--Niin, niin, nuoret virka veljeni--sanoi vanha, harmaapää rovasti, kun
eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin
piippua poltellen rovastin kamarissa--saattaahan se olla hyväkin, että
te vastustelette sitä »Päivälehteä» ja niitä muita nykyajan lehtiä,
että varoitatte niistä sakastissa ja saarnastuolissa, ettette itse
tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin
seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli
Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja
kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei
sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni vanha tapaus
apulaisajoiltani, jolloin tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella
innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan, kun se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea
joka pitäjään, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää
elämää ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se
piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa, eikä se
katsonut, keneen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä
säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa
oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme
johtajantoimeemme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin
tarkastettavaksi. Kummaksemme saimme kuulla, että tanssiminen on meille
sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat
aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikenlaiset huvitukset;
laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatunpaikkoja tueksemme, me
merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme
sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla
papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme,
vanhat papit--piispoista rovasteihin saakka--jotka enimmin tätä uutta
liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa
siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi
osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen
maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike pääsi lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävään vauhtiin. Se
tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä
enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa, ja jopa kuului kertomuksia, että
se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja
Pohjanmaalla sanottiin olevan pappeja, jotka olivat omaksuneet
herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnastuolistakin ja
antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa
sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt.
Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksiantamaton loukkaus,
emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään.
»Helsingfors Morgonblad», jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig
Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, oli joka
pappilassa, ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena
liihotteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se
meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmenvuotias, ja
tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yht'äkkiä murahti esimieheni,
jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet
luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä
takaa: »Hva' fan ä' de' här försla'?» Ja suuttuneena heitti hän lehden
luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt
sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).
Jos sallitte, niin luen sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai
ukkorovastin mielen pois ladultaan. Se on tässä vanhan Morgonbladetin
vuosikerrassa 1832, sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
»_Saako pappi pelata korttia_?--Se on kysymys, johon kristikunnan
vanhimpina aikoina olisi vastattu; ei!--ja niin pitäisi siihen kai
vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on
poistettu n.s. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu
epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä
vapautta laajennettu, ettei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se,
mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen
käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä
huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta.
Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on
epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa
ihmishenkeä kauas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen
onkaan keskusteluaiheita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä,
kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa.
Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: »Opettakaat ja
neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja
hengellisillä lauluilla»----»ja kaikki mitä te teette puheella eli
työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen», olivat kuitenkin
kauan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea
lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä
tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty,
niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia
sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki
eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet
kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä
kysymykseen, saako vai eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet
kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne
raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.) eivät
tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä
kortinlyöjinä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan
ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana
huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo
pelihuoneeseen--joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita
olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan--saattaa heidät kovasti
hämilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja
kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään,
joiden päähän voisi pistää--tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin
kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet
ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja
täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän
parhaillaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun
luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa, ja jos hänen omaksi ja
pelitoveriensa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin hän on
pakotettu, sitten kun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa,
lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan
ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista
takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin
sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!--Suuri
ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitsi olevan, kun aamupäivällä
saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä
huvituksista--mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän
maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelillä
vuotuisia tulojaan enentää!»
--Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on
häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna
ankara protesti.
Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähän ennen olimme ukko
rovastin kanssa panneet »Myllymattia» ja että me aina, niin pian kuin
ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sukimalla suimme »neljän
kuninkaan kirjat» pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun
kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä.
Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen, kuin miksi sitä
kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta
juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan--sen käsitti hän
hyvin.
Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva, ja hänen parhaita aseitaan
»herännäisyyden hullutuksia» vastaan oli pilkka.
Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen
vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan
katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka
seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli
nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin
lupasi hän »vieden käden sydämelleen» parantua ja pyytää anteeksi pahat
tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin »Pappi», ja me nautimme jo
edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli
saatettu naurettavaan valoon.
Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa, ja joka
paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen
kynästään lähtenyt.
Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty nidoksesta.
Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus
meidän vastaukseemme.
»Ei, hyvä herra»--luen siitä pienen palasen, koska se on täällä--»ei,
hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on etu, joka teiltä
kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jotavastoin vanhan
korttia pelaavan »Papin» poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden
puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette
»vieneet käden sydämellenne», mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin,
vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pataässä pistää esiin:
sopiva kuvastin teille itsellenne.»
Rovasti ei todellakaan voinut punastua, sillä hän oli luonnostaan ja
lienee ollut muutenkin heleävärinen, niinkuin sanotaan. Mutta äkäinen
hän oli.
--Se on häpeä koko Suomen sanomalehdistölle--kiukuttelimme me
Runebergin Morgonbladetista.--Se on skandaalilehti! Papiston häväisijä!
Millainen on se sensuuri, joka tuollaista sallii painattaa?
Sama mielipide oli muillakin sen paikkakunnan papeilla. Ja ikäänkuin
itsestään kypsyi meissä se päätös, ettei papiston enää sopisi sallia
tuollaisen lehden kulkea postilaukuissaan.
Ehkä ovat ajat nyt toiset ja ehkä teillä on paremmat ja jalommat syyt
vainoonne nykyajan sanomalehtiä kohtaan. En tahdo sanoa, että olisivat
oikeassa ne, joiden olen kuullut väittävän, että noiden uudenaikaisten
lehtien palstoilla on ollut oikeutettujakin muistutuksia meidän
virheistämme. Mutta siitä minä kuitenkin tahtoisin huomauttaa, että me
tarkkaan tekisimme itsemme kanssa selkoa siitä, mikä se on, joka
milloinkin harmimme herättää ja minkä haudan puolustusta meidän
ristiretkemme milloinkin tarkoittavat.