Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli
kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea,
vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen.
Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon
miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin
itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten
huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut
heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä
pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen,
suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit
pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän
oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä
asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan
herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin
siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen
elämässään.
»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,--sanoi hän
kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen
elämästään--»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret.
Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa
seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin
kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi
keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»
»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin
joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä
matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy
irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että
ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin
kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä
mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet
matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli
hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»
»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan
tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin
kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin
tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni
hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle:
»Hyvä, hyvä!»... »Se on oikein!»... »Onpahan katajassakin tervaa!»--
sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»
»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä
tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin
läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä
piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»
»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli
pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle
eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu,
joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti
lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät
osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan
likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa
kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen
kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain,
tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»
»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni
päällä.»
»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani.
Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka
tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»
»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani,
joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään.
Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten
hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»
»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»
»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»
»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen
puolestaan:»
»Kuuluuhan tälle paljonkin, se kun on nämä joulunpyhät itkenyt parhaan
ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiranpennun hoitaakseen,
niin se kuoli tässä joulun alusviikolla tapaturmaisesti.»
»Mitenkä se kuoli? kysyi isäni.»
»Matkustavaiset sen tappoivat. Se oli mennyt tiellä kulkevia
haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan
iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen,
eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan.»
»Kuoliko se? kysyin minä ehdottomasti.»
»Kuolihan se ... mahtoi kuolla säikäyksestä, vai liekö lyöntiäkin
kuollut ... ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut.»
»No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun menevät pientä pentua
lyömään, sanoi isäni.»
»Minusta tuntui, kuin olisin--murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin
koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa
vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka
sanoo, että sen, minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette
te myös minulle, ja syntihän on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen
tuolla lailla tekee.»
»Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalletunnolleni
velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista
ajattelemaan.»