Hän ei ollut noita eturivin heränneitä, jotka toistensa kilvalla
tunkeilevat opettajainsa jalkojen juuressa, jotka säestävät kaikkia
heidän sanojaan, pitävät niitä kuin itseään varten sanottuina ja joille
ne tavallisesti sanotaankin. Hän oli noita hiljaisimmista hiljaisimpia,
jotka kuuntelevat vain kurkalta ja elävät niistä muruista, joita
rikkaiden pöydältä putoilee.
Kun niin monet muut etupenkillä istuessaan puhuivat siitä suuresta
tapahtumasta, miten muutos heissä oli syntynyt, kyyhötti Tiina kuin
pelästynyt peltopyy ovensuussa lattialla tai pirtin pimeimpään
karsinanurkkaan painautuneena. Tai kun ne rohkeammat ja taivaan
valtakunnasta varmemmat tyyninä kesäöinä alahangoilla tai keskellä
venettä soutaessaan kertoivat toisilleen sielunsa tilasta, uskonsa
asteettaisesta kehittymisestä, kiusauksistaan ja voitoistaan, kiskoi
hän uupumatta, sanaakaan sanomatta ja kuin joukkoon huveten raskasta
airoaan kokkatuhdolla. Ja hän oli mielestään niin mitätön, niin
vähäpätöinen ja tyhmä, eikä hän olisi osannut, jos kuka olisi sitä
ihmeeksi kysynytkin, mitään kertoa taisteluistaan ja kokemuksistaan. Ei
olisi hänellä ollut rohkeutta, niinkuin näkyi olevan niin monella
muulla, pyrkiä rovastin puheille kahdenkeskiseen sananvaihtoon, ei edes
niiden talonpoikaisten miestenkään, jotka johtivat seuroja silloin, kun
rovasti ei ollut saapuvilla. Ei hän muuta pyytänyt, kuin että sai olla
mukana, sai silloin tällöin yhtyä toisten aloittamaan virteen ja sen
loputtua kuulla vähänkään siitä, mitä muut puhuivat, ja kätkeä siitä
mieleensä sen, minkä kuuli, sillä ne olivat häntä paremmat,
täydellisemmät ja uskossaan lujemmat, eikä hänestä ollut heidän
vertaisekseen.
Hän asui kaukana sydänmaalla, pienessä mökissä, suuri lapsilauma
hoidettavanaan. Mies ei ollut herännyt, ja maailmanmielisiä olivat
kaikki muutkin sillä perukalla. Surettihan häntäkin tuo toisten
suruttomuus, niinkuin se surettaa kaikkia muitakin heränneitä, ja
rukoilihan hänkin, että Herra heidän mielensä muuttaisi. Mutta ei hän
koskaan uskaltanut sitä ääneensä ilmaista, etteivät olisi ruvenneet
ivaamaan hänen haluaan osottautua muita paremmaksi. Ei milloinkaan oltu
hänen kuultu uskoaan toisille tyrkyttävän, eikä milloinkaan hän
rohjennut heidän tähtensä kutsua ystäviä taloonsa sanaa harjoittamaan.
Ja tuskin uskalsi hän sitä itsekseenkään harjottaa. Kun tutki kirjaa,
niin tutki sitä toisten nukkuessa, ja kun tuli halu veisuuseen
hyrähtää, pistihe ulos tai odotti, kunnes muu väki oli poistunut
pihasalta. Eikä häntä olisi muistettu pitää seuraväkeen kuuluvanakaan,
ellei hän silloin tällöin, pari kolme kertaa vuodessa, suurten
juhlapyhäin lähetessä, olisi laittanut taloaan kuntoon, hakenut
naapurin vaimoa sijaisekseen, pukenut tummansinistä körttipukua ylleen
ja kadonnut.
Mutta silloin ei häntä olisi mikään voima maailmassa saanut pidätetyksi
lähtemästä.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa oli kaikki se, minkä hän oli mieleensä
kätkenyt, kulunut siitä pois ja unohtunut. Ensi aikoina seuroista
palattuaan muisti hän aina niin kirkkaasti kaikki, mitä oli puhuttu,
mitä veisattu, muisteli ystäväin ja opettajain sanoja, kertoili niitä
mielessään ja ravitsi niillä sieluansa. Mutta ajan ollen ne laimenivat,
vaalenivat, aatteet irtautuivat yhteydestään, mieli harhaili kaukana
autuuden asioista, eikä uskosta tuntunut olevan kuin katkelmia
jäljellä, joita ei saanut omin voimin toisiinsa liitetyiksi. Silloin
tuli hänelle hätä ja kammottava tyhjyyden tunne, hänen täytyi saada
sisältöä sielulleen, ja silloin hän lähti.
Hän kulki alkumatkasta kiivakasti, melkein juoksujalassa, matkan määrä
mielessä autuaasti kangastellen. Ei joutanut taloihin poikkeamaan, ei
yösydännäkään levähtämään, tuskin tiepuolessa ruokailemaankaan. Yhtä
menoa hän painoi kengät käsivarrella sinne, missä tiesi ystäväin olevan
koolla. Jokainen niistä johtui mieleen, jokaisen hän näki edessään,
kuvaili heidän tulevan häntä vastaan ja hänen kaulaansa kavahtavan. Nyt
hän vihdoinkin haastaa heille mielialansa, aloittaa ennen muita jonkin
virren, menee rovastin puheille ja kertoo hänelle asiansa kahdenkesken!
Mutta kuta lähemmä seurapaikkaa hän tulee, sitä aremmaksi hän käy.
Väkeä istuskelee pirtin portailla, seisoskelee aitovarsilla ja liikkuu
pihamaalla. Hän pysähtyy metsän rantaan, jää sinne, suorii pukuaan,
aikoo mennä, mutta ei uskalla, ja vasta kun rovasti ja johtavat miehet
ovat menneet pihanpäästä pirttiin ja väkikin vetäytynyt heidän
mukanaan, hiipii hän porstuaan, vetäytyy siitä tupaan ja nyykähtää oven
suuhun kyykylleen.
Virsi aloitetaan virren perästä, mutta aina ennen kuin hän oli ehtinyt
aloittaa sen, jota oli ajatellut. Kuluu se yö ja seuraava päivä, mutta
hän ei pääse kenenkään kanssa pitempiin puheisiin. Ja kun hänen
mielestään on tullut hänen vuoronsa mennä rovastin puheille, laittaa se
jo lähtöään ja muut laittavat kanssa.
Häntä tuskin huomattiin silloin, kun hän oli saapuvilla, eikä koskaan
kaivattu silloin, kun hän oli poissa. Yhtä hiljaa kuin hän toisten
lomitse oli tullut seurapaikkaan, yhtä näkymättä hän sieltä hävisi. Kun
juhlapyhäin päätyttyä tuli eronhetki ja samanpuolelaiset hakivat
toisiaan, en koskaan kuullut kenenkään Tiinaa kysyvän. Mutta kun oli
jokin matka metsätietä myöten taivallettu, ilmaantui hän joukkoon,
liittyi seuraan ja erosi siitä taas yhtä salaa ja ainoastaan
vierimmäisilleen hyvästit heittäen, kun tuli hänen tienhaaransa.
Mutta kerran--kesää ennen sitä, kun hän syystalvesta kuoli--ilmaantui
hän yht'äkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta
portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai
vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli
mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta
osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli
vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli--
maailman suurin syntinen!
--Minkä tähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin
suurina pitää? kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartioitaan painavat eivätkä anna
hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on
pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen--
ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja
surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan--
oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi
tulevansa. Ja aina tekee hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä
heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa Hänen
nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikkei ole osannut neuvoa
omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ole hänestä lastensakaan
opettajaksi. Hän on ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä
jumalattomien kanssa, ei ole pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta
valaista mieltään, ei ole osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen,
neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin
lapselle.
--Syntejähän ne ovat nämäkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä
kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne
katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryyttää itsensä.
Tiina on saanut tyhjentää täyden sydämensä, keventää monivuotiset
taakkansa--rovasti puhuu hänelle niin alentuvasti kuin parhaalle
heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan ... kyllä,
kyllähän hän nöyrtyy ja katuu ... ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja
kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin
keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan
sanomatta, mieli riemuisena niinkuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi
elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja
tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa, ja rovasti toimitti
niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen
edessä.
--Herra on heikoissa väkevä, sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jossa
illalla kertoi ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan, ja
lisäsi:
--Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä
omallatunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin
hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka
kaikki tietää ja kaikki näkee.
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä
paljon oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan
vasta ensi kerran--ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian
hälveni.