Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja
polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin
perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että
väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät
suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen--niin en
kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie
todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa
syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi
tulla rautatietä saamaan.
Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut
niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden
ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta
ennen kaikkea ja surkeata sanoa--kielikysymys. Olin silloin Pariisissa,
kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi
kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi
kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että
rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet
yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa,
niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta
päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi
katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä
paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että
semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa
voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet
joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka
alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa
ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee ... ja nielee.
Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan
rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään ... enkä
minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen
sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut
unennäköä.
Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se
eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine
muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä
vielä hevosella ajettiin.
Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen
vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista
vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten
ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen
tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin
tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin
pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin
mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota
kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että
hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa
kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle
yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen
penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea
»reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen
aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona:
leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin,
niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.
Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien
varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen
myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja
torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta
elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä
vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli,
kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset
»asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia
ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista
--ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin
sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä
pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät
asetettiin--ah, niitä mamman eväitä!--ja asukkaat olivat kuin omaisia.
Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella,
jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi
yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka
huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo,
pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti
hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas
emäntä.
Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli
muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen
palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen
aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä
kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin
ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen,
että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin
kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään.
Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen
vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin
kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä
tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt
talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä
siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion
pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset
asiat suuren, tärkeän merkityksen.
Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja
usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen
päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen
yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja
aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat
ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän
nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli
esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen
kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu
reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä
kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen
hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän
surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää
sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa
paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas
tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään,
pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.
Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle,
josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät,
aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla.
Aisakello alkaa poukuttaa--ei kai muuten, mutta kun reki työntää--ja
tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta
suurine, komeine taloineen--Siilinpäät, Miettilät, Laitilat--ja
oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka
peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset
unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.
Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen
uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa
väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja
kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä
selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen
nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.
Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima
lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen
ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien
jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat.
Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä
laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu--alkaa näkyä
kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin
pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista
viikkoa eikä vain toista päivää.
Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli
toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei
ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle
mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat
purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä
aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa
kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin.
Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista
alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi
riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon
ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen
puoli matkasta astua reen perässä.
Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen
ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin
on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan
jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä
nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen,
käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset
ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen
nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän
elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie.
Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri
tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää
eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo,
kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa
tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä
kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja
elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi
käydä tarkastamaan.
Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen
vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi
kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain
aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta
mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka
kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua,
ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä
ympärillä, ja sinä ajat--asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka
loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei
ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole
mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama
yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin.
Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään
kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka
aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä,
leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo
vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme
vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei
koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi
ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.
Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan.
Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä
vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen
tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi--eikö totta tosiaan ollut
siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla.
Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema
petäjämetsän sisässä--siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta
niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt
enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään
uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo
pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan,
oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä
mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään
uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun
tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi
kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden
ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun
valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.
Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan
kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka
kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän
hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän
»rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä
itseltään: onko se todellakin totta?
Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt.
Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan
kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja
ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta
Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy,
niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen
laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan
kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja
muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat,
tungettuaan kirkkoveneet tieltään.