Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta
kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa
ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja
sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän
ystävällemme vanhalle runoilijalle. Hän luki sen, oli mieltynyt siihen
ja kehotti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä
toiveita siitäkin, että kun se valmistuu, hän ehkä painattaa sen
lehtensä novelliosastoon.
Matkustin maalle enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka
kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin
talon omana lapsena.
Minulla oli jo työn edistyessä ollut tunnonvaivoja siitä, mihin olin
ryhtynyt. Hyödytinkö minä ketään sillä, mitä tein? Enkö päin vastoin
vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sillä kylvänyt pahennusta
maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet,
enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he,
olisi äitinikin ajatellut...
En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda
itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi,
niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi
varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja
kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta
kiihkeämpi olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä.
Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista
ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja
pitäneet kuin omanaan?
Kaikesta huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan.
Puuttui vain loppusanat, ja ne minä kirjoitan tänään ja lähetän sen
huomenna vanhalle runoilijalle. Oli lauantai-ilta, suuren juhlapäivän
aatto.
Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut. Eivät
ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin
maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita, ja
siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut
kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa
voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä
ruumiita. Minua alkoi kammottaa, ja minä pakenin alas pappilaan.
Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat
aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät, enkö minäkin tulisi.
En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseeni.
Tuli oli tehty takkaan, ja minä istuuduin sen eteen.
Ripille? Minäkö? Näinkö valmistumatta? Nyt juuri, kun en ajatellut
muuta kuin romaaniani.
Ne alkoivat veisata siellä, ja enoni kuului pitävän tavallisen
iltarukouksensa. Näin heidät istumassa, enoni pöydän päässä, muut
pitkin salin seinämiä ja palvelijat oven suussa. Minä yksin olin
täällä, osatonna heidän rauhastaan, osatonna kaikesta rauhasta, suuren
rauhan juhlan aattona, heitettynä kuin oven ulkopuolelle, pois heidän
piiristään.
Mitä oli minun tekeminen? Mikä oli oikein, mikä väärin? Eikö kukaan
voinut sanoa sitä minulle? Mutta väärinhän se oli, eihän siitä ollut
epäilemistäkään, koskapa kerran en sen vuoksi uskaltanut ripille mennä,
koska omatuntoni oli kipeä, koska en saanut siltä rauhaa.
Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen
hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole
viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja
sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?
Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani
ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.
Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli
ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut
minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat,
hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä
olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät
ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin
itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut
haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa,
milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän
tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni
ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja
hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo
huomannut.
Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut
tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.
--En minä voi, en minä saa ... se on aivan mahdotonta, minä en voi,
vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.
--Mikset voi?
Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:
--Tämänkö tähden sinä et voi?
Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen
häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki
huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki,
kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.
Hetken mietittyään virkkoi hän:
--Sinulla on epäjumalasi ja niin kauan kuin häntä palvelet, et voi
oikeata Jumalata palvella.
--Mutta mitä minun pitää tekemän? Neuvo minua, eno, opeta minua,
niinkuin ennen opetit!
--Sinä et enää välitä minun opetuksistani, olet siellä maailmassa
saanut opettajia, joita tottelet enemmän kuin minua.
--Et saa sanoa niin, eno, minä tahdon totella sinua ja minä tottelen!
--Se on se romaanisi, tuo tuossa ... anna se tänne! Minä tempasin sen
hänen kädestään ja kätkin sen selkäni taa.
Päättävä, ankara ilme leimahti hänen silmissään, ja hänen äsken
surkutteleva ja säälivä katseensa oli muuttunut käskeväksi.
--Etkö tiedä, että minä olen opettajasi, johtajasi ja holhoojasi? Ja
apostoli sanoo: olkaa teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa
heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, jotka tilin
niistä tekemän pitää. Anna tänne se!
Vastustukseni oli poissa, minusta tuntui kuin olisi korkeampi voima
tarttunut käsivarteeni, ja minä ojensin hänelle teokseni.
Hän otti sen, heitti leimuavaan takkatuleen ja virkkoi juhlallisen
jylhästi:
--Noin pitää meidän uhrata epäjumalamme, jotka estävät meitä kunnian
kruunua voittamasta.
Minä purskahdin surkeaan, katkeraan itkuun, niinkuin olisi minulta
jäsen leikattu ruumiistani,
Minä itkin koko sen illan ja koko sen yön.
Mutta aamulla herätessäni olin kuin vapautettu ja tunsin itseni
valmistuneeksi käymään Hänen eteensä, joka oli kuollut syntieni edestä.
Kiitos olkoon hänelle, joka oli minut vapauttanut!