HIRVIÖ.

Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni

Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä,

josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se

kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja

lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan

herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein

suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta

ja valevapaudesta!

Kuinka ihmeellisen pian kaikki unohtuu ja kuluvat pois voimakkaimmatkin

vaikutelmat luonnon helmassa. Muutamia satoja askeleita metsäpolkua,

veturin häipyvä lähtövihellys pysäkiltä, ohi torpan ja sen peltojen--ja

tuskin on enää muistoakaan jäljellä vaunun täyttäneistä tavaritseista,

sortovuosiakin räikeämmästä mielivallasta, upseerimurhista,

loppumattomista mielenosoituskulkueista, kiljuvista autoista,

yksitoikkoisuuteen asti uusiutuvasta marseljeesista, torikokouksista,

lakoista ja ryöstöistä, kirkko- ja kirkonrappumeteleistä. Omien aivojen

kiihoitus, joissa pitkin talvea oli sähissyt kuin myllyn turbiinissa,

on yht'äkkiä rauhoittunut kuin metsäpuron lirinäksi. On nukkunut pois

kaikesta, mikä juurikaan öin ja päivin täytti ajatukset ja unet,

nukkunut siitä hereillään, avosilmin, niinkuin kulissien vaihtuessa

avonaisen esiripun edessä pois sodasta, meteleistä, kaikesta uhkaavasta

ja odottavasta, nälästä ja kalliista ajasta. Käki kukkuu, peippo

visertää, pihka tuoksuu, kanerva kukkii, hongan latva humahtaa heikossa

etelätuulessa, ja veneet on saatava vesille ja verkot ja siimat

kuntoon--muuta taikasauvaa ei tarvittu. Elämä kulkee yht'äkkiä

entisessä uomassaan. Tuossa on ruispelto, tuossa niitty. Jo tuntuu

tyvenen meren tuoksu, kuuluu sen säyseä kohina. Pikkukalat kiitelevät

matalassa purossa, jonka vartta polku johtaa.

Sota ja iso viha on ollut ja mennyt. Ei se ainakaan enää jaksa tulla

tänne. Ehkei sitä ole ollutkaan. Tai oli se vain satunnainen häiriö,

yöllinen ohimenevä painajainen. Siitä on jo hyvin kauan. Se tapahtui

joskus nuorena ollessani, kuuluu historiaan. Saattaahan olla, että

jossakin yhä räjähtelee, että siellä täällä yhä vielä surmataan ja

hävitetään, mutta se tapahtuu hyvin kaukana jossakin, minulle kokonaan

vieraassa, minuun kuulumattomassa maailmassa. Tunnen, että torkun,

mutta en tahdo heristäytyä valveille enemmän kuin mikä minulle

itselleni on mieluista... Tuossa on jo kellanruskea hiekka, laakea

ranta, jossa lehmikarja seisoo polviaan myöten vedessä päivää

paistattaen. On niemet, saaret, karit ja merimerkit ja valkea majakka.

Joku laskee verkkoja. Hangosta päin tulee jahti täysissä

latvapurjeissa, vanhaa väylää, aivan niinkuin ne tulivat ennen

sotavuosia. Meidän rannassamme on jo purjepursi ankkurissaan ja

vastatervattu soutuvene kalliolla kumollaan.

Silloin sattuu silmääni laite, jota en ole ennen huomannut ja jota

siinä ei ollut viime kesänä. Laakealla rannalla, vähän matkaa

vesirajasta, on jokin ruskea möhkäle ja sen ympärillä aitaus kuin

ristikko hautakiven ympärillä. Se on melkein pallon muotoinen, niinkuin

kaksi vastakkain asetettua, yhteen liitettyä muuripataa. Alapuoli on

sileä, yläosassa piipottaa metallisia käsniä kuin poikkisahatun sarven

tynkiä, joista toiset ovat taipuneet tai taittuneet, toiset piipottavat

suorina ja ehjinä. Se on kaikesta päättäen korkean veden aikana

rannalle ajautunut räjähdysmiina, aidattu nähtävästi sitä varten,

etteivät mullikat pääsisi sitä puskemaan ja laukaisemaan.

Siinä on siis sittenkin taas sota yhdessä kaikkein inhoittavimmassa

ilmenemismuodossaan. Siinä yksi sen katalimpia, tehoisimpia ja

tuhoisimpia hävitysaseita, tuhatmiehisten laivojen salasurma--minun

rauhallisella rannallani, auringon lämmittäessä sitä yhtä hellästi kuin

hiekkaa sen ympärillä. Läheisyydessä seisoo vasikkalauma tyytyväisenä

ja mistään tietämätönnä. Hirviö itse on yhtä vähän tietoinen sisässään

piilevästä tuhoavasta voimasta, se on aina vireessä ja valmiina

laukeamaan pienimmästäkin sysäyksestä sen kylkeen, mutta kykenemätön

sitä tekemään omasta aloitteestaan. Kosketus johonkin sen tuntosarveen

voi lennättää sen pirstaleiksi ja tuhota ympärillä kaiken elämän,

jättämättä veripilkkuakaan jäljelle. Se lentää ilmaan ja lennättää

ilmaan ja vesi täyttää kuopan, mikä syntyi, kun se ponnistaikse ylös

pilviin. Jostakin kilometrien päästä löytyy ehkä sirpale käyristynyttä

teräslevyä, jonka löytäjä pistää hajamielisesti taskuunsa tietämättä,

mitä se on, niinkuin minä äsken tuolla metsäpolulla. Sen uhreja ei

koskaan löydetä eikä haudata. Mikä ei makaa meren pohjassa rautaisessa

yhteiskirstussa ja mutaisessa yhteishaudassa, se leijailee hetken

savupilvenä ilmassa ja haihtuu taivaalle.

Ei ole, näen mä, kaikki entisellään, ei ole mikään vielä. Iso viha

jatkuu yhä eikä sen loppua näy. Vainolaisen verikoira--tuo pyöreä

möhkäle on kuin tylppäkuono, lyhytkorvabuldoggin pää--on löytänyt tien

pakopirtilleni ennen kuin minä itse. Se on jo asettunut vartioimaan sen

veräjälle. Vesi voi minä päivänä tahansa nousta, tuuli voi kantaa sen

merelle ja toinen sieltä takaisin ja ajaa rannalle, jossa lapset

leikkivät kaarnaveneitään uitellen.

Hiivin pois. Onhan se toistaiseksi siinä vaaraton, nukkuessaan, jos voi

luottaa talonpojan panemaan hauraaseen aitaan, joka estää tyhmän

mullikan sitä herättämästä.

Ne olivat ainaisena pelkona ja painajaisena koko ihanan kesän. Sen

kuluessa löytyi niitä useampia. Niitä oli ajautunut maihin ennen ja

ajautui yhä. Syysmyrskyjen aikana ja keväällä jäiden lähtiessä niitä

oli räjähdellyt vähän väliä. Meri ärjähtää, mustat karit iskevät tulta,

kaukana maissa särkyvät ikkunat, kallioissa tapaamme siellä täällä

merkkejä niiden puremista. Outoja kivi- ja rautasirpaleita löysimme

tuon tuostakin ja niitä kertyi pieni museo venevalkaman kalliolle.

Erään kivilohkareen löysin omasta rannasta, johon se ei ollut voinut

tulla muuten kuin ilmojen teitä, ja rautapalan muutamasta saaresta,

kuusen oksalta, johon se luultavasti oli pudonnut lumeen ja sen

sulaessa jäänyt siihen. Naapurin rannassa seisoi miina lähellä

uimahuonetta koko kesän. Kerran soutaessani kotiniemen vartta huomasin

niitä muutaman pohjassa vain jonkin sylen syvyydessä, kaikki piikit

ehjinä. Jos sattui siihen kiviriippakiveni, niin lensin minä

tulivesipatsaassa yläilmoihin ja minustakin tuli hattara taivaalle.

Niitä istui vähän päässä varsinkin uloimmilla kareilla. Jokainen

merituulien puoleinen ranta oli tutkittava, ennenkuin sitä uskalsi

lähestyä soutaen tai purjehtien. Eräällä saarella, lahdelmassa, joka

antoi aurinkoisimpaan etelään, oli niitä kellunut maihin kaksi

sisarusta ja asettunut vierekkäin kaikkein siloisimmalle ja

suloisimmalle vedenrajakalliolle. Siinä niitä käytiin katsomassa ja

vieraille näyttämässä, »Miinaa ja Maijaa», huviretkisaaressa,

rantakalalahdelmassa. Niistä tuli tuttuja, ne alkoivat kuulua

maisemaan, niitä naputettiin kynnen päällä, ja ne helähtivät kuin

kirkonkellon malmi. Niitä valokuvattiin perheryhmiin, niiden päällä

istuttiin, niiden ympärillä telmittiin ja kujeiltiin ja lähtiessä

niille näytettiin pitkää nenää, elottomille, sokeille, jalattomille,

siivettömille, kahlehdituille meren hirviöille, jotka kuivalla maalla

eivät mahtaneet mitään, ryyhöttäen siinä avuttomina ja voimattomina,

kykenemättä omin voimin purkamaan sisuaan, ennenkuin joku toinen

luonnonvoima ne vapauttaisi liikkumattomuuden lumoista.

Minä en voinut koskaan ottaa niitä humoristiselta kannalta, en koskaan

tottua niiden tilapäiseen vaarattomuuteen. Minussa pysyi niitä kohtaan

aina sama salaisen pelon ja vihan ja inhon ja voittamattoman

vastenmielisyyden tunne, minkä minussa ensi näkeminen oli herättänyt.

Onhan sota sotaa ja onhan siinä muka luvallista kaikki, sen tarkoitus

kehittää sen keinoja ja sitä mukaa pyhittää ne, katalimmat ja

kavalimmat myrkkykaasut, yölliset zeppeliinipommit, väijytykset ja

salahyökkäykset, jopa tautien tartuttamisenkin. Ei ole enää mitään niin

epäritarillista ja epäinhimillistä aselajia, jota ei katsottaisi

voitavan käyttää. Mutta kaikista epäinhimillisin, epäritarillisin ja

raakalaisin on minusta kuitenkin miina, joka omin päinsä käy sotaansa

sokeana luonnon voimana sekä ystäviä että vihamiehiä vastaan, viattoman

ja puolueettomankin pään menoksi. Se on salamurhaamista umpimähkään,

luonnonvoimain vastuunalaisetonta hyväkseenkäyttämistä, järjettömän

aseilla varustamista, puukottelua pimeässä tanssituvassa, kun valot on

puhallettu sammuksiin. Sen toiminta ei rajoitu vain sota-aikaan.

Laivamiina, tahallaan laskettu tai irtautunut voi ajelehtia

valtamerillä vuosimääriä sodan jälkeenkin, käydä sotaa omaan laskuunsa,

kun rauha jo aikoja sitten on solmittu sotivien kesken. Kun meret jo on

julistettu vapaiksi, silloin tämä merirosvo ja salasissi vielä pitää

niitä hallussaan ja on niillä suurempi herra tuin ylpeä Albion ennen

sotaa, tehokkaampi salmiensulkija kuin Gibraltarin ja Maltan isäntä.

Suuri valtamerilaiva saa hiipiä kuolema keulan edessä, sydän väijytystä

vavahdellen jokaisen matkustajan rinnassa. Titanic-draama kalpenee

niiden rinnalla, jotka ovat tulossa. Vedenalainen miina voi tuhota oman

keksijänsä, valmistajansa, laskijansa, heidän vaimonsa ja lapsensakin.

Sen avulla voidaan panna toimeen attentaatteja ja harjoittaa

anarkistista terrorismia melkein mistä kalastajaveneestä tahansa

vilkasliikkeisimmilläkin väylillä.

Millainen lie oikein sen miehen sieluntila, joka panee kaiken neronsa

räjähdysmiinan keksimiseen, sen, joka pinnistää kaiken älynsä sen

täydentämiseen ja parantamiseen. Luultavasti hän, samoin kuin kaikki

muutkin räjähdysaineiden keksijät ja sotatekniikan kehittäjät on hieno

tiedemies, mekanikko, kemikko, tuota teknikkotyyppiä, joka edustaa

nykyajan terävimpiä päitä, niitä, jotka ovat luoneet nykyajan korkean

konekulttuurin, sen verrattoman tekniikan ilmalaivoista vedenalaisiin

saakka. Hän on saanut aatteensa jumalaisen luomisinnon haltioituneena

hetkenä, hänen silmänsä ovat säihkyneet, poskensa palaneet, hänellä on

kai ollut tunne niinkuin kaikilla, jotka jotakin luovat ja synnyttävät

että hän on saamassa aikaan jotakin, joka koituu ihmiskunnan onneksi ja

hyväksi. Ehkä hänellä niinkuin hävitysvälineiden keksijöillä yleensä on

se vilpitön harhaluulo, että hänen keksintönsä on rengas sotien

mahdottomiksi tekemiseen ja lopullisen maailmanrauhan saavuttamiseen.

Hyräillen, iloisesti vihellellen hän menee kotiinsa, kohtaa ovella

nuoren vaimonsa ja sulkee hänet onnelliseen syliinsä--samalla tietysti

riemuiten siitäkin, että heidän toimeentulonsa nyt on turvattu. He

astuvat käsikädessä lapsenkamariin, jossa heidän esikoisensa uinuu

harsoitetulla, lumivalkoisella vuoteellaan. Pienokainen on ehkä näkevä

sen tuhatvuotisen valtakunnan koiton, jota hänen isänsä on ollut

valmistamassa. Kaikki ne tämmöisiä kuvittelevat, jokainen heistä

tarvitsee tämän uskon jossakin muodossa tuntonsa nuhteen

vaimentamiseksi.

Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys

koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä

juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta,

jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä

linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka

lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta,

naistenkin työtä. Nehän ne nyt--pikku pariisittaresta suomalaiseen

piikatyttöön saakka--sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa

kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan

olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä

sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa

sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä

haavaharsoa.

Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä

samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä

kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä

räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja

kaikki vanhurskaus on täytetty... Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno

lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman

veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa,

joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.

»Sinä taas saarnaat!»--mutta miksen saarnaisi ... saarnasin näin

sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt

mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana

ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo

siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta,

että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta

noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin

ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.

Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha

uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä

kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton

kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan--joskaan ei omistaan, niin

toisten, toiset toisten ja toiset toisten--ja odottaessa asestuvat

veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan

kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan

shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin

valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan ... se on

sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana,

meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta--sotavoitot ja

saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän

paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani,

suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja

mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen

tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää... Mutta onko se tarpeellista?

Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.

Merelläkö vain?

Mutta aamu on taas tyven ja ihana.

* * * * *

On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani

kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet

sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti,

ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja

peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen

vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä

käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon,

uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:--»Katso, kuinka

kauniisti se taas nousee».--»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin»,

säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä

olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken

pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen

mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen

korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.

Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille

kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia

metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.

Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?