On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien
päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä
liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen
syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.
En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran
alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli
huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että
kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties
ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan
viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys
ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se
onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä.
Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä
näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret
olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään
minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä
aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä
omaisia näkemään.
Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin
siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen
muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun
kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja.
Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet,
montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos
kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä
pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi
päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja
tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka
kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi.
Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten
seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman
omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin
taulua puhtaaksi.
--Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän
viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen
tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla
kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia
jäljellä!»--ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy
tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.
Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä,
kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle
ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa.
Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli
turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa
tullista ulos--siihen aikaan ei ollut olemassa mitään
poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin,
tuskinpa niitä olisi toteltu.
Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen
saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli
matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.
Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten
mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä
yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan
kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai
kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin
pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla
painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja
sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat,
huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa,
jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta
näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu
viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla
rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei
toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu,
ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat
yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta
heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet
renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi
kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei
herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta
rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja
päristelemisten jälkeen selvittiin.
Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko
oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan,
ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai
kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni.
Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden
sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin.
Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin
ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt
enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni
kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman
suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin
että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin
olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on
silta ... ja kamreerin talo ja kauppapuoti ... ja kirkko ja iso pappila
ja sen riihet ... että tuo aita ja tuo veräjä ... ja tuolla koti,
tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa
kiinni ... nyt ne katoavat ... nyt lentää porstuan ovi auki ... sieltä
syöksevät pihalle ... toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset
reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin
kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo ... nauretaan, hihkutaan, koira
haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita--se on kaikki,
sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista
kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville,
jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.