettu ja kuuluu olevan vaikuttavaista."

Vanhan tohtorin katse muuttui äkkiä iloiseksi, melkeinpä

veitikkamaiseksi.

"Hunajaan? Vai niin, neitsy Brigitta on siis ollut täällä; hän

sekaantuu aina minun ammattiini ja saa kunnian, kun minun hoidostani

sairaat paranevat. No, käyttäkää sitä sitte Herran nimessä, ei se

koskaan vahingoksi ole. -- Hän on kummallinen ihminen, tuo neitsy

Brigitta," jatkoi hän hymyillen, "jos tahtoo häntä ilahuttaa, niin on

häneltä pyydettävä jotain apua, heti loistavat hänen silmänsä ja häneen

tulee vireyttä, niin että kauhistaa; minä olen sitä usein, usein

koetellut. Ei puhettakaan kyyhkyislakasta; kaupungin kaikki sairaat

vaativat sieltä osansa, ja sieltä riittää kaikille. -- Niin, toivoisin

jo joutuneemme niin pitkälle."

Kauvan ei kestänyt, ennenkuin olimme siihen tilaan joutuneet; jos se

oli vaahterasiirapin ansio, sen jätän sanomatta, mutta niin melkein

luulen. Ensin kyyhkyislientä pari päivää, sitte kyyhkyispaistia;

tarjottimella oli kauniita kukkia pienestä puutarhasta. Vihdoin tuli

neitsy Lund itse oikein pyhänaamarissa ja sukkakudin kädessä.

"No, neitiseni, näytättehän oikein reippaalta! Jumala teitä siunatkoon,

lapsi kulta, maatkaa vaan hiljaa, noin. -- Minä otin työtä mukaani, en

sen vuoksi että aikoisin istua täällä kauvan, vaan sen vuoksi, että te

ehkä muuten, jos istuisin toimetonna, katsoisitte velvollisuudeksenne

huvitella minua, ja se ei olisi teille vielä hyväksi. -- Mikä hauska,

iloinen kamari teillä on, ja Jumalan kiitos siitä, että ikkunaverho on

ylöskäärittynä; minua oikein rasitti nähdessäni verhon alhaalla näinä

ihanina kesäpäivinä. -- Niin, nythän saatte jo huomenna istua vähän

ylhäällä?" -- hän istui tuolille, "jos minä häiritsisin teitä, niin

sanotte."

"Te ette koskaan voi häiritä, neitsy Brigitta, teidän läsnäolonne

vaikuttaa rauhoittavammin kuin kaikki pulverit. Toivoisin vaan, että te

kertoisitte minulle jotakin."

"Mitä sitte, neiti?" nauroi hän, "te olette jo aikoja sitten liiaksi

vanha kuuntelemaan minun satujani."

"Tahtoisin kernaimmin kuulla jotakin teistä itsestänne."

"Itsestäni?" neitsy Brigitta katsoi kummastellen minuun; "onko se

täyttä totta teiltä?"

"On. Te tekisitte minulle suuren ilon, jos kertoisitte."

"Minä koetan, jos taidan, mutta ette saa luulla, että elämäkertani

sisältää mitään merkillisiä asioita, tarkoitan sitä, mitä muut kutsuvat

merkillisiksi asioiksi; itse mielestäni on se ollut kyllä merkillinen."

Hän oli hetken aikaa vaiti, nyökäytti useat kerrat päätänsä, ikäänkuin

hän olisi muistutellut mennyttä aikaa ja alkoi sitte:

"Isäni oli poliisipalvelija; hän kuoli, kun olin lapsi, mutta minä

muistan hänen selkeästi; pieni, innokas mies, sielustaan ja sydämestään

virkaansa antaunut. Se ei ollut mikään kadehdittava toimi, sanoi kyllä

joskus äiti, kun isä oli kiireessä työssä etsimässä jotakin raukkaa,

jotta tuskin jouti syömään tai nukkumaan; mutta isän mielestä oli se

kunniallinen virka, koska siinä oli suojeltava hyvää pahaa vastaan, ja

saattoihan se totta ollakin. Jos hän sitte sai kiinni jonkun tuollaisen

kurjan raukan, oli hän oikein iloinen ja hyvällä tuulella, ja kertoi

että justitineuvos, se oli pormestari, kutsui häntä oikeaksi kädekseen.

"Meitä kotolaisia kohtaan oli hän aina hyvä ja hellä, mutta kun tapasin

hänet kadulla virkanutussa ja patukka kädessä -- virkansa

toimituksissa, kuten hän sanoi -- taisin tuskin häntä tunteakaan, niin

ankaralta hän näytti, se ei ollut sama isä, mikä meidän kanssamme

iltasin leikki. Hän on vielä niin selvästi edessäni pikku sisar

selässä; hän oli hänen silmäteränsä, ja pieni herttainen veitikka hän

olikin, aina ystävällinen ja iloinen. Äiti sairasteli usein eikä

suinkaan luullutkaan, että hänen reipas miehensä ennen häntä menisi

pois. Siinä hän nyt istui terveydeltään heikkona kahden turvattoman

lapsen kanssa; tulevaisuus näytti pimeältä. Pormestari oli kyllä hyvä,

mutta mitä apua siitä ajan pitkään oli?

"Silloin tuli sukulaisilta kirje, että he tahtoivat ottaa toisen

lapsista. Se oli metsätarkastajaperhe, siistiä ja hienoa väkeä; he

olivat aina meillä kortteeria, kun oli markkinat tai näytelmät

kaupungissa. He kyllä käyttivät kotiamme vaan poisastumispaikkana,

mutta me valmistimme heille paraita ruokia, mitä meillä oli, ja he

olivat hyvin ystävällisiä.

"Uskokaa pois, neiti, että minä olin hädissäni; toisen meistä he

tahtoivat, olihan luultavaa että he ottaisivat minun ja jättäisivät

pienemmän äidin hoitoon. Ja niin itkin, että silmät olivat päästä

mennä, sillä äiti oli minulle rakkain maailmassa. Tavaton nainen hän

olikin ja säätyänsä parempi kaikissa suhteissa.

"Heidän tulonsa edellisenä päivänä istuin kyyristyneenä eräässä loukossa

äitin puhellessa erään naapurivaimon kanssa.

"'Herra tiesi kumman lapsesta saan pitää.'

"'No, kaikkia vielä,' vastasi naapurivaimo, 'se asia on selvä, sellaiset

ihmiset katsovat ulkomuotoon, se on tietty, ja Martta on yhtä kaunis

kuin Brigitta on ruma.'

"Tämä lausuttiin heikennetyllä äänellä, mutta minä kuulin kuitenkin

jok'ainoan sanan. Äiti huomasi sen, ja naapurivaimon mentyä kutsui hän

minut luokseen ja kysyi:

"'Pahoittiko se sinun mieltäsi, Brigitta?'

"'Oi ei, äiti, minä tahtoisin olla paljoa, paljoa rumempi, jos vaan

saisin jäädä sinun luoksesi.'

"Silloin silitti äiti rokonpanemaa poskeani, pyyhki punaista tukka

parkaani taaksepäin -- niin, neiti, se on ollut punertava, vaan muuttui

varhain harmaaksi -- ja sanoi, että Jumala katsoo sydämeen, ja että

kauneus on vaarallinen lahja. Ruma kyllä löytää ystäviä, jos hän vaan

sellaisia ansaitsee, ja silloin hän ei niitä koskaan menetä, sillä ne

ovat todellisia ystäviä. Ja hän sanoi, että kauneus sitä paitsi on pian

katoava vieras; mutta minulta eivät vuodet voineet mitään ottaa,

ennemmin antaa. Se asia oli varmaan kauvan levännyt äitin sydämellä,

sillä hän puhui niin lämpimästi; minä kätkin sanat, vaikk'en oikeastaan

niitä käsittänyt.

"Mutta seuraavana päivänä, kun metsätarkastajan väki saapui, kävi

niinkuin naapurivaimo oli ennustanut; he valitsivat heti vähääkään

arvelematta pienemmän. Vähän hämilleni minä kyllä siitä jouduin, mutta

ilo oli kuitenkin minussa valtavampi. Minä hiivin kuitenkin

peilikappaleen luo sänkykamariin, ja katselin itseäni; ruma en minä

mielestäni ollut, ennemmin sangen sievä uudessa surupuvussani. Martta

tuli pian hyväksi ystäväksi vierasten kanssa; hän kun oli tuollainen

ystävällinen pieni olento, joka likeni kaikkia; mutta hän ei myöskään

käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Äiti ja minä oikein itkimme sinä iltana; oli niin tyhjää ja kolkkoa

kotona; oli kun olisimme toistamiseen kadottaneet isän.

"Seuraavana aamuna tuli eräs tuttava meille; hän oli myös leski, mutta

oli hyvissä varoissa ja oli hänellä vaan yksi lapsi. Hän oli hyvin

puettu, kelpo nainen, jolla oli pisamiset kasvot, mutta kauniit,

viisaat silmät. Hän teki leivoksia, mikä tuotti hyvää voittoa; ja sitte

hän kävi myös taloissa ja auttoi häissä, ristiäisissä ja muissa

suurissa pidoissa.

"'Kas tässä on vadillinen lihalientä, matami Lund,' sanoi hän

ystävällisesti, 'minä arvelin sen teille tekevän hyvää, ja sitte

tahtoisin kysyä teiltä, josko voisitte lainata minulle Birgittaa

pariksi tunniksi päivässä; minä tarvitsen vähän apua ja tytöllä voi

olla hyötyä siitä, että saa jotakin oppia. Minä palkitsen hänet sen

mukaan kun hän hyödyttää, tuo pikku vekara.'

"Äiti suostui ilolla tarjoukseen, ja minä seurasin heti eukkoa kotiin,

itse mielestäni suurena ja tärkeänä henkilönä. Oppiaika oli jokseenkin

pitkä, mutta kun koetin parastani, edistyin, ja eräänä sunnuntaiaamuna

hämmästytti Holm'in matami minua kirkkaalla taalerilla ja

muistutuksella, että jos Brigitta jatkaa sillä tavalla, niin hän pian

saavuttaisi oikean kätevyyden.

"Ei koskaan ole mitkään rahat minua niin ilahuttaneet kuin tämä taaleri,

neiti; minä oikein lensin kotiin. Äiti tahtoi sen säästää minulle,

mutta sitä minä en tahtonut; hänen piti sillä ostaa lihaa, arvelin

minä, ja niin ostettiinkin suuri kappale oivallista, lihavaa härän

lihaa. Minä sain useimmat ateriani Holmin matamin luona, ja silloin

arveli äiti voivansa tyytyä mihin hyvänsä, vaikka hän suuresti olisi

kaivannut ravitsevaa ruokaa. Se asia minua suuresti huolestutti siihen

aikaan, ja kun istuin Holmin matamin hyvin varustetun ruokapöydän

ääressä, ja hän niin lempeästi sanoi: 'Ota vaan eteesi, Brigitta, se on

sinulle hyvin suotua, katsopas Niiloa, kuinka kelpo lailla hän syö,'

Saattoi usein tapahtua, että kyyneleet tulivat silmiini muistellessani,

miten äitillä oli. Isän kuoltua oli hän oppinut kengän päällisiä

ompelemaan ja saanut työtä eräällä suutarilla, tulot olivat mitättömät,

mutta hän ymmärsi säästää ja tulla vähällä toimeen, ja niin kävivät

asiat kuitenkin hyvin. Väliin kun Holmin matami sai jäännöksiä

suuremmista pidoista, jakoi hän siitä äitille; ne olivat onnen päiviä.

Eläinteurastuksen aikana lähettivät tavallisesti metsätarkastajan väki

meille yhtä ja toista. He antoivat meille myös silloin tällöin kuorman

hylkypuita, ja siitä oli suuri apu. Martta oli istuimella ajurin

vieressä; hän oli kasvanut aika lailla, näytti reippaalta ja iloiselta

ja piti meistä niinkuin ennenkin.

"Iltasin opetti äiti minulle mitä itse taisi, mutta me olimme molemmat

väsyksissä, ja edistykset eivät juuri suuriksi tulleet. Kun minulle

tuli enemmän ikää, luki koulumestarin tytär kanssani tunnin joka päivä;

se oli suuri hyvätyö, ja hän saikin pienen hyvityksen minulta. Kun

sitte tulin suuremmaksi ja reippaammaksi, otti Holmin matami minut

mukaan kesti taloihinsa. Vieraat ihmiset eivät minusta pitäneet, sen

kyllä huomasin, mutta kun olivat minua pari kertaa käyttäneet, sanoivat

he, että pienoiseen kyllä voi luottaa, sen kyllä huomasivat; ja sitte

sain kiitokset luotettavaisuudestani ja tein kunnollisesti, mitä minun

tuli tehdä. Se nyt ei ansainnut kehumista, sillä jos toimittaa

askareensa vakavuudella ja innolla, onnistuvat ne, ja työ käypi

rakkaaksi, jota vastoin huolimattomalle se koko elämän läpi tulee

olemaan taakkana ja rasituksena. Minä ompelin nyt myös hienompaa

valko-ompelusta ja ansaitsin sillä tuntuvasti; asiat rupesivat meille

muuttumaan paremmiksi. Muitten lapsien kanssa en ollut paljo

tekemisissä; he kutsuivat minua punatukaksi ja kyökki rouvaksi, taikki

pieneksi pöllönaamaksi ja pilkkasivat minua vointinsa mukaan. Lapsilla

on välistä kummallinen halu kiusata toistaan. Minä panin asian enemmän

sydämelleni kuin se ansaitsikaan, ja pysyin heistä erillään, mutta kun

olin mielenlaadultani iloinen, en antautunut surun enkä katkeruuden

valtaan, tulin vaan vähän pikkuvanhaksi, niinkuin ne, joiden kanssa

seurustelin.

"Kun olin kahdenkolmatta vanha, kuoli äiti; hän oli ollut viimeisen

kuukauden hyvin heikko ja nukkui hiljaa ijäksi. Se olikin parasta,

sanottiin, hän oli kumminkin niin kivuloinen raukka, mutta minä en

voinut sanoa niin, sillä hän oli ollut minulle kaikki. Mutta suurena,

suurena lohdutuksena oli, että hänellä oli ollut viimeisinä aikoinaan

paremmat päivät. Joka kerta kun ajattelen, kuinka siististi ja hyvin

hänellä lopulta oli, kiitän Jumalaa.

"Äitin sairauden aikana kävi Martta meillä; hän oli nyt oikein kaunis

kuusitoistavuotias neito ja lempeä kuin enkeli. Hän vuodatti myös

katkeria kyyneleitä äitin kuolemasta, mutta hänen surunsa asettui

tietysti nopeammin kuin minun.

"Ensin aijoin jäädä entiseen kotiini ja elättää itseäni samalla tavalla

kuin ennenkin; mutta kaikkien mielestä olin liian nuori ja niin otin

paikan taloudenhoitajana justitineuvoksella. Siinä ei ollut vähää

hoidettavana, tuossa suuressa talossa; alussa kävi se melkein voimieni

yli, mutta tottumus vaikutti paljo. Palkka oli hyvä ja kohtelu samoin;

he olivat sangen kohteliaita kaikki, mutta pysyivät kannallaan, kuten

voi ymmärtää.

"Rouvan käly, joka kerran kävi meillä kahden pienen tyttärensä kanssa,

oli kokonaan toista luonnetta. Hän oli herttaisin ja ystävällisin

ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Mutta hän oli kauhean nuori,

eikä ymmärtänyt juuri ollenkaan taloustöitä, niin että minä sain olla

hänelle kaikessa apuna. Hän saattoi tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa

iloisesti nurinpuolisille töilleen, ettei voinut olla yhtymättä

nauruun.

"'Te olette minun lohdutukseni, neitsy Brigitta,' sanoi hän ja taputteli

minua ystävällisesti, 'Jumala suokoon, että te muuttaisitte meille ja

panisitte taloa vähän kuntoon ja minua hiukan opettaisitte.' Mutta minä

pudistelin päätäni ja pormestari uhkasi sormellaan.

"'Ei saa houkutella toiselta hänen palveliaansa, Anna, muista että olet

lakipiirissä.'

"Kaikki joutohetkeni vietin Holmin matamin luona; se oli ikäänkuin

kotini. Hänen poikansa oli äskettäin palannut matkoiltaan ja oli

ottanut arennille kaupungin ulkopuolella olevan höyrymyllyn. Mutta

enhän ole puhunutkaan Niilosta ennen?... Kun olimme lapset, olimme

hyvin vähän olleet toistemme seurassa, vaikka hän aina oli hyvä

minulle; muulla lailla hän ei voinutkaan, sillä se kuului hänen

luonteesensa. Hän oli oikein kaunis nuorukainen, neiti, korkea ja

solakka vartaloltaan, ja hänen kasvonsa olivat niin iloiset ja

vilkkaat; moisia silmiä en ole koskaan nähnyt, niin kauniit ja hyvät,

ja taitava hän oli, hyvillä pohjatiedoilla säätynsä mukaan. Voi olla

että äiti hänestä ylpeili ja halukkaasti puhui pojastaan; ihmiset

nauroivat sitä, mutta minä häntä mielellään kuuntelin. Iltasin teen

juotua sain tavallisesti olla omissa oloissani, kun meillä ei ollut

vieraita; minä otin silloin työtä mukaani ja menin Holmin matamin luo

ja olin aina sydämellisesti tervetullut. Niilo luki ääneen äitilleen ja

minulle; luulenpa että sinä talvena luimme läpi kaikki Ingemann'in

romaanit. Kun kevät tuli, teimme usein pienen kävelymatkan; Holmin

matami ja minä menimme yhdessä ja sitte Niilo riensi seuraamme

myllyltä, josta hän meitä tähysteli. Noita kävelymatkoja en milloinkaan

unohda vaikka eläisin tuhannen vuotta; sellaista kesää ei sittemmin

myöskään ole ollut. Me astuimme tavallisesti polkua aitausten tuolla

puolen viidakkoon ja sen kautta ulos rantavieruun, jossa seisoi vanha

tammi. Vesi oli joka ilta erilainen, mutta kaunis katsella ja mieltä

virkistävä. Kun käännyimme takaisin, alkoi hämytä, ja rauha vallitsi

pelloilla ja niityillä, niin että vaikenimme tahi puhelimme hiljaa,

ettemme häiritsisi. Holmin matamilla oli sukankudin mukanaan ja

astukseli hyvin hiljaa, niin että Niilo ja minä ennätimme edelle ja

saimme seisahtua häntä odottamaan. -- Mutta puhunkohan liian laveasti,

neiti? -- Sen huomaan kyllä itsekin.

"Ne olivat iloisia päiviä, ja minä niitä nautin täysin määrin,

ajattelematta mikä se olikaan, joka minut niin onnelliseksi teki.

"Juuri niihin aikoihin saapui kirje rouvan kälyltä, että he

armahtaisivat häntä ja luopuisivat minut hänelle. Miehen isä, joka myös

oli meidän rouvan isä, oli hyvin heikko ja taloudenhoitajattaren

terveys oli myös huono. 'Neitsy Brigitta tulee kyllä, jos vaan sinä

siihen myönnyt,' sanottiin kirjeen lopussa; mutta neitsy Brigittaa ei

haluttanut ensinkään muuttaa kaupungista, ja jäi sinne missä hän oli.

Rouva oli siitä hyvin mielissään; hän ei juuri tahtonut kieltää minua

lähtemästä, mutta tahtoi kernaasti minut pitää.

"Olette tai jo arvanneet, neiti, että minä pidin Niilosta. Tämä oli niin

vähitellen tapahtunut, tietämättäni, ja sen vuoksi en myöskään ollut

voinut noiden tunteiden heräämistä vastustella, niinkuin olisi pitänyt,

sillä olihan luonnotonta, että sellainen mies loisi katseensa minuun

raukkaan.

"Kerran kun tein pilkkaa rumuudestani, sanoi hän: 'Sinulla on omat

kasvosi, Brigitta, ja kun kerran niihin mielistyy, niin ovat ne

kauniit.'

"Näin hän puhui sydämensä hyvyydestä, mutta minä panin siihen syvemmän

merkityksen, ja se minua suuresti ilahutti.

"Hänen äitinsä viittasi nyt puheissaan myöskin siihen, kuinka

vähäarvoista kauneus on, ja mikä siunaus talossa on kahdesta

kelvollisesta, ahkerasta kädestä. Minä saatoin hyvin huomata hänen

toivovan meidän yhdistymistämme.

"Ja nyt alkoi Niilo puhella kanssani tulevaisuutensa toiveista. Tämä

tapahtui tavallisesti kävelyillämme, kun olimme ennättäneet niin kauvas

edelle, ettei äiti voinut meitä kuulla. Niin ja niin paljo hän

ansaitsi, niin ja niin paljo hänellä oli säästöpankissa, niin ja niin

paljo vaati vanha mylläri muuttaakseen pois ja jättääkseen kaikki

hänelle.

"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyytyväisenä

minua silmiin; ja vaikka hänen silmänsä osoittivat vaan tyytyväisyyttä

ja ystävyyttä, eikä rakkautta, niin rakensin kuitenkin ilmalinnoja,

minkä ennätin.

"Eräänä iltana, oli jo syyspuoli, tapasi hän minut portin edessä; hän

käänsi heti takaisin ja seurasi minua sisään. 'Kas vaan,' sanoi äiti,

'ennen oli Niilolla aina niin kauhea kiire; mutta nytpä luulen hänellä

jo olevan aikaa viipyäkin.'

"Minä tahdoin kääntyä pois, mutta Niilo räpytti minulle silmiään; hän

teki sen suoraan ja luottavasti, mutta minä selitin sen minun

tavallani.

"Miten ilta kului, sitä en tiedä; taivas oli tähtikirkas ja ilma oli

niin suloinen ja tyyni, kun tulimme ulos. Niilo seurasi minua

tavallisuuden mukaan kotiin.

"'Kuules, Brigitta, minä tahtoisin sinulle sanoa jotakin...' hän

vaikeni; Jumalani kuinka sydämeni sykki.

"'Minä olen jo kauvan aikonut puhua sinulle siitä,' alkoi hän taas,

'mutta nyt täytyy siitä mielestäni tulla täys tosi. Minä ... minä pidän

eräästä; äiti vanhus luulee olevansa niin viisas, hän luulee sen

sinuksi, niin, se on kuitenkin hyvä, että sinä olet järkevämpi.'

"Syvään, hyvin syvään vajosin näitä sanoja kuullessani, aina onnen

huipulta saakka, sillä siellä olin viimeisinä hetkinä seissyt. Päätäni

pyörrytti, mutta vaikka olinkin liikutuksen vallassa ja hämilläni, oli

se ajatus kuitenkin mielessäni, ettei hän saisi huomata, ei aavistaa,

mitä sielussani liikkui.

"'Brigitta,' hän tarttui käteeni, 'luulen sinun tietävän ketä tarkoitan;

Toivon saavani sinun suostumuksesi.'

"'Niin, niin, tietysti.' En tietänyt itsekään mitä sanoin.

"'Mutta hän ehkä mielestäsi on vielä liian nuori?'

"'Ei, ei, miksikä niin?' En vähääkään aavistanut ketä hän tarkoitti.

"'Kiitoksia, kiitoksia, sinä teet minun niin onnelliseksi. Herran avulla

olen oleva hänelle hyvä, uskollinen mies koko elämäni ajan. Kas, nyt

olemme jo pormestarin talon luona! kävele vielä vähän aikaa kanssani,

Brigitta, tunnen erinomaisen halun saada puhella kanssasi.'

"'Ei tänä iltana, Niilo, en uskalla.'

"Niin seisoin pienessä yksinäisessä kamarissani, ja tuska sai vapaasti

purkautua, mutta se ei siitä lauhtunut. Minä olin oikein mielenviassa

ja synnintekijä sinä hetkenä, niin synnillinen, että asetuin peilin

eteen ja ivailin vettynyttä naama parkaani. Tuskin olin sen tehnyt kun

jo kauhistuin itseäni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ettei

hän kokonaan ottaisi pois kättään minusta. Ja se auttoi; kun vaan

muistamme Jumalaa, on hän armoineen luonamme. Terveyttä ja hyviä

taipumuksia oli hän minulle antanut; oliko se hänen vikansa, että

turhamielisesti olin sydämeeni istuttanut petollisia unelmia?

"Näin sitte vähitellen toivuin ja muistuttelin kaikkea mitä Niilo oli

lausunut, ja silmistäni putosivat ikäänkuin suomukset. Marttaahan hän

rakasti, Marttaa, omaa sisartani; ne harvat kerrat, jolloin hän tuli

kaupunkiin, oli hän aina ollut heillä, olihan se niin luonnollista.

"Parempaa miestä ei äitimme taivaassa voinut hänelle toivoa. Jumala

heitä siunatkoon, sanoin, Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon! Mutta

suru sai kuitenkin mielessäni vallan.

"Toivo oli liian syvälle juurtunut minuun, olin ikäänkuin musertunut;

mistä saisin voimaa välttääkseni enään Niilon tapaamista? Voisinko sitä

kestää?...

"Seuraavana aamuna teepöydän ääressä näytti rouva minulle kirjettä.

'Taasen valitusvirsi kälyltäni,' sanoi hän, 'taloudenhoitajatar on

joutunut sairashuoneesen, itse voi hän pahoin, talo on mitä pahimmassa

epäjärjestyksessä. -- Mitä minä siihen voin? Sepä on oikein

lapsellista.'

"'Mutta herranen aika,' pormestari katsoi ylös sanomalehdestä, 'onhan

hänellä luullakseni syytä valitukseen. Voi, sen kuin voisi häntä

auttaa!' Katseensa sattui minuun, siinä oli ikäänkuin joku kehoitus.

"'Lienee ehkä parasta, rouva, että minä lähden sinne,' sanoin

kiihkeästi. Siinä oli ikäänkuin pelastus; pois, pois, kuta pikemmin,

sitä parempi.

"Rouva vastusteli heikosti arvokkaalla tavallaan; hän oli kovin äissään,

mutta minä en ollut sitä huomaavinani.

"Tuli kuuma päivä; hyyrivaunut, joiden tuli viedä minut höyrylaivalle,

läksivät jo seuraavana aamuna; minulla oli täysi työ talon

järjestämisessä ennen lähtöäni, ja sitte minun tuli myös vähän ajatella

matkakapineitani. Hämärässä kävi Niilo ohitse; hän oli siis poissa

kotoa; minä käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni hänen äitilleen

jäähyväiset. Hän ei ensinkään ollut tyytyväinen päätökseeni ja nureksi

hiljalleen hyvää tarkoittavalla tavallaan.

"'Viivy vähän, Brigitta, et saa mitenkään lähteä ennenkuin Niilo tulee.

-- Onpa hauskaa kuulla, mitä hän tästä äkkipikaisesta matkasta sanoo.

Istu tänne, lapseni, minuutin kuluttua on hän täällä.'

"'Kiitoksia vaan, mutta en uskalla odottaa. Jumala teitä siunatkoon

kaikesta osottamastanne suuresta hyvyydestä minua kohtaan. Hyvästi,

voikaa hyvin ja terveisiä Niilolle!'

"Härme peitti pellot kun seuraavana aamuna ajoin kaupungista ulos. Sumu

peitti metsikön ja nuo hyvin tutut paikat näkyvistäni: niin alakuloinen

en ole koskaan ollut, en ennen enkä jälkeen.

"'Tprro, seis!'

"Ajuri seisahutti hevoset; Niilo juoksi alas myllypolkua myöten

vaunuille.

"'Vai niin, sinä aijoit todellakin lähteä sanomatta minulle hyvästi,

aijoitko todellakin? Kuinka hennoit sitä tehdä?'

"'Ethän ollut kotona, Niilo.'

"'Niin, mutta kuitenkin! -- no, silloin minä tosiaankin pidän enemmän

sinusta, sillä sitä en minä milloinkaan olisi voinut tehdä. -- Hyvästi,

Brigitta, ja tule pian takaisin!'

"Ja tuo hyvä, ystävällinen mies pudisti käteni melkein asemiltaan.

"Ero Niilosta teki erittäin hyvää sydämelleni; olihan minullakin sijani

hänen sydämessään, sen huomasin, vähäinen ehkä, mutta se oli minun. Ja

kyynelet hiipivät esiin, toinen toisensa jälkeen, Vaan ne eivät enää

olleet tuollaisia katkeria, lohduttomia kyyneleitä. Ja minä rukoilin

Herralta voimaa palvella Häntä, mihin hyvänsä Hän minut asettaisikin,

ja että yksinäistä elämääni aina voisin viettää Hänen kunniakseen.

"Kuinka minut nuori rouva otti vastaan, sitä en voi kuvailla; oli

melkein kuin olisin ollut pelastava enkeli taivaasta. Ovet olivat

kaikkialla avoinna, kun tulin sisään; ei elollista olentoa näkynyt

missään, minä olisin voinut varastaa sekä kellot että hopeat. Vihdoin

löysin rouvan makaamassa sohvalla eräässä pienessä kulmahuoneessa;

hänellä oli kaula kääreessä ja hän näytti hyvin kurjalta; nuorin lapsi

makasi hänen käsivarrellaan.

"'Kaikki on niin hullusti kuin suinkin saattaa,' sanoi hän, ja se oli

totta. Alussa olin aivan kuin pilvistä pudonnut. Piika oli huolimaton

tyttö lölläkkä, siivoton ja päälliseksi vielä näsäviisas. Pormestarilla

kävi kaikki niinkuin nyörin mukaan, niin että kyllä ero oli tuntuva.

Mistä tuli alkaa? Pieni lapsi huusi samassa, ja niin alotin siitä. Se

oli, Herra nähköön, puhdas ja siisti, sillä rouva ei päivän pitkään

tehnyt muuta kuin riisui ja puki sen päälle; mutta maito sen pienen

raukan pullossa oli hapanta, niin, entinenkin maito istui vielä kiinni

reunoissa; sitä ei äiti ymmärtänyt. Mikä pieni kurja olento se oli!

Mutta hänellä oli niin kirkkaat silmät, aivan kun kaksi tähteä, ja minä

miellyin häneen heti.

"Toiset lapset tulivat nyt sisään puutarhasta; toinen oli pudonnut

ojaan, ja toinen oli hänen sieltä ylös vetänyt; he olivat kumpikin läpi

märät. Nyt heidän tuli saada toiset vaatteet, mutta ne eivät olleet

järjestyksessä; piika torui, lapset itkivät, rouva nauroi ja itki

yht'aikaa.

"'Tällaista elämää olemme viettäneet siitä saakka kun taloudenhoitajatar

sairastui,' sanoi hän, 'minä olen siitä teille kiitollinen, neitsy

Brigitta, että tulitte tänne.'

"Vähitellen alkoi tulla järjestystä taloon, mutta kovalta piti,

ennenkuin sain piikaa tottelemaan; hän oli tottunut huolimattomuuteen;

entinen taloudenhoitajatar ei juuri ollut järjestystä rakastava, sen

kyllä saatoin huomata. Kapteenin palvelija sitä vastaan oli reipas mies

ja suureksi hyödyksi minulle. Työtä riitti kyllä aamusta varhain maata

menoon asti, ja ajatusvoimani sain myös pitää vireillä, etenkin alussa,

ennenkuin kaikki tuli suunnilleen. Mutta sitä minä juuri tarvitsinkin,

sillä paras keino murhetta vastaan on työ. Kun iltasilla laskin

levolle, olin väsynyt ja nukuin heti.

"Ajatella muita ja huolehtia heistä tuottaa aina siunausta. Kun sitä

tekee vakuutuksesta ja parhaan kykynsä mukaan; täällä minua nyt

kunnioitettiin enemmän kuin ansaitsinkaan. Rouva ei olisi minusta

enemmän pitänyt, vaikka olisin ollut hänen lihallinen sisarensa.

Kapteeni oli myös hyvänluontoinen herra, jolleka helposti taisi tehdä

mieliksi. Ensimmäisenä päivänä kuulin hänen kyliä sanovan: 'huu,

eukkoseni. Sinun aarteesi on melkein linnunpelätyksen näköinen;' mutta

minun kuultavakseni se ei ollut aijottu, vaikka se kyllä korviini

koski.

"Kapteenin isän, entisen asiamiehen, huoneet olivat talon toisessa

päässä. Hän oli pieni, laiha herra; kasvonsa piirteet olivat terävät ja

samoin silmät, hän oli aivan kaljupää ja käytti mustaa kalottia.

Luuvalo oli häntä kovasti rasittanut ja tehnyt hänet kivulloiseksi; hän

istui aina pöngitettynä korkeaan nojatuoliin, jalat eräällä

kiikkujakkaralla ja pöytä oli edessä. Nuuskarasia oli ahkerassa

käytännössä, ja hänellä oli tapana puhuessaan napsauttaa sen kantta.

Aamuin illoin tuli eräs mies ja puki hänen ylleen ja riisui häneltä;

perhe toivoi, että hän pitäisi palvelijaa, mutta sitä hän ei tahtonut,

ehkä juuri sentähden, että he sitä toivoivat, sillä sellainen hän oli.

Vanhuksen hoito jäi nyt suurimmaksi osaksi minulle, ja se oli tukalinta

koko asemassani. Hänellä ei ollut levon einettäkään ja alinomaa piti

minun olla häntä passailemassa. Hänellä oli pöydällään pieni hopeainen

soittokello, ja sitä minun tuli totella, vaikka olisin ollut missä

toimessa hyvänsä. Kun ei ole tottunut sellaiseen kutsumiseen,

järisyttää se hermoja, ainakin se minuun teki sellaisen vaikutuksen.

Hän soittikin niin kiivaasti ja käskevästi; tuossa soitossa ilmaantui

oikein kärsimätön ja ärtynyt mieliala. Joka iltapäivä täytyi minun

lukea hänelle sanomalehdet, ja mikä oli vielä pahempaa, kuunnella

kaikkia hänen valitus virsiään ja moitteitaan sukulaisista. Jokaisella

erittäin oli koko syntiluettelo, ja jos minä sanoin vastaan ja

puolustin jotakin vakuutukseni mukaan, tuli asia kymmentä kertaa

pahemmaksi. Minulla oli usein halu puhua suuni puhtaaksi ja maalailla

hänen eteensä kaikki, mitä häntä itseään vastaan olisi ollut

muistuttamista, mutta se ei tietysti minun asemassani sopinut. Hänellä

oli kuitenkin hyvätkin puolensa, ja minua vastaan hän tuli erittäin

kohteliaaksi, kun hän oppi minut oikein tuntemaan.

"Talvemmalla kuoli entinen talouden hoitajatar ja pormestarin kanssa

päätettiin, että minun piti jäädä paikalleni. Minä olin kaikin puolin

hyvin tyytyväinen. Lapsista pidin hyvin paljo, erittäin oli pienin,

Akseli, iloni; hän varttui päivä päivältä, ja minä pidin sen osaksi

minun ansionani. Tuo pienokainen kurotti kätensä minua vastaan, kun

vaan näki minut ovesta, niin, hän tahtoi minulle, vaikka istui

äitinsäkin käsivarrella.

"Kotoa sain usein kirjeitä; Niilo ja Martta olivat nyt kihloissa.

Sisareni kirjeissä ilmaantui onni ja toivo; minä vastasin hänelle

vointini mukaan samaan tapaan.

"Te ehkä ihmettelette, neiti, etten voinut voittaa suruani ja iloita

heidän kanssaan. Jumala tietää, että kuitenkin rehellisesti taistelin

tunteitani vastaan. He tahtoivat, että minä välttämättömästi olisin

tullut kotiin häihin, mutta sen kielsin, siihen ei voimani olisi

riittäneet. Kapteenin väki eivät voineet tulla minutta toimeen,

kirjoitin vaan, ja se olikin totta. Mutta mitä teki Niilo? hän

kirjoitti silloin suoraan rouvalleni ja pyysi niin innokkaasti, että

hän antaisi minun tulla. Se oli häneltä ystävällisesti tehty, mutta

päätökseni oli kuitenkin luja. Rouva ei tietänyt millä tavalla hän

minulle kiitollisuuttaan siitä osottaisi, että minä jäin kotiin, mutta

tämä vaan minua rasitti, niinkuin ansaitsematon kiitollisuus aina

tekee.

"Ja vuodet vierivät; vähitellen sain rouvan ryhtymään kaikenmoisiin

rouvan tehtäviin kuuluviin askareihin. Talouskirjan hänen tuli joka

viikko läpi-käydä, kuinka vaikealta se hänestä tuntuikin.

"'Rahoja oikein seuraa siunaus teidän tänne tulonne jälkeen, niin,

voikin ja leipä riittävät paremmin, vaikka ruoka on paremmin

valmistettua. Onhan talouskirja parhaassa kunnossa, älkää minua

rasittako, neitsy Brigitta.'

"Vaan hänen täytyi kuitenkin, ja vihdoin rupesi taloustoimi häntä

huvittamaan ja hänestä tuli kelpo emäntä.

"Joka kesä minun kutsuttiin Niilon ja Martan luokse; heillä oli nyt

pieni poika, jonka minun tuli nähdä, mitä kauniin lapsi maailmassa.

"Minä kielsin kuitenkin; niin, en minä itsekään nyt voinut ymmärtää,

kuinka niin saatoin tehdä.

"Kapteenin vanhin sisar tuli usein meille; hän oli naimisissa erään

lähellä olevan kartanon omistajan kanssa ja oli aivan entisen rouvani

näköinen. Hän oli vakava, kylmänlainen rouva, hän oli kuitenkin aina

ystävällinen minulle; minä sanon aina, mutta tarkoitan oikeastaan

kahdeksaa taikka yhdeksää ensimmäistä vuotta; sitte hänen käytöksensä

minua kohtaan muuttui. Ensi alussa sitä en oikein tahtonut uskoa, enhän

ollut tehnyt mitään, josta olisin voinut hänen silmissään alentua; se

oli kaiketi vaan mielikuvitusta; seuraavalla kerralla, kun toisemme

tapasimme, oli hän kylmä ja nurja, oikein mahdikas. Minä en ollut

koskaan ollut liiaksi tuttava, vaikka olivatkin minulle ystävällisiä,

ja sen vuoksi se kaksinkertaisesti mieltäni katkeroitti. Eräässä

tilassa lausuin siitä muutaman sanan rouvalleni, mutta hän vaan nauroi.

"'Kälyni on vanha hupsu, neitsy Brigitta, siinä kaikki.'

"Tähän aikaan alkoi vanhan herran terveys vähän parata; toinen lääkäri

oli ottanut hänet hoitoonsa, ja lämpimät kylvyt auttoivat. Minun tuli

häntä aina tukea, kun hän alkoi kävellä; toiset eivät sitä oikein

osanneet, sanoi hän, vaikka se oli vaan joutavaa puhetta. Herra

nähköön, se ei ollut mitään hauskaa työtä, ja sitä paitsi oli aikani

täpärällä, mutta kieltää en tietysti voinut.

"Eräänä iltana, kun menin porstuan yli, kuului kovaa ääntä vanhan herran

huoneista. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään outoa, ja minä en sitä sen

enempää ajatellut; kartanon omistajan rouva oli siellä, ja hän ei

koskaan voinut isänsä kanssa sopia.

"Minä riisuin lapsien yltä, heitä oli nyt kuusi, ja otin tavallisuuden

mukaan pienimmän käsivarrelleni viedäkseni sen sanomaan hyvää yötä

isoisälle; niin oli vanha herra itse toivonut ja pyytänyt.

"Rouva tuli vastaani etuhuoneessa; silmänsä olivat vettyneet ja hän loi

katseensa alas.

"'Antakaa tänne lapseni,' sanoi hän vaan, ja otti pienokaisen minulta.

Oli kun ukkonen olisi iskenyt eteeni, sillä sellainen ei hän ollut

koskaan minulle ollut. Samassa tuli käly ja mittaili minua katkerilla

silmäyksillä; sitte hän niiasi ja astui syrjään. Se ei kuulu miltään

näin kerrottuna, neiti, mutta olisittepa nähneet, kuinka hän sen teki,

niin perin ivaavalla tavalla, ett'ette voi uskoakaan. Vereni kuohui,

sillä sellaista en ollut heiltä ansainnut.

"Asiamies istui nojatuolissa ja hieroi käsiänsä; hän näytti ärtyneeltä,

mutta voittoriemu loisti hänen silmistään. Luultavasti ilmaantui

kasvoissani, että olin loukattu, sillä hän sanoi heti: 'Älkää ensinkään

huoliko siitä, neitsy Brigitta, älkää ensinkään siitä huoliko; me

voimme nauraa heille, niin sen voimme tehdä. Ei ukko vielä ole

elähtynyt, jommoiseksi he häntä tahtovat, hänellä on vielä halu tehdä

oman päänsä jälkeen.'

"Minä katsoa tuijottelin häneen, sillä en minä ymmärtänyt sanaakaan.

"'Tyttäreni tahtoo sanoa sitä rikokseksi teidän puoleltanne,' jatkoi

hän, 'hän sanoo, että te sitä kauvan olette tarkoittaneet. Mutta eihän

se olisi mikään niin kauhea onnettomuus, jospa se olisikin totta. --

No, tahdotteko tulla eukokseni, ja muuttaa kanssani täältä pois?'

"Hän esitti kysymyksen aivan hullunkurisesti ikäänkuin se olisi vaan

leikillä tapahtunut. Minä seisoin liikkumattomana, melkein

kivettyneenä, mutta heti sen jälkeen käännyin horjuvaa ukko raiskaa

kohden, joka haudan reunalla tahtoi rakentaa itselleen uutta kotia, ja

sanoin hänelle ajatukseni.

"Herra Jumala, kuinka hän suuttui! Mies parka moitti minua siitäkin,

että olin häntä niin huolellisesti hoitanut ja sen kautta antanut

hänelle syytä siihen luuloon, että voisin hänestä pitää; nyt ei hän

enää koskaan tahtoisi nähdä minua silmäinsä edessä, ei koskaan!

"Minä palasin nyt lastenkamariin. Rouva istui ja tuuditti pienoista ja

lohdutti sitä, kun se itki.

"'Älkää nähkö vaivaa,' sanoi hän niin kylmästi kun taisi, 'minä jään

itse tänne sisään.'

"'Minä en ymmärrä teitä, rouva. -- Teidän täytyy kuulla minua. Kuinka

sitä voi lukea minun syykseni, että appenne tahtoo tehdä minut pilkan

aineeksi vanhoina päivinä?'

"Hän katsahti ylös, kummastuneen ja kysyväisen näköisenä.

"'Rouva ehkä luuli, että minä tahdoin hänet ottaa?'

"'Te ette siis tahdo?' Hän syöksi ylös ja syleili minua riemastuneena.

'Jumala teitä siunatkoon, neitsy Brigitta! olenhan minä aina teitä

puolustanut ja nauranut koko asialle, mutta nyt tänään, kun appi itse

sanoi sen, luulin että kaikki oli sovittu. Kristo, hän ei tahdo, kelpo,

vanha Brigitta ei tahdokaan.'

"Kapteeni tuli nyt sisään, pudisti kättäni ja kiitti minua; se oli

todellakin hullua kaikki.

"'Petrea ei suinkaan vielä ole lähtenyt,' sanoi hän, 'minun täytyy etsiä

hänet tänne,' ja sitte hän syöksi ulos.

"Vähää sen jälkeen tuli hän takaisin sisaren kanssa; tämän kasvot oikein

loistivat, sen vakuutan. 'Minä olen teille tehnyt vääryyttä,' sanoi hän

ja puristi monet kerrat kättäni, 'suuresti vääryyttä.' -- Niinpä hän

todella olikin, ja minä pysyin vähän jäykkänä, vaikka en vihaa

kantanut.

"Oi, kuinka he olivat iloissaan! Se ei olisikaan ollut leikintekoa, jos

rikas asiamies olisi mennyt uusiin naimisiin, ja jos hän edes olisi

valinnut jonkun hienon naisen! vaan ei tällaista yksinkertaista halpaa

ihmistä.

"'Mitä nyt aijotte tehdä?' kysyi vieras rouva, 'minä olen teille apuna

neuvossa ja työssä.'

"'Niin, tänne en voi jäädä, mutta saanhan Jumalan avulla leipäni.'

"Kun tämän sanoin, alkoi oma, hyvä rouvani itkeä.

"'Minä tahdon itse passailla appi-ukkoa,' sanoi hän, 'mutta paras

ystäväni ei saa minua hyljätä.'

"Sellaiset sanat tuntuvat hyviltä pitkiksi ajoiksi, mutta jäädä en

kuitenkaan voinut; asiamies ei sitä myöskään koskaan olisi sallinut.

"'Nyt löysin keinon,' huudahti herran sisar samassa, ja sitte hän

esitti, että minä muuttaisin tänne kaupunkiin ja hoitaisin taloutta

hänen pojilleen, joiden tuli mennä isoon kouluun.

"'He ovat silloin hyvissä käsissä, ja me voimme heistä olla huoleti.

Voittehan saada Akselinne mukaanne,' lisäsi hän hymyillen.

"Minä pyysin miettimisaikaa, neiti, sillä se oli vakava askel, jota tuli

tarkoin tuumailla, kokonainen mullistus kaikissa elämäni suhteissa.

Loppu oli kuitenkin se, että suostuin ehdotukseen. Makso oli hyvä; itse

taitaisin myös ansaita jotakin sen ohessa; kyllä asia kävisi hyvin.

"Minä olin ollut perheessä niin kauvan ja olin siihen niin kiintynyt,

etten oikein voinut ajatella mahdollisuutta alottaa uudestaan outojen

ihmisten seassa; mutta sillä lailla olin riippumattomampi ja oli minun

parempi, ja luulin kyllä siihen toimeen kykeneväni. Lupa-ajan loputtua

alkaisi uusi elämä; olimme Heinäkuun keskipaikoilla, minulla oli siis

käytettävänäni viisi viikkoa.

"'Nyt voitte vihdoinkin kerran käydä sisartanne tervehtimässä,' sanoi

rouvani; 'se on teille minun puolestani suotua.'

"Niin, siihen tahdoin vapaata aikaani käyttää; haluni saada nähdä

Marttaa ja hänen kotoansa oli viime vuosina melkoisesti lisääntynyt. Ja

kuitenkin oli mieleni niin kummallinen, olin levoton, melkeinpä

pelkäsin, se oli niin kauheata, niin synnillistä, jos heidän onnensa

tuottaisi minulle kärsimystä. Minä en voinut saada tätä pelkoa

mielestäni, vaikka rukoilin Herralta apua.

"Niin sitte jätin hyvästi herrasväelle ja kaikille lapsi kultasille;

siellä ei ollut ainoakaan silmä kuivana, kun läksin, sen voin

vakuuttaa.

"Minä olin kirjoittanut Martalle tulostani, vaan en ollut määrännyt

päivää. Hyyryvaunujen ajaja seisahti tapansa mukaan pienen ravintolan

luona, aivan lähellä laivanlaskulaituria. Hänen harmaa tukkansa oli

tullut vaaleaksi, muuten oli hän muuttumatta.

"Oli lämmin päivä, mutta kävi tuuli; sinistä taivasta peitti tiheässä

valkoiset juovikkaat hattarat. Nyt saatoin jo nähdä kaupungin ynnä

myllyn; puut puutarhassa olivat melkoisesti kasvaneet, uusi rakennus

näytti niin kauniilta ja komealta!

"'Pitääkö tässä seisahtaa, neiti?'

"'Niin, kiitoksia, Pekka.'

"Kahlekoira alkoi haukkua, ja oveen ilmaantui mies, pitkä, jokseenkin

tanakka, myllärin pukuun puettu mies. Hän astui pari askelta vaunua

kohden.

"'Brigitta, Jumala sinua siunatkoon! Terve tullut!'

"Se oli Niilo. -- Alussa olin vähän pettynyt, sillä se oli hän eikä

kuitenkaan hän, ei sama kuva, jonka olin kätkenyt; mutta seuraavana

hetkenä kiitin Jumalaa koko sielustani, sillä nyt oli kaikki pelko ja

suru hävinnyt, ja se, mikä oli minua niin monta vuotta huolestuttanut,

oli kerrassaan kuin tuulen viemä. -- Te ette minua kaiketi ensinkään

ymmärrä, neiti, enkä minäkään silloin oikein itseäni ymmärtänyt, mutta

Herra olkoon siitä kiitetty, että saatoin antaa toisen käteni hänelle

ja Martalle toisen ja rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljo.

"Sisareni oli pieni, lihava, punakka nainen, sievä ja kaunis katsella,

vaan ei kuitenkaan niin kaunis kuin se nuori tyttö, jonka olin

jättänyt. Poika oli pieni kaunis piltti; hän oli oikein isänsä näköinen

entisistä ajoista. Pienin lapsi makasi vielä kehdossa. 'Se on tyttö,'

sanoi Niilo, 'hän kantaa sinun jälkeesi Brigitta nimeä.'

"Minä asetin nyt matkatamineeni pieneen, somaan vierashuoneesen, joka

oli minua varten järjestykseen pantu. Heidän mielestänsä olin muuttunut

edukseni, ja se oli kyllä mahdollista, sillä rokon arvet eivät olleet

enään tuntuvia ja tukka oli silitetty taaksepäin myssyn alle; minä

käytin jo silloin myssyä.

"'Sinua kaunistaa vanhaksi tulo,' sanoi Niilo ja tarkasti minua niin

tyytyväisenä, että minun täytyi nauraa; mutta minä muistelin kuitenkin

äitin sanoja rumista.

"Te ette voi käsittää neiti, kuinka ihana se aika oli, jota siellä

vietin; oli kuin nuoruuteni muisto olisi palannut. Sydän oli niin

täynnä riemua, että minun väliin täytyi lähteä huoneesta kiittämään

Jumalaa siitä mitä hän minun hyväkseni oli tehnyt sekä sisällisessä

että ulkonaisessa suhteessa. Mutta hirveätä puuhaa he minusta

pitivätkin, ja kummalliselta tuntui sille, joka aina on tottunut muita

passailemaan, itse saamaan passailua muilta. He oikein silmistäni

näkivät, mitä minä toivoin.

"Ja me astuimme vanhaa polkua aitauksen toiselle puolelle ja metsikön

läpi suuren puun luokse; täti Brigitan puuksi he sitä kutsuivat.

Martalla oli kirsi-marjoja mukanaan, ja me istuimme sammalistoon ja

katselimme rasvatyyntä, sinertävää veden pintaa ja puhelimme Niilon

äiti vainajasta ja menneistä päivistä; mutta minun salaisuuteni tunsi

ainoastaan Jumala.

"Oikein virkistyneenä ja virvoitettuna jätin heidät; minusta oli

todellakin tullut, niinkuin sanotaan, uusi ihminen. Tulevana vuonna

minun piti tulla taas ja sitte viemään mennessäni pikku Heikki mukaani;

poikasella oli hyvä käsityskyky ja halu kirjoihin, hänestä piti tulla

lukumies.