Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkaa alettu tuumia.
Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi
kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty
useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden avulla oli vähitellen saatu
päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin
hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten
täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meillä
taloudenhoitajana, jatkaa matkaa meidän hevosella Pyhäjärvelle.
Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän
toi lahjoja, ja hänen eväänsä olivat laatujaan ensimmäisiä: lettuja,
Karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi
juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän
kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.
Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkuin retki saatiin
lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi »luonnollisia»
esteitä, s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka
pitää huolta lapsista j.n.e.--jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla
taikka toisella voitetuiksi--oli vielä suurinna se, että täti Amandan
mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen
tietääkseen ei Pyhäjärven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt
pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit, ei ainakaan siihen
määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä
kolmenkymmenen penikulman matkaa kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja
ravistuttaa kärryt.
--»Ihmisviisaus on ihmisviisautta, ja jolla on ymmärrystä, hän voi
ottaa sanastakin selvän.»--»Saattaahan olla niinkin, mutta ehkä minulla
ei ole sitä ymmärrystä.»--»Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja
merienkään takaa.»
Niin oli sanonut täti Amandan mies, ja samoja väitteitä tehtiin
meilläkin, tehtiin vielä vähän ennen lähtöä. Hevonen oli vielä
valjastamatta, ja minä vapisin pelosta, ettei matkasta ehkä mitään
tulekaan.
Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä
hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan,
hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan
päässä maantiellä.
Olin liian vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän vaikeasti
toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vain käsitin heidän
puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla
istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että Pyhäjärven pastori ja hänen
rouvansa, täti Augusta, olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että
tädeillä oli jotakin hyvin tärkeätä puhuttavaa, jota eivät voineet
puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin
heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli
tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen
johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he
olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteisiin puetut.
Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet oli kuitenkin unohdettu samassa,
kun vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen
ajaa tietä pitkin pohjoiseen päin.
Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen. Minä
sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin, ja ruuna
sai levätä joka mäen alla, ja palkkioksi vaivoistaan sai se suurempien
törmien päälle päästyään palasensa sekin. Ei pidetty kiirettä ja
viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä
taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia niiltä ajoilta, jolloin tädit,
jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipaleita
nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä
tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi
lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.
Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja
kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten
sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean
neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut
kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja
käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui
etelään päin tätä tietä ajamaan.--»Se on lapsillekin hyvin
ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule
ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»--»Ei toki
ollenkaan.»--»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo
perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu
omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta.
Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä
puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt
siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle
valkeat nenäliinat.
Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin
sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut
niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi
ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät
näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä,
ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,--
»Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä
suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on
kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen
meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan
koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän
pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat
melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun
pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka
lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi
heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta
vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja
odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten
pitäisi tekemän.
--Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin
joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään,
ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta
hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:--»Kyllä me tämän nuoren miehen
kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä
tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua.
Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen,
suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä
sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin
ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja
sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi
leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan
mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun
vain nauratti, sanoi hän:--»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä
tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni
ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet.
Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä,
jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä,
ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät
sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa
oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä
säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on
ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä
hän meitä kuljettaa.»
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä
paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun
kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut
halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua
sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se
oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin
tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.
--»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei
suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän
muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan
valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat
särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä
työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi
eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille
tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja
he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla
samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja
rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt,
että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin
ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin,
kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me
laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse,
kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia,
ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän
minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja
soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli
hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin
penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä
minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki
körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten
puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja
kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui,
puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella
häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä
veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja
selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän
takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin
ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki
istuivat pää käsien varaan painettuina.--»Rukoilkaamme niidenkin
puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä
tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan
meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi
tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat
sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi
rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat
lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi
aikanansa vaikuttaa.»
Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni,
tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin
tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä,
pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut
virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät
poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän
vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme
me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla
paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava.
Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme
tavoitamme.»
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti
minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi,
sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin
herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut
hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä
ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina
kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven
pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä
synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu
kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta
mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun
ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat
pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta
kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä
taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset.
Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut
ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin
hylännyt.
Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni
sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen
raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen
vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän
matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla
toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin
ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan
minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt
Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä
minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja
muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista
ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin
omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä
välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä
päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä
toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään
samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan
toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen
pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi
tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa
siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia
paimenia heidän äänestään tunne.