Hyvä ystävä!--Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa,
kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin
erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa
liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä
sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle
nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen
kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa
se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena
kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni.
Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia
hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen
löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen,
kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä
aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta
tästä kanssasi vähän haastella.
Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan
tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on
vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun
mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa
salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on
kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista,
kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja
puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä,
aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin
tässä talossa.
Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi
erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin
eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen
vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on
minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei
ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten,
jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön
pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun
täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin,
ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä
on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli
tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun
polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.
Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas
liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän
astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta
vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska
hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista
naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän,
milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä
koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin
ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen
kevätpäivä on sulatellut... Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen
ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo
ennen auringon nousua--muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan
päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta
kattoon.
Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä
takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että
talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä,
ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset
ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon
päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman
hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse,
samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan
kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun
heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle
uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja
muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja
talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset
ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista
kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin
--minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä
siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat
puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia
näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet
ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä
ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä
hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden
itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin
eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla.
Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn
väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa
paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään
ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä
menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä
vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin,
raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä
vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät
ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai
ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan
ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.
Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen
sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää
lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä
pihoilla.
Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta,
talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut
sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa
ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen
varressaan valmiina poimittavaksi.
Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan
ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa
sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen
en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani
omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa,
kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen
kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi
koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on
pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on
niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen,
tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein
maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa,
ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.
Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut
saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä
ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa
näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa
kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä
kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen
aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin
palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit
käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun
hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna
valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina.
Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin
ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja
siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin
kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan
jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita
muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on
ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista.
Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin
katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän
saakka taiteellisesti uudelta.
Lämpenen häntä ajatellessani--en ole mitään muuta ajatellut, en muussa
askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa.
Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni,
olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin
kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei
ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin,
en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli
nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään
reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei
se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana
kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen
kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua
hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt
»taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi,
vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn
romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja
heinähangon ja puutarhalapion--entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä
niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle
lahjoittaisi--kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä
nykyinenkin, kenties paremman.
Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön,
luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen... Hän
käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä
kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa--huh!
Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin
levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen
käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani
(kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä
sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin
saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni,
ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee
hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat
hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli
rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en
arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei
ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan
tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea
kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!
(Jatkoa seuraavana iltana.)
Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan
ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat
hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»
Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna
hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa,
yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä
kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus
asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna
minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai
hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa
valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava
kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää
luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla
hehkuvimman keskipäivänkin kanssa--niinkuin hyvin nukkunut lapsi
herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja
tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on
hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee
kuitenkin mielellään.
Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa
nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne,
samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä
vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden
kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari,
sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on
erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä
kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu
ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä
eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä
yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä
nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka.
Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä
kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti
emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on
ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi,
lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman
ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa
umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.
--Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin
maalattava!
--Taasko siinä--ja missä vielä? Ja kuinka monessa?
--Tuhannessa kauniissa--sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja
kauneusarvoja. Seisokaa vielä...
--En minä osaa seistä--pannu polttaa--pian--ai--!
--Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla,
niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä
kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle--sekä aivoihini että
sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein
tulkitakseni.
--Juokaahan nyt jo--kahvinne jäähtyy.
Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman
vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää
tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti,
itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.
Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen
soittonumero--se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin:
suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen
vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle,
niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin
ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa
ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin
toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka
sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet
kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä
tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa
hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.
Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee
kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin
hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin
taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa
tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä
alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja
vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi--minä. Hän ei tee sitä
rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi
edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein
livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa
kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista,
rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain
tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o
5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet
leuan alla.
Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja
pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut
lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva
seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä
vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.
Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta
pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.
--Mikä se on?
--Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät
kihloihin.
Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä
pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.
--Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!
--Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.
--Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!
--Ei kahta yht'aikaa.
--Te juotte toisen ja minä toisen.
Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen
ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi
erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään.
Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se
tapahtuu.
Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on
vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee
ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin
että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä
häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten
huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me
toinnumme molemmat.
Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä
tahdokaan.
--Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee
suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle,
odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa
sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on
oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja
nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä
käyttänyt.
Sillä hän ei tietysti ymmärrä, että voisin jättää sen siihen, ettei se
minun puoleltani merkitsisi mitään. Täällä--heidän maailmassaan--
semmoinen tietää lupausta, sitoumusta. Mitenkään muuten hän ei voi sitä
selittää. Mutta enhän minä voi sitä tehdä, enhän myöskään voi pyytää
anteeksi. Se olisi kovin kömpelöä ja noloa. Minulla ei kai ole muuta
jäljellä kuin keksiä jokin tekosyy ja lähteä.
Että kyllä rakastan häntä, mutta olen jo sidottu toisaalle. »En voinut
sille mitään, olitte niin viehättävä siinä.» Jotakin semmoista.
Eihän itse tapaus semmoisenaan suinkaan olisi niin vaarallinen. Se nyt
menisi tavallista ehkä hiukan pitemmälle menneen taiteilijanvapauden
lukuun. Tunne syttyy ja sammuu. Mutta jos se ei sammu. Jos hän ottaa
sen syvästi, niinkuin hänenlaisensa usein tekevät? No, ehkä tämä
jollakin tavalla järjestyy. Kirjoitan sinulle, kuinka tämä kehittyy.
Minua surettaa ja harmittaa koko juttu. Myöskin siksi ja ehkä eniten
juuri siksi, että jos minun täytyy lähteä, niin jäävät kaikki nämä
aiheeni keskeneräisiksi. Kirottu suudelma! Ilman sitä! Eipähän se
muuten liene ensi kerta. Mutta viimeinen se on, sen vannon. Onhan
minulla sentään jo melkoinen saalis salkussani. Siellä on hienoja
asioita. Tulen niillä ehkä lopullisesti läpäisemään. Olkoon tyttö
tyytyväinen, että hän on ikuistettu Suomen taiteessa. Kun vain voisin
saada mielenrauhan siitä, että se saalis, minkä täältä vien, ei ole
ryöstösaalista. Kirottu omatunto!
Tuus Totus.
* * * * *
Se »ystävä», jolle ylläoleva kirje on kirjoitettu, on sen tyhjälle
lehdelle tehnyt näin kuuluvan muistiinpanon:
»Se tyttö, joka oli ollut taiteilijan mallina, ei koskaan mennyt
naimisiin. Vanhempainsa kuoltua jäi hän yksin emäntänä ja isäntänään
hoitamaan taloa ja tilaa. Hän keräsi kotiinsa sinne maalle kaikki, mitä
sai maalauksia ja piirroksia nuorelta taiteilijalta, joka oli
vieraillut hänen kodissaan hänen nuorena ollessaan ja joka ei elänyt
montakaan vuotta sen jälkeen. Kuoltuaan vanha neiti testamenttasi
talonsa lepokodiksi taiteilijoille. Tila arvokkaine metsineen oli
myötävä ja kertyneistä varoista muodostettava rahasto lepokodin
ylläpitoa ja taideteosten tilaamista varten nuorilta, ei kolmeakymmentä
täyttäneiltä taiteilijoilta. Tapasin tuon neidin viimeksi eräässä
näyttelyssä Helsingissä. Hän oli silloin pieni, ketterä, ystävällinen
ja herttainen vanha mummo, tukka ihan lumivalkea, mutta posket vielä
verevät kuin nuorella tytöllä.»