HÄÄT.

Minun kääntymiseni ja ensimmäinen heräykseni--puhui se vanha,

miellyttävä papin rouva--ei tapahtunut hiljaisen ja tyynen sisällisen

työn tietä. Ensimmäisen iskun antoi minulle eräs odottamaton tapaus,

joka tuli kuin salama taivaalta. Nykyaikana sellaiset salamat harvoin

iskevät. Siihen aikaan oli toisin, sillä ukkosta oli ilmassa

kaikkialla, ja Herra antoi sen jyristä ihmisten omientuntojen yli.

Kotipitäjäni pappilassa vietettiin silloin suuria, komeita häitä.

Ne oli tällä kertaa laitettu entistään komeammiksi, sillä viimeinen

kuudesta tyttärestä oli vihittävä, ja samana päivänä olivat vanhempien

hopeahäät. Oli tilattu läheisestä kaupungista soittokuntakin iloa

ylentämään. Se oli siihen aikaan harvinaista, ja siitä puhuttiin

suurella ihastuksella.

Pappila oli noita suuria, vanhanaikuisia ylimyspappiloita. Rovasti oli

kuin ruhtinas paikkakunnallaan, ja suurta hän oli sukuakin. »Filosofian

tohtori ja tähdistön jäsen» ei ollut nuoruutensa eikä parhaan

miehuutensakaan aikoina ajatellut sitä uraa, jolle hän vanhuutensa

päivinä joutui. Vasta sitten, kun hän perheensä ja velkojensa

lisääntyessä oli pakotettu tulojansa suurentamaan, tuli hän selville

oikeasta kutsumuksestaan. Sopivaa tilaisuutta varrottuaan haki hän

syrjästä ensimmäiseen avonaiseen keisarinpitäjään. Nimellä oli kaikua

esi-isäin ajoilta, tuttavuuksia oli siellä, missä niitä tarvittiin, ja

hän sai sen, mitä haki. Seurakunta ei kadottanut, jos ei voittanutkaan.

Syrjästähän olivat tulleet entisetkin rovastit ja apulaisethan ennenkin

olivat sielunhoidosta huolta pitäneet. Tohtori itse oli innokas

maanviljelijä, pani pappilan pellot hyvään kuntoon, neuvoi muitakin

sekä sanoilla että esimerkillä samaa tekemään ja puhui

saarnastuolissakin--silloin kun ihmeen nenällä sattui siihen nousemaan

--maanviljelyksestä, säästäväisyydestä, siisteydestä ja kaikenlaisista

yleishyödyllisistä asioista. Ja kun hän oli hyväluontoinen mies, eikä

milloinkaan vienyt viimeistä lehmää köyhältä eläjältä, vaan auttoikin

usein, niin pysyi seurakunnan ja hänen välinsä hyvänä.

Se pysyi kuitenkin hyvänä ainoastaan niin kauan kuin pitäjässä ei ollut

»heränneitä». Mutta niitä ilmaantui sinnekin ja ilmaantui niin

nopeasti, että tuskin tiedettiinkään, kun jo laitapitäjä oli

valloitettu ja »hävitty»--sana oli rovastin ja tuli yleisesti

käytäntöön--sieltä rupesi tunkemaan seurakunnan sydämeenkin.

Tohtori ei ollut mikään alkuunpanon mies hengellisissä asioissa ja

jätti rauhaan uuden uskon niin kauan kuin se jätti rauhaan hänet ja

hänen talonsa. Hän ei ruvennut niinkuin moni muu hänen sijassaan

vainoomaan ja rettelöimään. Hänen mielestään oli liike kuumetta, jonka

äiti antaa mennä menojaan ja parantua itsestään. Mutta sydämessään hän

surkutteli noita raukkoja, jotka surusta ja murheesta olivat tehneet

evankeliumin itselleen. Se oli hänelle aivan käsittämätöntä.--»Niinkuin

ei suruja olisi tarpeeksi tässä maailmassa, tarvitaanko niitä vielä

toisesta hakea», kuultiin hänen sanovan.--»Mikä niitä ihmisiä vaivaa,

mikseivät ne voi rauhassa elää, viljellä maataan, kartuttaa

toimeentuloaan ja ottaa autuuden asioita luonnollisesti ja

liioittelematta? No, ehkä kaikki paranee, kun vuodet paranevat ja

huonon ravinnon synnyttämä hermostus lakkaa.»

Mutta asiat eivät parantuneet, vaan pahenivat. Vaikka tulikin hyviä

vuosia, lisääntyi vain heränneiden joukko. Heihin liittyi

varakkaitakin, kohta oli puoli pitäjää heidän hallussaan, ja he tulivat

vaateliaiksi. Ei sillä hyvä, että he omissa kokouksissaan ankarasti

arvostelivat seurakunnan papistoa ja sen oppia; rovastinkin olisi

pitänyt yksityinen elämänsäkin muuttaa siksi, mitä _he_ oikealla

elämällä tarkoittivat. Eräänä päivänä saapuu pappilaan kaksi

»johtajaa», ja he puhuvat »tohtorille ja tähdistön jäsenelle» moittivia

sanoja siitä, että hän elää maailmanmielisesti, että sallii tanssia,

soittaa ja laulaa talossaan, että hän, sanalla sanoen, levittää

pahennusta ympärilleen. Rovasti suuttui, kiivastui ja ajoi ulos nuo

hävyttömät.--»Kyllä minä näytän niille ulkokullatuille!» huusi hän

mieli kuohuksissa.

Se sattui juuri vähän ennen hänen tyttärensä häitä ja hänen omia

hopeahäitään. Ja ensimmäiseksi mielenosoitukseksi päätti hän laittaa

semmoiset pidot, ettei moisia ole ennen pidetty.--»Koska he tahtovat

sotaa, niin saakoot sen», sanoi hän. Paitsi herrasväkeä, jota oli

kutsuttu läheltä ja kaukaa, kutsui hän talonpoikaistakin kansaa

pitoihinsa. Herrasväelle tilattiin, niinkuin jo mainitsin, soittokunta

kaupungista ja talonpoikaisille tanssijoille kaksi pitäjän pelimannia.

Ilo oli ylimmillään, hääväki hilpeimmillään. Nuori parikunta oli

vihitty--vihitty torvien säestämällä laululla ja messulla--kun alkoi

päivällinen, jota syötiin kaikissa huoneissa sekä päärakennuksessa että

pirtin puolella. Ja rovasti kulki huoneesta huoneeseen, myhäillen ja

ystävällisiä sanoja jaellen. Ja kaikki vieraat myhäilivät hänelle

vastaan ja pyrkivät hänen kanssaan kilistämään, sillä hän oli taitava

seuramies ja mainio isäntä.

Ilomme, varsinkin meidän nuorten, morsiusneitien ja sulhaspoikien,

olisi ollut täydellinen, ellei joukossa olisi ollut eräät synkät

kasvot, jotka ihan kuin kiusalla sattuivat eteemme ja jotka kaikkialle

meitä seurasivat. Missä vain nauroimme ja ilakoimme, aina näimme hänet

jostakin nurkasta meihin tuijottamassa. Se oli nuori pappi, talon oma

poika, muutamia vuosia sitten pitäjämme iloisimpia hulivilejä ja meidän

nuorten tyttöjen ensimmäisiä kavaljeereja.

Rovastilla oli ollut iloa kaikista lapsistaan. Tyttäret olivat

joutuneet hyviin naimisiin, ja pojat olivat kaikki hyvissä viroissa.

Tämäkin, nuorin pojista, oli ollut hyvällä alulla, ja hän oli

lahjakkaana ja hyväpäisenä, iloisena ja sukkelana ollut isänsä

silmäterä. Mutta yht'äkkiä oli hänessä, juuri maisterintutkintoa

suorittaessa, tapahtunut äkkikäänne, ja hän oli päättänyt ruveta

papiksi. Mutta ei sillä hyvä. Hän oli myöskin herännyt, niinkuin monet

muutkin nuoret ylioppilaat siihen aikaan, ja tunnusti itsensä

julkisesti tähän lahkoon kuuluvaksi. Kun kotona oli kaikki toisin kuin

hänen mielestään olisi pitänyt, pyrki hän toiseen hiippakuntaan ja oli

nyt apulaisena eräällä heränneellä papilla kaukana Pohjanmaalla.

Ensi kertaa oli hän nyt muutoksensa jälkeen kotonaan käymässä. Ei häntä

nytkään oltu odotettu, mutta luultavasti ei hän kuitenkaan ollut voinut

vastustaa niitä hartaita kutsuja, joita hänen äitinsä ja sisarensa

olivat hänelle lähettäneet. Hänet nähtyämme--me morsiusneidit olimme

saapuneet jo häiden aattona auttamaan häätalossa--olisimme kuitenkin

suoneet, ettei hän olisi tullut. Emmehän tunteneet enää vanhaa

ihannettamme--hän oli kaikkien meidän ihanteemme--tuskin

ulkomuodoltaankaan. Hänen silmänsä hehkuivat outoa tulta, hän oli

sairaalloisen ja surullisen näköinen, me häntä melkein pelkäsimme.

Yhtäläinen oli pettymys hänen sukulaisissaankin, ja isässä ennen

kaikkia, jonka kanssa hänelle heti kohta tultuaan syntyi ikävä

yhteentörmäys. Nähtyään soittokunnan suurella melulla saapuvan

kaupungista, nähtyään kaikki nuo suuret ja ylelliset valmistukset ja

kuultuaan, että se osaksi oli tehty heränneen kansan uhalla, ilmoitti

hän heti kohta lähtevänsä. Hän ei voinut olla, sanoi hän, läsnä siellä,

missä hänen pyhimpiä tunteitaan loukattiin.--»Voithan sitten mennä»,

sanoi rovasti.--»Lähettäkäämme takaisin soittokunta», pyysi morsian,

»en minäkään sitä tahdo».--»Mutta minä tahdon», sanoi rovasti, ja poika

meni lähtöään laittamaan. Hänen äitinsä ja sisarensa saivat hänet

kuitenkin jäämään. Kauan aikaa kuului hän puhelevan äitinsä kanssa

yliskamarissa, ja kun tulivat sieltä, olivat molemmat itkeneet. Meidän

makuuhuoneemme oli aivan hänen huoneensa alla, ja koko yön kuulimme

hänen siellä levottomana vaeltavan edestakaisin lattiata pitkin.

Pelonsekainen kunnioitus valtasi meidät, meille tuli mieleemme

kaikenlaisia epämääräisiä epäilyksiä, ja vaikka koetimmekin itsellemme

vakuuttaa, että hän oli väärässä, ei se tahtonut onnistua. Jos se olisi

ollut joku muu, mutta kun se oli hän, joka ennen oli ollut niin meidän

kaltaisemme.

Miten oli tuo muutos voinut hänessä tapahtua? Mitä hän mahtoi miettiä

tuolla yksinäisyydessä?

Jälkeenpäin on hän monet kerrat minulle kertonut, mitä hänen mielessään

liikkui tuona yönä, jolloin hän taisteli yhden elämänsä vaikeimmista

taisteluista.

Mitä on minun tekeminen? oli hän kysynyt itseltään. Mikä on tässä

oikein, mikä väärin? Eikö velvollisuuteni kaikesta huolimatta ole

julistaa maailmalle sitä, mitä pidän totuutena ja mikä _on_ totuus?

Saanko hiuskarvaakaan poiketa vakaumukseni tieltä? Onko lupa katsoa

ihmisten muotoon ja noudattaa heidän mieltänsä, vaikka he olisivatkin

vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin velvollisuuteni ole

kahdenkertainen? Ja eikö ennen kaikkea tule totella Jumalaa enemmän

kuin ihmisiä?

Mutta hän ei vielä silloin saanut varmaa vastausta kysymyksiinsä,

kertoi hän. Ja aamulla herättyään oli hänen päätöksensä, johon hän oli

pyrkinyt, vieläkin horjuvampi. Saapuvien vieraiden paljous, niiden

varmuus ja iloisuus, se kunnioitus ja ihastus, millä he rovastia ja

ruustinnaa ympäröivät ja heille onnea toivottivat, kaikki se lamautti

ja arkiutti häntä. Ei kukaan näkynyt häntä huomaavan eikä hänestä lukua

pitävän. Häntä melkein välteltiin, ja jos joku vanha tuttava kääntyi

hänen puoleensa, kysyi se vain, milloin hän oli tullut ja milloin aikoi

lähteä. Olisipa ollut edes jokukaan, jolle hän olisi saanut puhua,

mutta hänen sisarensakin, jonka kanssa hän aina oli ollut

kirjeenvaihdossa ja joka kirjeissään näytti hänen mielipiteensä

hyväksyvän ja eilen oli ollut hänen puolellaan, hänkin näytti nyt

olevan häntä vastaan, olevan onnellinen ja tyytyväinen suruttoman

sulhasensa rinnalla. Nuoret, joiden seurassa hän ennen oli ollut

ylimmäisenä, olivat niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

Morsiusneidit söivät eri huoneessaan päivällistä, sulhaspoikien kanssa,

nauroivat ja iloitsivat, mutta kun hän kulki huoneen läpi, vaikenivat

he kuin yhteisestä sopimuksesta, katsoivat häneen kuin kummitukseen ja

kuuluivat sitten hänen mentyään kuiskuttelevan jotakin hänestä. Herrain

puolella oltiin rohkeampia, siellä eivät vaienneet hänen tultuaan.

Päinvastoin näytti siltä kuin olisivat hänen uhallaan äänensä

korottaneet, hänen uhallaan lasejaan kilistäneet ja typeriä

sukkeluuksiaan ladelleet.

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle

nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista

ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli

täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä.

Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja,

puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa

alttarille? Ei, hän--ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vain

oli kiusaaja, viettelijä, joka taas nosti päätään ja tahtoi saada hänet

solmimaan rauhaa maailman kanssa. Hänen velvollisuutensa oli olla

sodassa sen kanssa. Eikö ole halveksittavaa, että minä näin vaikenen ja

vetäydyn pois silloin, kun pitäisi puhua? Eikö ole raukkamaista, etten

loukkaamisen pelosta tahdo heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä

melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus.

Jos apostolit olisivat olleet uneliaita ja velttoja, miten olisi

Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin puhdistanut temppeliä

ruoskalla, ja eikö hän sanonut äidilleen: »Vaimo, mitä minun on sinun

kanssasi!» Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä

heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rukoilevasti, mitä on se

auttanut?

Ja juuri kuin vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta

pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli

kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: »Sinun täytyy se

estää!»--ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan

keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna

sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä

viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi

tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka

rappusten luona seisoen heilutti päätä tanssin tahdissa, meni suoraa

päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin

käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä:

--»Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa!

Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille!

Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette

muitakin muassanne!»

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja

sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui

ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon, ja aikoen viedä hänet pois,

virkkoi ivallisesti: »Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta,

että pysyt poissa täältä.»

--Minä menen käskemättä! ja hän riuhtaisi itsensä irti, juoksi äitinsä

luo ja lankesi hänen kaulaansa:

--Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta! Ja nähdessään

sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:

--Älä suutu minuun! Älä suutu!... minun täytyi puhua!--Ja he kaikki

kolme purskahtivat äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt liikahtaa paikaltaan, ennenkuin se oli

tapahtunut. Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä

pois, kun rovasti astui esiin:

--Mitä ilveilyä tämä on?... Hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat

hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän

lopettaa?

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää

säveltä...

--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä morsian. Veljeni on oikeassa ...

minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän lopettaa!

--Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut! huusi nuori pappi

ihastuksissaan. Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja

kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta

kadotuksesta!

--Minä olen itse kadotettu!--ja sydäntä vihlaisevasti kirkaisten

syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauaksi

luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.

--Hän on pelastettu! huusi hänen veljensä riemuiten. Herra on antanut

palvelijansa puhua!--Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja

voivottelemasta. Isä, kuule minua!... äiti, älä mene!

Hänen äänensä kuului yht'äkkiä niin vaativalta, ja hänen ryhtinsä oli

niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ettei kukaan osannut

poistua. Kuului ääniä: »Se on hävytöntä ... hän on hullu ... tämä on

julkealta hävyttömyyttä», ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää

muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: »Antaa hänen puhua!»

ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin

puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.

--Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt, alkoi hän.

Älä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva

siitä, mitä nyt on tapahtunut. Älkää olko pahoillanne te muutkaan,

jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauan

teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo

tuomita teitä, sillä tuomio on Herran. Te elätte niinkuin ymmärrätte,

teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne

paatunut, eikä Herra ole teitä vielä herättänyt. Mutta minä tiedän sen,

ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus.

Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään

lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeltä, ylönsyömiseltä ja

ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on

teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen

leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin

kanssakäyminen enkelein kanssa ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut.

Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ettei helvetin

pelko ja tulikivijärven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin

maailman hekkuman ja huvituksien kaipaus. Eivät maalliset vahinkonne,

ei sielunne ja ruumiinne turmio, ei ymmärryksenne tylsyminen, ei

tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä

on sydämenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna

teille aikaa valmistamaan itseänne Jeesuksen tulolle. Ette,

heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä

piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä

kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset,

siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella

ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle silloin, kun ette sitä

aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla,

kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa

on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle

kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jeesus tulee omillensa ja ei Hänen

omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali.

Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Älkää

antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset

leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että

Jeesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!--Rukoilkaamme!

Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili

anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkea itselleen,

joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta,

sillä se oli tapahtunut Hänen käskystään ja Hänen kunniakseen.

Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana aloitti virren:

»Sun haltuus, rakas isäni,

ma aina annan itseni.»

Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne

katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja

keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa

puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat

kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät, ja naiset alkoivat

nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun

hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat

paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.

Katrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein

rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen

toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan

hämmennyksissämme siitä, mitä oli tapahtunut, ja niinkuin avuttomat

lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään,

ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.

Virsi oli tuskin aloitettu, kun koko hääväki suurella pihalla,

rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan

päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä

suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, etten ole

kirkossakaan kuullut sen vertaista.

Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin,

tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme

hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä

eteensä, ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin

morsiusneitosiin kääntyneenä:

--Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni...

Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäisi

pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:

--Sinä et saa mennä ... sinä et saa meitä jättää...

Ja pian me olimme kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja

kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.

Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa

aloitettuja iloja. Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä, ja toiset

menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin

ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut.

Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja

välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kamariinsa ja käskenyt

ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui

hänen vuoteensa vieressä, ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja

levottomana huoneesta huoneeseen.

Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret

neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja

kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä

meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi

vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan.

Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme,

tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.

Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt

pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta

kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin

yhdessä sinne--pikku poikamme kanssa--ja he erosivat toisistaan

sovinnossa ja ilman katkeruutta.