Se seisoo vankina rautaristikkonsa keskessä, niinkuin maahan upotetussa
kukka-astiassa, loppumattoman huonerivin puristuksessa. Sen alla ei
rehoita ruoho, ei rapise sora, ei hengitä avoin maa; sen toisella
puolella on asfaltista valettu katukäytävä, toisella kivihiilitervassa
imetetyistä pölkynpäistä laskettu katu. Maa, josta sen on imettävä
elatuksensa, on tihkuvan kaasun ja vuotavan viemäri-ilman tukahduttama
eikä ole päässyt tuulettumaan vuosisatoihin.
Sen juuret kiertävät kadunalaisia johtoputkia ja syleilevät
lokaviemäritorvien vyötäisiä, eivätkä ole koskaan saaneet kasteluaan
taivaan sateesta eivätkä kylpyään purojen tulvista: sitä juotetaan
kadunlakaisijan letkusta ristikkonsa läpi niinkuin vankia kopissansa.
Katupuro vilisee sen ohitse viemärin kitaan.
Ilma, jota se hengittää, on keittiölieskaa kahviloista ja
kellarikerroksista. Tuuli, joka sen lehtiä silloin tällöin heilauttaa,
lienee ehkä joskus, kuin jossakin kaukaisessa muinaisuudessa, ennenkuin
tuli tullista sisään, kulkenut vainioiden ja ehkä vesienkin yli. Sen
lehtien hermoja ei elähdytä aurinko itse, vaan sen heijastus ikkunasta
toisella puolen kadun, ja öisin kaarilamppujen kuutamo.
Sen oksa ei ole koskaan ulottunut antamaan kättä toisen puun oksalle,
eikä sen lehti ole koskaan lepattanut toisen puun lehteen; sen latva ei
ole koskaan huojunut sylikkäin toisen latvan kanssa.
Istuessani sen alla, kahvilan edustalla, puutarhatuolilla, olen usein
kysynyt itseltäni, kuinka mikään voi kasvaa ja elää siinä missä se, ja
mitä iloa siitä on sille itselleen ja muille.
Ja kuitenkin se kasvaa ja elää ja lehdittyy ja kukkii, ja on maailman
ihanin puu niille, joille se on heidän ainoa puunsa. Ei erämaan palmu,
ei aron kaivopihlaja, ei pölyisen maantienvarren piinia ilahduta
allensa istahtaneiden mieltä niinkuin Pariisin bulevardin puu niitä,
joiden iloksi se on pantu kasvamaan. Ei kenellekään ole kadun lyyrikko
sorvaillut siroimpia lauluja kuin sille--ellei ilotytölleen, sen
haltiahengelle. Hän on ylistellyt sen siimestä, laulanut sen lehtipuvun
silkinkahinaa, kuvannut sen liepeiden vivahdukset sekä päivisin että
öisin lyhtyjen valossa, kuvannut sen kukinnan ja sen kukkien lemun.
Joka kevät se kukkii--silloin kun valokaupungin elämä on
hilpeimmillään, sen ilma hurmaavimmillaan, sen perhosten parveilu
iloisimmillaan, kun taivas on herkimmän sininen ja sää suloista kuin
hunajamaito. Silloin se kukkii. Niinkuin hienottaren lemulippaasta
tulvii sen tuoksu kaduille ja poikkikaduille, tunkien kahviloihin ja
voittaen hetkeksi niiden absintin lemun, huljuen huoneisiin, niin hyvin
alempiin sen latvan tasalla kuin kaikkein ylimpiin katon rajassa, missä
ompelijatyttönen avonaisen ikkunansa ääressä istuu ja laulahtelee,
säestellen kevätiloisten lasten karkelohuutoja auringonlaskun hetkenä.
Kuta himmeämmäksi ilta käy, sitä kiihkeämmin se tuoksuu. Sillä ilta on
sen aika. Päivällä se on ilmeetön, pölyinen, hatara ja laiha. Mutta kun
kaarilamput alkavat hehkua sen alla ja yllä, se kirkastuu, elostuu ja
pöyhtyy ja levitteleikse, joka kukka loistaen, joka oksa eläen, joka
lehti palaen, aina uusiintuvaksi iloksi niille, joille se on heidän
ainoa puunsa, maailman ihanin--ja iloksi minullekin, puitten
palvelijalle ... vieden minut kotoisen pappilan lehtikujaan,
paperilyhtylehtoon ilotuli-iltana sisareni häissä hyvin, hyvin kauan
sitten.
Enkä hennonut erota; tulin aina uudelleen sen alle, minä samoinkuin
hekin, kahvilan edustalle, he lemmittyineen, minä yksin.
Se lehdittyy ja kukkii ja tuoksuu ja on ihmisten ilona, mutta ei
koskaan saa tehdyksi sukuansa jatkavata siementä. Tai jos jonkin
tehneekin--en tiedä--ei se koskaan pääse maahan, jossa voisi itää.
Erämaan palmukin kylvänee joskus itävän siemenen ja nähnee sukuansa
jatkavan taimen, aron pihlaja samoin ... bulevardin puu ei koskaan. Sen
siemen karisee jo kukkana asfaltille, lakaistaan kadun ja sen käytävän
uomaan, josta letkun suihku sysää sen korahtaen menemään viemärin
kitaan, iankaikkiseen pimeyteen.
Sillä se on vain ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua
äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena. Sen on oltava aina tuores
ja nuori. Kun se alkaa kuivaa ja lahoa eikä enää kykene kukkimaan,
tuomitaan se pois, nostetaan ylös ja sen sijaan istutetaan uusi. Olen
nähnyt samojen rattaiden, jotka toivat uuden, vievän pois vanhaa,
aamulla varhain, kun kaupunki vielä nukkuu. Olen nähnyt heitä,
bulevardin puita, laahattavan tullista ulos, latvan tukka katua
lakaisten.