Muistan sen päivän niinkuin eilisen, vaikka on siitä jo
viidettäkymmentä vuotta kulunut. Muistan sen pienimpiä yksityiskohtiaan
myöten...
Oli juhannusaamu. Olin juuri saanut saarnani loppuun kirjoitetuksi
apulaiskamarissani ja aloin pukea virkavaatteita ylleni. Valkea huivini
ja papinkaulukseni oli pantu tuolin selustimelle, josta ne otin ja
sidoin kaulaani. Siinä olivat myöskin liivini ja kauhtanani.
Katsahtaessani ulos ikkunasta kirkkomäelle päin, näin siellä jo väkeä
seisoskelevan kirkon ja tapulin seinämillä.
Olin valmis lähtemään alas. Ennen sitä tahdoin kuitenkin vielä luoda
viimeisen silmäyksen saarnaani. Otin sen Uuden Testamentin sisästä
esille ja selailin sitä.
Ei se minusta näyttänyt pitkältä, mutta ei liian lyhyeltäkään.
Muistellessani sen sisältöä ja sen muotoa, tulin siihen päätökseen,
että se oli hyvä ja vaikuttava. Olihan se valmistettu eteväin,
oikeaoppisiksi tunnustettujen mallisaarnakirjain kaavaan. Ja pitäisihän
siinä tuo kohta, jossa puhuin heränneistä, olla uuttakin ajatuksiltaan.
Puhuttuani ensin päivän tekstin johdosta ... muistan vieläkin ulkoa
loppulauseen: »Meidänkin seurakunnassamme on ilmestynyt noita uusia
profeetoita, jotka sanovat kaiken totuuden omistavansa, tietävänsä sen
ainoan tien, joka taivaaseen saattaa. Se tie kulkee surun ja murheen
laaksossa sanan oikeassa merkityksessä. He kaivavat näytteille kaikki
syntinsä ja heikkoutensa, asettavat ne kuin pöydälle eteensä. Sentähden
ovat he mielestään muita paremmat, ja erotakseen ympäristöstään he
pukeutuvat synkeihin vaatteisiin, itkevät alati ja alati huokaavat ja
pitävät kaiken maallisen menon Jumalalle kauhistuksena. Mutta eikö
Vapahtajakin istunut hääpöydässä ja antanut viattoman ilon vallita? Ja
mikä on ollut seurauksena tästä surun evankeliumista? Monet kukoistavat
vaimot ja tyttäret ovat tuon n.s. kääntymisensä jälkeen muodoltansa
kokonaan muuttuneet ja iäksi päiväksi kauneutensa menettäneet. Kasvojen
entinen vilkkaus ja tuoreus on kadonnut. Silmät ovat käyneet sameiksi
ja vetisiksi. Hipiä on vaalennut, silmät sammuneet, he kulkevat pää
kallellaan, synkkinä, alakuloisina ja kärsivinä sekä sielun että
ruumiin puolesta. Eikä heidän mielensä siitä suinkaan ole nöyrtynyt,
niinkuin totisen kristityn tulee. He halveksivat sielunpaimeniaan ja
ovat ylpeät ja öykkärit sydämessään, silloin kun heidän tulisi olla
nöyrät ja opettajilleen kuuliaiset.»
Siihen tapaan minä olin saarnani kirjoittanut ja olin tyytyväinen
siihen, mitä olin kirjoittanut. Uutta oli siinä mielestäni se, että
niin peittelemättä puhuin elämänilon puolesta. Olinko minä oikeassa?
tulin kysyneeksi itseltäni. Mutta miksen olisi ollut? kysyin taas.
Olihan luontokin niin hilpeän ja iloisen näköinen tänään. Tuossa tyven
pappilan lahdelma ja siellä etäämpänä auringon paisteessa kimalteleva
selkä, tuolla keveät, kauniit kirkkovenheet, jotka rinnatusten ja
perätysten kuin linnunpoikaset kiitivät kirkon rantaa kohti. Yhä
vääremmässä tuntuivat minusta olevan nuo ihmiset, synkistyttäessään
elämänsä ja riistäessään itseltään sitä mielen hilpeyttä, jota ei
suinkaan ole niin ylen runsaasti heille annettukaan. Heitä ei saa
yllyttää hautomaan huoliaan, heitä ei saa saattaa yli voimainsa
penkomaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä. Mutta heille tulee
antaa totuudet valmiina, semmoisina, joiksi ne vuosisatojen kuluessa
ovat vakaantuneet. Antaa ne vähin erin, helposti sulaviksi
muodostettuina, se on oleva papin, heidän henkisen johtajansa tehtävä.
Ja se on suloinen tehtävä, samalla kun se on suuri tehtävä. Olinhan
joskus epäillyt, kykenisinkö tuohon. Nyt olin yht'äkkiä aivan varma
siitä, että kykenisin, ja se kohotti minua ihmeellisesti omissa
silmissäni.
Mieli keveänä astuin kirjat kainalossa alas. Pappila oli
sunnuntaiasussaan, lehditettynä ja puhdistettuna, kaikki väki
pyhävaatteissaan. Vieraita oli jo entisiä, ja uusia odotettiin
päivälliseksi. Nuoret istuivat verannalla, kirkkokansan ohikulkua
katsellen? keittiö ja keittiökamari olivat emäntiä täynnä, ja isäntiä
ja kirkonpalvelijoita kahviteltiin rovastin kamarissa.
Jos ei olisi ollut minun saarnavuoroni, olisin liittynyt nuorten
seuraan. Mutta saataisiinhan taas illalla pitää hauskaa. Ajattelin sitä
mielihyvällä, sillä minä tiesin olevani onnistunut seuroissa ja
kaikkien suosikki. Saarnamiehenäkin tiesin olevani arvossa pidetty ja
tiesin omaavani hyvän puhelahjan ja kauniin messuäänen. Uskoin tietysti
mielelläni niitä, jotka vakuuttivat, että se oli seurakunnan yleinen
mielipide ja että jos vain jokin paikka tässä pitäjässä joutuisi
avonaiseksi, ne heti kohta tahtoisivat minut neljänneksi. Ainoastaan
heränneet kuuluivat olevan toista mieltä. Heidän mielestään minä en
ollut pappeja parempi. Kuuluivat minua syyttävän varsinkin siitä, että
otin osaa pitäjän herrasväen kesteihin, että kävin tansseissa ja että
metsästin. He eivät tietysti käsittäneet, että kaikkihan riippuu siitä,
missä mielessä sen tekee. Eivät olisi vanhan rovastin sallineet panna
edes pasianssiakaan pitkien talvi-iltojensa kuluksi. Se oli minusta
sydämetöntä pikkumaisuutta.
Kun kahvit juotuani ruokasalissa tulin rovastin kamariin, oli siellä
puhe samoista asioista. Odottaessaan kirkon avausaikaa oli rovasti
yltynyt puhumaan heränneistä, joita näkyi kulkevan suuret joukot läpi
pappilan pihan, mutta poispäin kirkolta omiin seuroihinsa.
--Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne
nykyajan pyhimykset--pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät
ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä
laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa
he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.
--Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa
ramauttaisi, sanoi suntio.
--En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet.
Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin
päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat
päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi
piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin
saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa
kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon
vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa
koettavat heikontaa.
--Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!
--Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.
--Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa.
Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen
jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen
seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset
vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on
polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää
markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi
itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!
Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti
tuomionsa:
--Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!
Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta
hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja
seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota
pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen
omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden
totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika
lähteä kirkkoon.
Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan
hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me
tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta
sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä
paikkakunnalla.
--Olisi minulla herra rovastille asiata vähän, jos kävisi laatuun ..
sanoi hän syvään kumartaen hatuttomin päin ja vähän hengästyneenä.
--Mitä se olisi?
--Olisi huono sairas...
--Kuka hän on?
--Isäni... kääntyi eilen kipeäksi ja laittoi pappia pyytämään.
--Keskellä kirkkoaikaa?
--Onhan tämä vähän sopimaton aika, mutta kun ei ollut sen
elämisestäkään tietoa.
Rovasti tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin, ja virkkoi ivallisesti:
--Vai antaa Poikosen arvo tulla pappia pyytämään...
--Kuuluisi haluavan Herran pyhää ehtoollista.
--Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi
kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään
toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen
tietämään.
Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.
--Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme,
mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.
Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani
niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville,
mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko
siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä
ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti
menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.
Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei
pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa,
kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla
poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä
luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia
hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen
tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi
tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin
tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni
noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi
varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten,
että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi
siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin
miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.
Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta
katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon
silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä
ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen,
suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin
silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet
luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt.
Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja
sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei _hän_ näkynyt
tahtovan sitä tehdä.
Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät
päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin
kääntyneekin.
Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta
tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti
saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat
vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on
henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää
huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.
Tunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä
arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus
kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät
Poikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi.
Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin
taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois
silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas
uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta
yhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani.
Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen
kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät
taivaastakin pois ... ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan
niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.
Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä
ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen
»ameneen».
Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja
sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset
oivallisesta saarnastani.
* * * * *
Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut
aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee
täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa
vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että
tämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen.
Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui
keskustelua sen johdosta.
--Se oli oiva saarna ... parhaita, joita olet pitänyt.
--Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin
tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei
siihen olisi voinut mitään lisätä.
--Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut,
niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti
leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja
nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin ... ylös
tanssimaan!
--Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.
--Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita,
niin sitä enemmän iloitsee sydämeni.
Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin
sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut
kahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja
me sen sisässä pyöriskelimme.
Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin
sunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta
häiritty.
Olin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan
portista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin
jalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.
Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut
pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan
meitä velvollisuuksistamme.
--Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan
luo? kysyi hän.
Tanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina,
ja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta
teosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi
ollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.
--Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä ... odottakaa siellä
portin takana.
--Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?
--Ei, ei, kyllä minä toimitan ... menkää nyt vain...
--Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.
Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä:
kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan
alkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!
Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua.
Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä
syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin
alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän
määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon
hetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä
näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?
--Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin
suloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?
Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa
toiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä
vaivalloiselle matkalle yön selkään.
--Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla ... viipykää
nyt vielä hetkinen.
En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta
minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän
odotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos
järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin.
Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina
liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa,
voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle
auringon laskua.
* * * * *
Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni
noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle
melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni,
tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla
käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy,
ajoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen
hoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta
pidättää itseäni ärähdin minä:
--Ajakaahan sitten edes paremmin.
--Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän
rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan
juoksuun.
Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi
koko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme
olisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää
vastamäkeä noustessamme.
--Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota
kuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se
vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa
koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä
työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran
pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja
lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja
aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä
sielustaan, niin täytyi lähteä--vieläkö hänet sitten hengissä
tavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee
täytetyksi.
Nähtävästi hän odotti, että minä jotakin virkkaisin, mutta kun minä
olin itsepintaisesti ääneti, jatkoi hän hetken kuluttua:
--Eihän se, isä vanhakaan, ole jäänyt Jumalan armosta osattomaksi. On
kai hänkin saanut elämänsä aikana sekä kirkossa että kotonaan kuulla ja
lukeakin, miten syntisen ihmisen olisi eläminen ja oleminen Hänelle
kelvatakseen. Mutta lienee ollut pimeitäkin aikoja, ja lienee tullut
pitkän elämän aikana tehdyksi ja ajatelluksi asioita, joista omatunto
nyt on kuoleman uhatessa joutunut ahdistukseen eikä osaa omasta
voimastaan rauhaa saada.
--Mitkä ahdistukset ne sitten sitä vaivaavat? minä kysyä tokaisin,
jamaten tuota heränneiden huulilta usein kuultua sanaa.
Hän katsahti minuun kuin hiukan kummastuen sitä, etten tiennyt, mitkä
ahdistukset ne kuolevata vaivaavat.
--Ne ahdistuksethan ne vaivaavat häntä, mitkä kaikkia muitakin, jotka
ovat armonaikanaan tulleet totiseen ja elävään uskon yhteyteen
Vapahtajansa kanssa, mutta sitten kauhistuneet tilaansa, kun luulevat
menettäneensä armon ja olevansa iankaikkisesti kadotetut. Koetetuinhan
parhaamme mukaan häntä neuvoa, mutta ei se näy tahtovan lohdutusta
vastaanottaa. Ehkä herra maisteri, joka on oppineempi ja kokeneempi
näissä asioissa, voipi paremmin kuin minä osoittaa hänelle, miten
väärälle tielle hän on joutunut, neuvoa hänelle armontilan tuntomerkit
semmoisina kuin ne ilmaantuvat kiusaustenkin aikoina, sekä selittää
hänelle erotusta armontilasta haihtuneen ja kiusatun sielun välillä.
Silloin se ehkä hoksaisi oman tilansa ja näkisi, ettei vaara olekaan
niin suuri, kuin miksi hän sitä luulee.
Mitäpä olisin tähän osannut vastata. Hän odotti, että jotakin
virkkaisin, ja nykäisi sitten hevosensa juoksuun. Harmikseni täytyi
minun tunnustaa, että miehellä oli tietoja, joista minulla ei ollut
aavistustakaan. Enkä minä muuta miettinyt kuin sitä, miten voisin
pelastaa arvoni hänen silmissään. Sairaasta voisin kyllä
kahdenkeskisessä puhelussa helposti suoriutua. Opittuani kerta
kaikkiaan eräältä virkaveljeltäni, miten heidän kanssaan oli
meneteltävä, tiesin selviäväni hänestä niinkuin niin monesta muustakin.
Mutta tälle miehelle ei saarnakirjoista saamani oppi tuntunut
riittävän, enkä sitä yrittänytkään häntä vastaan käyttämään. Hänen
varmuutensa ja tyyneytensä tekivät sitäpaitsi sen, etten uskaltanut
hänen mielipiteitään houreiksikaan tuomita, sitä vähemmän, kun jossakin
uskonopillisessa oppikirjassa muistin niistä joskus lukeneenikin.
Ja niin me ajoimme eteenpäin illan yhä hämärtyessä. Koko matkan vaivasi
minua salainen tunne siitä, että hän aavisti tietämättömyyteni, että
hän tahtoi kostaa minulle saarnastani ja että hän siinä oli
onnistunutkin, saaden minut, johtajansa ja sielunpaimenensa,
vaikenemaan edessään. Ja hän näytti nauttivan voitostaan. Mutta
yht'äkkiä hän taas kysäisi:
--Kun on tultu noista asioista puhelemaan, niin ette ehkä, herra
maisteri, panne pahaksenne, jos kysyn, mikä teille on mahtanut antaa
aihetta herätykseenne ja miten olette tullut yhteyteen Vapahtajanne
kanssa?
Mitäs minä taas siitäkään tiesin! Mikä ongelma mahtoi taas olla
tämäkin?
Mutta nyt oli kuitenkin otollinen tilaisuus tukkia tuon nokkaviisaan
miehen suu, ja minä tiuskaisin hänelle kiivaasti:
--Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat
miehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan
virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä
hyvä!
Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi
huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:
--Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen
oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja
puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki
ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka
ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet
pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan ... enkä ole tiennyt, että
kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut
kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli
tapahtunut.
Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni
sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
Jonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie
taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä
liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni
avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli,
niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni
kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he
kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua
olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu
aikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin
olla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista
päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua
alkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei
vastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: »Vielä on matkaa»,
niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Olisit saanut ennen joutua».
Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen
venhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän
rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista
maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja
tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut
tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden
vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin.
Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään
oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain
välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän
vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan
lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa
tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema
tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani
totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei
naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä
syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka
naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa
vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen
oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden
miesten edessä!
Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua
veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä,
äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja--
niinkuin minusta tuntui--lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja
seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun
istuessani siinä toimetonna venheen perässä--olivatko ne ensimmäisiä
»kutsumuksia», ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos
sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun
tarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti
aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.
Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät
venhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen
juoksee vastaan.--»Onko se pappi?»--»Tässä on!»--»Myöhään tulitte!»--
»Onko hän kuollut?»--»Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.»--»Missä
hän on?»--»Porstuanpohjakamarissa.»
Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun
astun porstuaan.
Samassa rävähtää kamarin ovi auki, ja joku syöksyy minua vastaan.
Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja
nainen pitelevät häntä kiinni.
--Voi, voi, pelastakaa ... pelastakaa ... vettä, vettä ... polttaa ...
polttaa ... piru polttaa, viepi viepi... tuossa tulee se musta piru,
musta piru ... Auttakaa!
Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän
selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja
oli kuollut.
Minä seisoin siinä armon välikappaleet kainalossani typertyneenä
keskellä lattiaa.
--Nyt se isä meni! kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.
--Ilman synninpäästöä meni viimeiselle tuomiolle, sanoi miehen ääni.
Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!
--Syytön minä olen, puolustelihe hakumieheni. Papit olivat kokoontuneet
tanssimaan ja ilojaan pitämään, ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä
kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt, minkä olen
kerinnyt.
--Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee! sanoi
soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen
kätensä taivasta kohden.
--Älkäämme kirotko, ettei meitäkin kirottaisi, virkkoi Poikonen.
Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna
hoiperruin pimeään porstuaan ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni
väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.
Minun annettiin siinä olla kenenkään häiritsemättä. Kaikki väki oli
vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren
veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua
syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.
Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan.
Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
--Lähdetäänkö jo?
Se oli hakumieheni.
--Ei, sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. Jääkäämme yöksi tänne,
antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista.
--Tehkää, niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään, milloin herra
maisteri tahtoo.
--Minä olen pahasti rikkonut enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi.
--Herra on armollinen, sanoi hän. Et usko Häneen, jos epäilet, että Hän
kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lienee katsonut sinun tätä
kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se
mielessäsi äläkä itseäsi uudelleen paaduta.
Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän
seuroihinsa, joita äsken olin saarnastuolistani solvannut ja ylpeästi
tuominnut. He veisasivat, lukivat kaiken yötä, ja kyytimieheni selitti
sitä, mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen
tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen
voittamisesta ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka
Jumalan tykönä jotakin merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia
asioita, ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun
sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka
hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen
elämäni oli vain ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä
samaa olin muihinkin istuttanut, he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja
siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan
kiittelin. Kuinka monta sielua olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä,
kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen
veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua
lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen
huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.
Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko, ja
maailma ja elämä valkeni minulle tästä aamusta alkaen uuteen
kirkkaampaan päivään.
»ÄITIEN MUISTOKSI.»
Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti
asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin
myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän; nyt, kun meilläkin on
muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka sisällisen
innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista sitkeimmät siteet:
tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen mielipiteen--kuullaan
useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan viimeisinä vuosina,
nainen on oikeastaan herännyt, että hän tähän saakka on kulkenut, mihin
muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole ollut omia mielipiteitä,
ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan rohkeutta niiden edestä
taistella ja uhrautua.
Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsionin ja uusien aatteiden
naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties
vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä on
kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisilla maaseuduilla. Heistä ei ole
juuri totuttu sanomaan, että he ovat »itsenäisiä», vielä vähemmän
»emansipeerattuja», mutta »heränneiden» nimellä heitä kenties vähän
tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä
itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen
aikaan tunnettu.
Sillä se uskonnollinen herännäisyys, joka suurimmassa osassa maatamme
elää vielä nytkin hengellisen elämän sisältönä, joka on painanut
harmaan ja synkänsinisen totisuutensa ei ainoastaan pukuihin ja
tapoihin, vaan myös mieliin ja katsantotapoihin ja johon vasta viime
vuosikymmenien lahkolaisuus ja maailmanmielisyys on alkanut sekoittaa
iloisempia värejä, se oli aikoinaan samanlaista uutta oppositsionia, ja
sitä kohdeltiin samanlaisena yhteiskunnalle ja kirkolle vaarallisena
ilmiönä kuin monia uuden ajan henkisiä pyrinnöitä tätä nykyäkin. Ja
siihen ottivat osaa ja sen puolesta taistelivat naisetkin.
Se oppi on nyt vanhentunut, se on saanut tunnustuksensa, ja se on
kaavoihinsa kangistunut tai pukeutunut uusiin muotoihin siellä, missä
se ei ole jo kokonaan kuollut. Samaten ovat senaikaisen edistyksen
edustajatkin nyt pinttyneitä vanhoillisia, ja he kenties kieltävätkin
sen vapauden puhtaasti uskonnollisellakin alalla, joka heille
käsittämättömänä pyrkii oikeuksiinsa. Mutta se on niin inhimillistä se,
eikä se estä myötätuntoisuudella, jopa ihailullakin muistelemasta niitä
omituisia--usein hyvin hienojakin--persoonallisuuksia, joita tämä liike
aikoinaan synnytti. Varsinkin kun välilliset seuraukset siitä ovat
kansamme kehitykselle olleet niin suuriarvoiset.
Ajatelkaamme vain yhtä ainoata tyyppiä uskonnollisen herätyksemme
ajoilta alku- ja keskipaikoilla tätä vuosisataa. Kuvailkaamme
sivistyneessä herraskodissa elävää nuorta naista, joka yht'äkkiä heräsi
ja liittyi tähän liikkeeseen.
Huoletonna ja iloisena tyttönä vietti hän elämäänsä varakkaassa
aatelis- tai virkamieskodissaan, jossa häneltä ei mitään puuttunut. Hän
oli saanut sen sivistyksen, mikä naiselle siihen aikaan voitiin antaa.
Hän taisi kieliä, hänelle oli opetettu soittoa, tanssia ja ennen
kaikkea tuota arvokasta, hienoa käytöstapaa, joka perintönä vanhan
emämaan loistoajoilta oli levinnyt etäisiinkin maaseutuihin. Sivistynyt
sääty ei ollut suuri, mutta se oli mahtava ja hallitseva ja nautti
etuja, joita ei ollut tarvis kaikkien kanssa jakaa. Siihen kuuluminen
oli naisellekin varmana takeena siitä, että hänen tulevaisuutensa oli
turvattu. Eläen vuoroin maalla vuoroin kaupungissa, ja rikkaamman isän
tyttärenä saaden joskus tehdä huvimatkan iloiseen Tukholmaankin, ei
hänellä juuri voinut olla, mitä kaivata ja mitä toivoa, kun hän lisäksi
vielä oli kaunis ja soma. Sopiva kosijakin, vanhempien tarkoin
valitsema, ilmaantui aikanaan ja täydensi ne vaatimukset, mitkä hänellä
yleensä voi olla elämästä ja maallisesta onnesta. Ja niin hän oli
valmis edelleen kehittämään sitä säätylaitosta, minkä ylimpään luokkaan
hän kuului ja joka luokka kieleltään ja elämäntavoiltaan erosi
alemmasta, minkä huolista ja harrastuksista se ei ollut tottunut
suuresti tietämään eikä itselleen selkoa tekemään. Herrat olivat
herroja ja talonpojat talonpoikia--sekin katsantotapa kuului hänen
kasvatukseensa. Se oli maailman luonnollista menoa ja omantunnon
vaivoitta olisi hän voinut, niinkuin hänen isänsä, äitinsä ja
veljensäkin, tyytyväisenä elää sitä samaa »surutonta» elämää
huvituksissa ja hyvinvoinnissa, jota hekin elivät.
Mutta hänen luonteessaan oli kuitenkin jotakin, joka jäi tyydyttämättä.
Oliko se suomalaisen synnynnäistä, haikeaa kaukomielisyyttä, joka
idätti tuota hämärää kaipausta jonkinlaisen eetillisen ihanteen
toteuttamiseen, mikä aika ajoittain ilmaantuu meihin jokaiseen
jostakin, kuka sen tietää mistä. Kenties heräsi se jonkin
persoonallisen vastoinkäymisen tai satunnaisen pettymisen ja surun
johdosta. Mutta ajan hengessä se myöskin oli tuo sielujen sisällinen
rauhattomuus ja kyllästys kuivaan henkiseen ravintoon, koska se niin
monella haaralla yht'äkkiä näyttihe. Isänmaa ja sen palvelukseen
antautuminen ei ollut siihen aikaan vielä selvillä, ei ainakaan
nuorille naisille, ja muista »harrastuksista» tiedettiin vielä
vähemmän. Ulospäin ei tarmokas tunne päässyt vaikuttamaan, ja silloin
se suunnattiin omaan itseensä.
Saattoi tapahtua, että hänen kotipitäjässään oli syntynyt voimallinen
herätys ja että kuului puhuttavan, kuinka miehiä ja naisia joukoittain
kääntyi siihen »uuteen uskoon», joka kokonaan muutti ihmisten
ulkonaisen elämän. He lakkasivat tansseista ja muista huvituksista, he
yhtyivät lukemaan ja rukoilemaan, he pukeutuivat outokuosiseen, vanhaan
vaateparteen. Heille naurettiin ensin, heidän murheellista ulkomuotoaan
ja kallellapäinkulkemistaan pilkattiin, sitten tuomittiin heitä
hourupäisiksi, noita horrostilaan lankeavia ja kielillä puhuvia naisia,
ja lopulta vedettiin heitä oikeuteenkin luvattomien kokouksien
pitämisestä ja yleisen järjestyksen ja rauhan rikkomisesta. Mutta
kerran voi sitten sattua, että joku noista maallikkopapeista ja kansan
yllyttäjistä joutui keskusteluun isän kanssa, joka oli esimerkiksi
pitäjän rovasti tai muu mahtava virkamies. Tytär istui salissa
virkkauksensa ääressä ja kuunteli, mitä tuolla toisessa huoneessa
puhuttiin.
Hän kuuli vieraan miehen puolustavan itseään ja uskolaisiaan. Yhteinen
kansa oli huomannut synnillisen tilansa ja tullut suureen hätään
sielunsa tilasta ja iankaikkisesta autuudestaan. Kirkon oppi oli
kuollutta tietoa. Papit eivät osanneet antaa lohdutusta janoaville
sieluille eivätkä neuvoa tietä taivaan valtakuntaan. He olivat maailman
lapsia, huvittelivat, pelasivat korttia ja kävivät tanssipaikoissa.
Sentähden olivat he omin päinsä alkaneet kokoontua seuroihinsa
rukoilemaan, veisaamaan ja hädissään Jumalan pyhää sanaa tutkimaan. Ja
monet heistä olivat saaneet rauhan, olivat palanneet pois pahalta
tieltään ja alkaneet uuden elämän.
Isä kiivastui, syytti heitä ulkokullaisuudesta, tekopyhyydestä, siitä,
että ylensivät itseänsä yli muiden ja ylenkatsoivat kaikkia muita. He
yllyttivät kansaa papistoa ja esivaltaa vastaan, kylvivät riitaa ja
eripuraisuutta perheisiin ja viettelivät joutilaisuuteen ja
työttömyyteen. Vieras viittasi Vapahtajan esimerkkiin, joka käski
luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä.
Mutta he erosivat epäsovussa ja toisiaan ymmärtämättä, ja isä kutsui
heitä haaveilijoiksi.
Mutta kuuntelija oli tullut uteliaaksi, hän ajatteli noita asioita
yksinäisyydessään eikä tiennyt, kumpiko oli ollut oikeassa ja kumpiko
väärässä. Ja kun oli lähitalossa seurat, niin pistäytyi hän sinne.
Suuri pirtti oli väkeä täynnä. Penkeillä, uuninpankolla, kynnyksellä ja
lattialla, ja mikä ei pirttiin sopinut, se porstuassa, rappusilla ja
ulkona ikkunain alla he istuivat totisina ja huolekkaina avopäin kuin
kirkossa ja veisasivat vuoroin ja vuoroin kuuntelivat hartaasti
saarnamiestä. Hän oli tavallinen talonpoika--mutta hän puhui paremmin
kuin koskaan pappi kirkossa.--»Luuletkos tulevasi autuaaksi, jos tällä
hetkellä kuolisit?» kuuli hän kysyttävän, ja se kysymys säpsähdytti
häntä, sillä hän ei ollut sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi.
Henkeään pidätellen kuunteli hän miehen puhetta. Se kuvasi ihmisen
huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta ja pimeyttä, jossa he vaeltavat
kadotuksen partaalla, niinkuin olisi joka päivä viimeinen päivä ja
niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se meni luihin ja ytimiin, mitä
hän puhui. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta se häneen jäi, että heillä
oli tosi hätä. Hän tunsi jotakin samansuuntaista kuin
rippikouluajallaan ja ensi kerran ripille mennessään. Silloinkin oli
hänet vallannut yht'äkkinen ahdistus siitä, mitä hänestä sitten tulisi,
kun tämä elämä päättyisi ja hän tulisi tuomioistuimen eteen viimeisenä
päivänä.--»Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule autuaaksi
kuin minun kauttani.»--Ne olivat raamatun sanoja, hän oli kuullut ne
ennenkin. Mutta sitä, mitä ne sisälsivät, sitä ei hän ollut ennen
kuullut sillä tavalla selitettävän. Ei ollut siinä kylliksi, että
käytiin säännöllisesti kirkossa, ja tehtiin ulkonaiset, tavanmukaiset
temput. Elävää, alituista ikävöimistä, jokapäiväistä synnin tuntoa,
katumusta ja uudistusta vaadittiin. Oma huolettomuutensa häntä
varsinkin löi, ja totisena palasi hän kotiinsa.
Vakavat sanat, virren harras nuotti ja polvilleen langenneitten palavat
rukoukset--kaikki niin toisenlaiset kuin kirkossa--kaikuivat monta
päivää hänen korvissaan. Hänestä tuntui väärältä, että heitä
pilkattiin, noita. Mutta heitä pilkattiin kotona, kylässä, kaikkialla,
ja kun hän heitä yritti puolustaa, niin pilkattiin häntäkin. Häntä
kiellettiin menemästä sinne, mutta häntä veti sinne vastustamaton halu.
Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, oli hän yhä rauhattomampi, yhä
miettiväisempi ja valvoi unettomia öitä. Kun kerran on elämä kuoleman
jälkeen, toisia otetaan taivaaseen ja toisia heitetään helvettiin ja
kun Jumala on antanut armonajan--ja senhän ne muutkin myönsivät--niin
tottahan täytyi jotakin tehdä. Eihän voinut palvella kahta herraa
yht'aikaa, Jumalaa ja mammonaa. Olihan hyviä tekoja ja pahoja, joita
toisia täytyi tehdä ja toisia välttää. Mutta mitkä ne olivat mitäkin?
Hän tarkasti itseään, omaa elämäänsä ja omia tekojaan. Ei se ainakaan
voinut kaikki kelvata, siinä oli niin paljon tyhjää, niin sisällötöntä,
niin turhamaista ja tarkoituksetonta.
Ja sillä nopeudella, millä täydelliseen antautumiseen synnynnäisillä
taipumuksilla, jotka ovat voimakkaille ja innokkaille naisluonteille
ominaiset, oli hän piankin valinnut valittavansa ja tehnyt sen
täydellisesti.
Hän luopui pois entisestä seurapiiristään, ei ottanut osaa heidän
iloihinsa, oleskeli enimmäkseen itsekseen, luki raamattua ja muita
hengellisiä kirjoja. Kun hän seurusteli, niin seurusteli hän
talonpoikain kanssa ja kävi heidän kokouksissaan. Entiset herrasväen
vaatteet katosivat, puku silisi ja synkistyi, hatun sijaan tuli huivi
ja pitsillä koristetun liivin sijaan suora nuttu.
»Riisti ristit rinnoiltansa,
kullat kulmilta karisti.»
Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän
aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat
sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan
pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia, ja tämä oli kuin häväistys koko
perheelle. Sitä paitsi oli muutos itsessäänkin jo omaisten, sukulaisten
ja tuttavien arvostelemista. Entisistä tavoista ja käsityksistä
luopuminen oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka
niitä noudattivat ja tunnustivat.--Tahdotko sanoa, että isä ja äiti
ovat väärässä?--En minä sitä ole sanonut.--Niin, mutta sinä kuitenkin
niin ajattelet.--Minä rukoilen Jumalaa, että hän kääntäisi teidän
sydämenne.--Siis sinä kuitenkin katsot, että me emme tee oikein, sinä
pidät itseäsi meitä parempana, et kunnioita vanhempiasi.--Jumalaa
täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä.
Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat vaikeihin
kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana
murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet
kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu
mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys
oli vain niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista
kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se
mahtoikaan synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäisellä
henkilöllä, joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia
traditsioneja vastaan!
Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja
palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen
avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa
sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.
Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita
luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten
»kilvoitusten koulussa» kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan
ei ainoastaan luonteen lujuuteen ja sen puhtauteen, vaan myöskin
maalliseen ymmärrykseen nähden. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä,
noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa sisarien
tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa niinkuin
omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes
kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun
samanmielisen nuoren miehen kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi
uudelle, sivistyneelle sukupolvelle, joka nyt seisoo kansallisena
säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet
useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä
totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja
itsenäisiä poikia.
»Isien muistoksi» on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon
tämä kerran puhuttu niiden »äitien muistoksi», joita aina ollaan niin
taipuvaiset unohtamaan.