Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli
itsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin
typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin
päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta
maahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja
antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut
saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti
nuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät
häntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään
vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu
ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja
heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää
kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt
herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne
pyrki.
Usein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta
uskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli
veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan
armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen
omistaa.
Mutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon,
lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä
kaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen
löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli
tullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa
ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri
maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän
hyräili:
Ah, Jumalan', rienn' auttamaan,
sielun' on kahleiss' ahtaiss';
en löydä täällä,
maan kaiken päällä,
yhtään ken auttaa taitais';
jos etsin siell'
tai etsin tääll',
ain' maailman ääriin saakka,
en löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden
edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se
oli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki
pensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen
jäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä
lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi
se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe
veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki
samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti,
mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se
oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja
hän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli,
niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt.--»Se
käskee minun menemään», ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä
soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana
sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen
laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi,
vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi
lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä
hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen
nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut
häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi
kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan,
hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen
sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai
niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai
rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä
puheensa lopetettuaan aloitti:
Katso tämmöinen mä olen,
Jeesus, tällä hetkell' taas,
tämän häijyn, pahan puoleen
katsot kuitenk' armollas'.
Mutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua.
Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut
ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle
anteeksi annetut.
Olen köyhä, vaivainen,
omas aina, Jeesuinen,
anna koittaa päivän sen,
kun pääsen luokses taivaasen.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan
kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa
vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa
taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi,
ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin
käännettyinä.
Mutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä,
lakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat
hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä
kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän
riuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä:--»Autuaat, autuaat,
autuaat!... taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut ...
kaikki, kaikki ... vapahdetut, pelastetut ... armosta ja laupeudesta.»
Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen,
että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka
äsken oli heille puhunut:--»Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!» Ne
lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille
outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta
kohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta
hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja
nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä,
mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin
heidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he
ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen
tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi
henget:--»Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa
kautta julistanut.»
Mutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän
metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet
heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he
seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui
hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja
sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät,
neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja
niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin
kauan kuin hän eli.
Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä
kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois
pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, mutta
vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia
saarnannut eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä
puhumasta, luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta hän ei
voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut, vaan siitä hengestä,
joka hänelle oli annettu, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka
oli saanut, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin
lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin
pois, ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja
virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: »Kaikki,
kaikki ... ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Häneen
uskovat, amen!»