Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta
kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin
tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke
eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi
kuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle,
josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä
pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.
Ei sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut,
näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti
aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.
Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla
muistumatta ne ajat.
Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut
paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen
naisen silmissä!--Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan
oli tullutkin--kerrankin--jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa...
Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan
tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!
Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti
suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se
tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin
auttanut ... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta
ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!
Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi
kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota
varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen
sanottuaan ehätti hän sanomaan:--Nyt se sen teki! Nytpäs teki!--ja kun
ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:
--Senpä sen, mitä on aina uhannut ... sen se nyt teki!
Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,
ensimmäiset savut saatuaan:
--Eukostaanko se Antti puhuu?
--Siitähän minä taas ... lienen tuosta jo paljonkin valittanut ...
tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan ... onhan tuota rovastinkin
puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua
lähtenyt ... ei ole kuin äitynyt vain entisestään ... milloin on
aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi
nouse ... vaan nyt oli vähällä polttaa!
Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut
tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta,
mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:
--Polttaako?
Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut
Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut.
--No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin ... elävältä olisi
polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat
menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut
vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään,
vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja
sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua
vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan
korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen
tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti
särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
--Sait sammumaan?
--Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos
pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki
kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä
sain ensi hätään.
Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
--Mitä olet aikonut tehdä?
--Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.
--Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?
--No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On
ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta
muuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla ... ja siellä on vielä
kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja
entäs tämä?
Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.
--Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.
Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut.
Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa
polttaa ja murhata.
Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän
mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava
lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten,
että se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa
ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.
Oikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä
kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas
kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin.
Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:
--Mikähän tuolle tuosta tulee?
--Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.
--Sitähän minäkin jo...--ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin
vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.
--Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?
--Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina
niitä hoitajia saa ... parempiakin ... kehno tuo on ollut niillekin ...
pieksää ja pahoin pitelee ... ja ruokottomuuksia puhuu.
Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä
ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa
... parempiakin.
--Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.
--Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...
Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että
Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan
yrityksestä.
Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa
pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja
kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli
Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa
taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty
niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan
aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan
että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään ...
kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa ... ehkä
pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat...
Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa,
vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan,
vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden
sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa
tämänkin murheensa aikana ... tokihan sille piti ... kun vain ei
vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.
Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan
luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo
katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
--Mitäs se Antti kävelee?
--Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni...
--Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
--Mitäpähän lie ... eipä saata olla niin suruistakaan.
Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli
nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,
kertoi koko asian.
Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
--Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?
--Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen ... mutta mitäs minun sitten
pitäisi teidän mielestänne tekemäni?
--Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!
Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:
--Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista
oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa
syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen
... semmoinen se on!
Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli
sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun
sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi
hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:
--Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt
olet matkalla vallesmanniin?
Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta
Paavo jatkoi:
--Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että
sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi
pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi
riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään.
Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi,
mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan
olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain
vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja
toiset on tarkoitukset takanasi.
--Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin
kuivalla, poutaisella säällä...
--Eipähän saanut poltetuksi ... jos oli Jumalan tahto, että paloit,
niin paloit.
--Vaan saattaa vielä polttaa?
--Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi
itse.
Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
--Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa!
vaikeroi hän.
--Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän
leppeämmällä äänellä.
Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä--lähti kotiinsa päin kävelemään.
Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea
umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta
kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka
juuriin ja mättäisiin.
Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin
mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan
pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan
luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon,
että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa
menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken
käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea
uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli
milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa
vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle
otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko,
vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden
viljeleminen--ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin
hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet--siihen
toteenko oli mennyt?
Oli siinä puu poikkiteloin tiellä--ei tuossa oikein tietäkään--kunhan
häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen.
Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen
ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto
tietä neuvonut.
Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:
--Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi
selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit.
Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että
kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja
iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.
Oli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä
valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli
hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut
jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta
rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi
vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.