LUMOISSA.

Istun yhä venheessäni, vaikka olen jo lakannut onkimasta. Olen nostanut

ankkurin. Vapa torkkuu veneen laitaa vasten. Minun olisi lähdettävä,

mutta en saa tarmoitetuksi itseäni tarttumaan airoihin.

Olen kahden karin salmekkeessa ulkona merellä. Takanani on pieni

sisäselkä ja sen perillä manner metsäisenä viivana vielä valoisaa

iltataivasta vasten. Edessä on aava, rannaton meri, tyven ulappa, jossa

on enää vain muutamia vedenpäällisiä kallioita ja joka illan

hämärtyessä on häipynyt taivaaseen niin huomaamatta, ettei rajaa erota.

Maista päin kuului heikkoa elämää kalastajakylästä, joku lehmän

ammahdus, koiran haukahdus ja soutua näkymättömästä venheestä--joka

kaikki jo on lakannut.

Mereltäkään ei näy mitään muuta kuin itseään merta, ei purjetta, ei

laivan savua, eikä kuulu mitään. Kerran sieltä kuului kumea pamaus,

hyvin kaukaa. Onhan sota, eihän siellä saa kukaan kulkea, ei muut kuin

venäläiset sotalaivat, jotka eivät kulje...

Tämä on vielä sitä vanhaa tuttua tunnelmaa, joka usein on tullut ja

mennyt, monena sotakesänä. Olen usein ollut sen lumoissa, illan

vaihtuessa yöksi, liukunut kuin puolihorroksissa toisesta toiseen,

viihtynyt siinä hetken, värissyt sisäisesti jotakin uhkaavaa ja outoa,

irtautunut siitä, nostanut ankkurin ja soutanut kotiin.

Nyt en saa itseäni siitä valveutetuksi, vaikka koetan--tosin heikosti.

Tämä ei ole enää oikeata todellisuutta, vaikka se siltä näyttää ja

vaikka maailmalla ympärilläni on kaikki sen tutut ulkopiirteet. On

niinkuin lapsena, kun seisoin pihamaalla kesäyönä ja katselin porttia

ja maantietä ja lehmisavua, joka painui järvelle. Sen alla ja takana

oli jotakin muuta, käsittämätöntä ja salaperäistä, mutta se sai olla

siinä, en sitä pelännyt enkä ihmetellyt. En osannut kysyä syytä siihen

enkä sitä kammoksua. Nyt se kaksinaisuus jotenkin ahdistaa, ja minä

tahtoisin tietää, miksi. Mutta en kuitenkaan jaksa kysyä niin

voimakkaasti, että joku tulisi ja vastaisi. Itse en saa vastatuksi ja

minun on niinkuin ahdistaisi ja puristaisi rintaa.

Jossakin loiskahtaa, tuolla matalalla, vedenalaisella karilla, ja

vaahto välähtää, häiritsemättä kuitenkaan hiljaisuutta, ainoastaan sitä

vahvistaen, niinkuin satunnainen tuulenhenkäys metsässä, joka

liikauttaa vain jotakuta lehteä ja uuvahtaa siihen. On vielä enemmän

olematonta kuin äsken. Tahtoisin paeta, mutta mitä ja minne? Onko

tulemassa jokin turtuminen ja herpautuminen? Olenko ajautumassa pois

tästä ja siirtymässä johonkin toiseen? Kesästänikö syksyyn ja sitä

tietäkö syksystä talveeni?

Kuljenko pois? Mutta siinähän on kallio--ellei sekin ajaudu mukana ja

samalla koko tämä seutu ja taivas ja meri?

Tätäkö tämä olikin, elämä? Mitä se oli? Sekava sarja elämyksiä, joista

ei mikään erottaudu toisestaan, toistaan merkillisempänä? Sainko mitään

aikaan? Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni

täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni,

josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä

enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos

joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä,

vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä. Olen hajoavalla

jäälautalla, jota tuuli ajaa merelle ja huiskutan vain kättä

hyvästiksi... Sillä oikeastaanhan minä tahdon pois, olen tahtonut

kauankin, vaikka en ole uskaltanut. Jos joku tahtoisi estää, ehkä

uskaltaisin paremmin.

Minun on mentävä sinne, ellen saa ratkaistuksi nyt tässä tuokiossa

elämän arvoitusta. Mutta kuinka minä voin saada vastausta, kun en osaa

kysyä? Tunnen olevani tahdoton ja tarmoton kaikkeen. En saa ojennetuksi

kättäni tarttuakseni airoihin, vielä vähemmän laskeakseni niitä veteen

ja lähteäkseni. Minussa määrää joku muu, kietoo ja lumoo omakseen. Enkö

ole aina ollutkin kannel, jota joku muu on soittanut, milloin mikin

päähänpiston tai tunnelman tuuli? Olenko koskaan soinut jotakin omaa?

Kutsuuko joku minua nyt siitä tilille? Kuka, missä? Tuollako, missä yhä

hämärtyy, missä taivas ja meri ovat sulaneet toisiinsa eikä enää näy

äskeisiä karejakaan? Onko se Iso Kiero, joka kutsuu, Napinvalaja, joka

tahtoo valaa minut uudelleen? Mutta tulisiko minusta uutenakaan mitään,

olisiko minussa edes alkuainettakaan mihinkään muuhun kuin mikä olin?

Enkö ole jo palanen karstaa? Mutta miksei meri jo vie minua sinne pois?

Eikö välitä?

Näenkö taas väärin kaiken, toisin kuin mitä se on? Niinkuin aina olen

nähnyt. En ole nähnyt mitään oikein. Olen luullut ja kuvitellut ja

tehnyt aina omastani toden, mutta en koskaan todesta omaani. Joka

pensaassa piilee haltia, joka lehdossa sinipiika, joka laineessa muka

vellamonneito. Kaiken ikäni olen haastellut heille kuin puolimielinen

metsän puille, kiville ja kannoille.

Taas loiskahtaa laine samalla paikalla, missä äsken. Mistä se tuli

siihen, vaikkei tuule eikä merellä käy maininkia? Tuota yksinäistä

lainetta, joka tuossa murtui, ei ole voinut nostattaa mikään tulossa

oleva tuuli. Se oli aavelaine. Niitähän liikkuu usein tyyninä öinä.

Niitä ei näe, ennenkuin ne syntyvät, enemmän kuin hyljettä, joka nostaa

päänsä veden alta ja katoo samassa. Vai oliko se tämän sotaajan laine,

hyöky räjähdyksestä jossakin kaukana? Ehkä on räjähtänyt miina, uponnut

panssarilaiva ja hyöky lähti kiertämään yhä laajenevana helmana ja tämä

oli sen helman viimeinen humaus, kaikkien kuolleiden yhteisen

hengenlähdön huokaus tällä karilla?

Eikö minua mikään päästä tästä painajaisesta? Eikö minulle selviä

mikään aate, mikään tehtävä, jota pääsen heti suorittamaan? Eikö kukaan

puhalla minua hereille sanomalla, mitä minun pitää? Onko mitään järkeä

siinä, että istun täällä tuntikausia tuijottaen omaan tyhjyyteeni ja

tylsyyteeni? Miksi olen täällä, kun maailma ja oma maani on

hajoamaisillaan liitoksistaan? Miksi en tee mitään, auta ketään, en

edes itseäni?

Minun täytyy päästä maihin tältä hyllyvältä pohjalta, tuntea tukevata

kalliota jalkojeni alla, päästä kosketuksiin edes sen todellisuuden

kanssa.

Ponnistan viimeiset voimani--tartun airoihin ja lähden. On ainakin

airojen kolina ja kokan kahina minun omaani ja aikaan saamaani. Olen

hereillä, olen luonut lumouksen. Mikä minua oikein vaivasi?... Tuossa

on laskemani verkon merkki, tuossa toinen. Huomenna tuulee mereltä.

Sitä se laine siis loiskahti--aavelaine muka...

Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen

oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne

sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä,

kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet. Aina sinä uhkaat

pudota ja murskata, mutta et koskaan osaa sitä tehdä. Ei sinussa ole

mitään kätkettyä henkeä. Ei sitä ole meressäkään. Olet elotonta kiveä

ja meri on vettä ja ne ovat vain minun herkistyneet hermoni, jotka

pitävät pilaa kanssani. Ei sinun luolassasi ole mitään peikkoa.

Luuletko, että minä olen mörköpelko lapsi?... Ka, terve taas,

purjepursi. Mitä varten sinä seisot noin, perä vasten tuulta, mikset

käänny myötätuuleen? Sanoitko jotakin? Pelkäätkö, että yöllä nousee

myrsky ja että ajaudut merelle? Kyllä sinun köytesi kestää. Ei se solmu

petä, tokihan minä sen tiedän, koska itse sen solmisin. Näithän sen

itse.

Ja kuitenkin, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, minä pysäytän ja

menen tarkastamaan, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä on voinut

tapahtua. Se on kiinni, mutta se olisi voinut jotenkuten päästä. Pääsee

milloin mikin itsestään.

Ja ennenkuin olen tullut maihin, olen liukunut takaisin siihen, missä

olin merellä. Lumous ei ole lauennut. Kaikki on jotakin muutakin, kuin

miltä se näyttää. Tämä ranta ei ole minun rantani, en ole koskaan ennen

täällä ollut, tämä venhe ei voisi kiivetä itse kalliolle, jos ei sitä

vedetä. Täällä kummittelee yhä niinkuin merellä. Sieluni aukee

liitoksistaan. Jalka ei usko, että se on kotikalliolla, jota se polkee,

vaikka se samalla tietää väistää tutun kiven. Käsi tarttuu oven ripaan,

mutta ei tunnusta sitä omaksi... Ennenkuin avaan oven, kysyn, vedinkö

minä venheen maihin vai jätinkö sen siihen... En muista sitä... Ovi kai

taas narahtaa, jos vedän, ja herättää lapset. Miksen saa sen saranoita

koskaan voidelluksi, vaikka päätän ja päätän!... Mutta sehän ei

narahdakaan. Minähän voitelin sen merelle lähtiessäni.

Ja kun minä sen muistan, muistan samalla, että vedin veneen maihin ja

viskasin veden pois ja solmisin nuoran paaluun.

Astun tupaan. Vaimoni vielä valvoo ja lukee.

--Missä olet ollut näin kauan?

--Tuolla vain.

--Saitko mitään?

--Sain vähän.

Lumous on poissa. Mutta minä tiedän, että se huomenna palaa.

Lastuja IV-VII · 第 56 / 78 题