Olen jo aamutyynellä nostanut verkot merestä majaniemeni nenästä. Olen
soutanut jyrkän kallion ohitse hiekkarantaisen lahden pohjaan, jossa on
virepuut petäjikön reunassa. Levitän pyydykseni niille kuivamaan,
puhdistellen niitä ilmanhengen hivellessä hartioita ja auringon
lämmittäessä selkää ja hiekan jalkaa. Oravia kurahtelee petäjikössä,
lokit ja tiirat vaakkuvat puiden tasalla kiertoretkillään kalarannasta
toiseen, ja viklat ja rantasipit kahlaavat kuin kotilinnut loivalla
rannalla, johon meri kantaa heille ravinnon ja jättää sen kuin
tarjottimelle vetäytyessään itse hetkeksi pois.
Taampana maissa on kylä ja sen kalaranta, jossa seisoo pyynnistä
palanneen kalastajan venheen purje, jota ei vielä ole kääritty kokoon.
Verkot jäävät siihen oikomaan ainojaan, seisoen ruskeana harsona
vihreää metsää vasten. Niiden kuivamista odotellen kylven lahdessa,
jonka hiekkapohja on kova kuin kallio, ja johon sileä maininki
hiljalleen keinuu sisään suoraan Itämeren ulapoilta. Lämpenevä aurinko
ja yhä virkenevä lounas on jo kuivannut verkot, jotka pian taas
riippuvat pöyheinä katoksessaan, kumotun hylkyruuhen alla, valmiina
illalla laskettaviksi. Askartelu niiden kanssa on joka-aamuinen ilo.
Aamiaiskutsu kuuluu majasta petäjikön läpi. Sinne johtaa
havunneulapohjainen polku, joka kulkee ohitse muurahaispesän ja
notkelmassa olevan suosilmäkkeen ja voisi yhtä hyvin viedä johonkin
sisämaan umpilammen torppaan kuin majaan, joka on manteren ja saariston
viimeinen merta kohti.
Se on kallion suojassa, joka kääntää mereltä tulevan tuulen sen yli,
kun taas pohjatuuli takertuu takana olevaan metsään. Se on piilossa
kuin linnun pesä, yhtä näkymätön maalle kuin merelle. Mutta sinne
kuuluu kaikki, mikä merellä äännähtää: lokkien itku ja nauru, laivojen
huudot, niiden koneitten hyrinä, kokan kohina, ammunta ja majakan
ulvonta sumussa.
Sen ovelta on vain harppaus kallion laelle, mistä ei ulospäin näy muuta
kuin taivasta ja vettä ja joitakin puuttomia luotoja ja uloinna meressä
mataloita paasia, joilla hylkeet ojenteleivat aamun paisteessa,
pelkäämättä suurimpiakaan laivoja, mutta solahtaen aallon helmaan, niin
pian kuin keksivät kalastajan ruuhen. Kaukoputki tuo ne kivenheittämän
päähän tekemään siinä temppujaan kömpelöin päin ja muodottomin jaloin.
Toisella karilla ruuhottaa suurlokin poika, odottaen emäänsä, kuvastuen
taivasta vasten suurena ja kaula kenossa kuin viikinkilaivan keula.
Ulapalla tapahtuu aina jotakin tai odotetaan tapahtuvaksi. Aterialta,
kesken askareiden, työpöydän äärestä, levoltakin tempaa ääni, outo tai
tuttu, sinne ylös tähystämään, mikä on tuo laiva, kenen on tuo
purjevene, kuka siellä soutaa verkoilleen tai siimoilleen, mihin hän ne
laskee, saako onkija tuolla mitään--joko tuuli tyyntyy, minne se nyt
kääntyy?--joko pikkupojat tulevat kotiin mereltä?--tuollahan ne juuri
tulevat.--Ja jos johonkin aikaan ei kuulu mitään, niin miksei kuulu?
Eikö meressä ehkä juuri nyt ajelehdi jotakin, eikö sieltä tule tänään
mitään, koska tuli eilen? Tai: koska ei eilen tullut, ehkä tulee
tänään.
Aurinko on pian ylimmillään, meren sini heleimmillään, kesäpäivä
kukkii, kaikki lehtensä levällään. Tuuli karehtii, vuoroin mereltä,
vuoroin maista, tuoksuen milloin aallon suolaa, milloin havuneulan
pihkaa, tai jollakin näkymättömällä pientarella kukkivaa angervoa tai
apilasta.
Pikkupoikien purjevene lähenee heikossa tuulessa. Se on vain hiukan
kallellaan, tehden rauhallisen, pysyvän kulman vettä vasten. Liekö
mitään niin keikailevan sopusuhtaista, niin rauhallisen eloisaa kuin
purjesiiven nousu vastahankaan. Ilma painaa, vesi tukee, toinen sysää,
toinen pidättää, ja syntyy vaivaton liukuminen niinkuin merilinnun
lento. Sen pelkkä loitolta katseleminenkin keinuttaa mieltä, niinkuin
olisin siellä mukana, ja poikien asennot, toisen kokassa, toisen
perässä, ilmaisevat, että heidän onneensa ei voisi lisätä piirtoakaan.
Kaikki, mihin ryhtyy, muuttuu iloksi ja nautinnoksi. Mieli saa
viihdykettä pienimmästäkin askartelusta. Verkon paikkaus, siiman
selvittely, ongen pahlaimen laitteleminen, nikartelu, verkkomerkin
vuoleskelu tuottaa tyydytyksen kuin minkä tärkeimmän tehtävän
suorittaminen. Sillä aurinko ja lämmin uudistavat soluja, verryttävät
jäseniä, sujuttelevat jänteitä hyppystensä lomitse, minun itseni
tarvitsematta mitään ponnistella. Syntyy valoisa usko, selittämätön
huolettomuus maailmasta ja sen menosta. Kaikki on hyvin ja oikein, ja
mikä ei ehkä ole, sille ei mahda mitään. Niinkuin täällä meren hengessä
kaikki on laajapiirteistä, suorasukaista, yksinkertaista, jykevätä ja
pysyvätä, niin näyttää se täältäpäin katsoen olevan muuallakin. Täällä
ei kestä mikään, mikä on lahoa, onttoa, haurasta ja mätää. Raskas aalto
ja kova rantakallio kysyvät lujaa ruuhta ja airoa ja ehyttä tulloa.
Mastopuussa ei saa olla madonsyömää. Purjeen pitää olla tiivis ja sen
köyden tiukaksi punottu, jos mieli ei revetä eikä katketa. Kuivat oksat
karsii meri rantapuistostaan huolellisemmin ja säälimättömämmin kuin
tarhuri omastaan. Huono täällä aina häviää ja hyvä jää.
Entä ajan kauhut, kaikki se surkeus siellä tuon ulapan auteren takana?
Onkohan niitä? Eihän sieltä mitään näy eikä mitään kuulu. Päivä
huikaisee näkemästä muuta, kuin mitä se itse tahtoo näyttää. Miksi
pyrkisin näkemään muuta? Nuo harmaanruskeat tursotkin tuolla kuolemaa
syöksyvine sieraimineen, jotka sumuisina aamuina hiipivät saalista
vaanivien hirviöiden tavoin taivaan rannalla, ilmestyen yht'äkkiä ja
kadoten samassa, valmiina ja kyetenkin yhden henkäyksensä iskulla
tuhoamaan tuhannen miestä, ne liukuvat nyt auringossa valkeina ja
keveinä ja viattomina kuin huvipurret, kääntäen aallon ympärilleen
valkoiseksi päärmeeksi... Kymmenkertainen pamaus ja sitten kymmenen
kertaa kymmenen peräkkäin, ja toisaalta toiset kuin kaikuna vastaten ja
sitten yhteen sulaen ... ehkä ne huhusivat vain huvikseen, Ahtolan
iloittelevat jättiläistyttäret, ihmispäät, kalapyrstöt?
Jos olisi, niinkuin sanotaan--jos juuri nyt meni pohjaan satoja--kuinka
voisi samalla päivä paistaa noin, menemättä heti pilveen; kuinka voisi
lounas olla noin leuto eikä yltyä luojan myrskyksi eikä taivaan ranta
heti punertua verestä ja vihasta; kuinka meri karehtia vain yhä
tyynempänä ja minä saada tästä kaikesta iloni?
Minä tahdon saada sen ja saankin, ainakin tänään ja huomenna, niin
kauan kuin tätä kestää--tulkoon sitten mitä tulee--eikähän se olisi
tulematta, vaikka minä tässä istuisinkin murhe helmassa, kerien
rintaani epätoivon kerää.
Taas lapset siellä ilakoivat uimarannassa, pärskyttävät, kirkuvat,
juosten ruumiit ruskeina ylös lämpimän kallion pankolle ja paiskautuen
siitä pää edellä veteen. Heidän riemunsa on meren ja auringon omaa
riemua.
Miksen voi tästä kallion laelta kättäni ojentaen koskettaa jotakin,
joka soisi? Miksei ilmassa ole näkymättömiä kieliä, joita myöten
voisin, turvautumatta kuluneihin sanoihin, välittömästi kaukaisimmissa
maanäärissä virittää toistenkin kuultavaksi sen, mikä täällä heläjää
aamusta iltaan omassa mielessäni: tämän valon ja lämpimän, tämän
taivaan sinen ja aallon loiskeen, äärettömyyden ja rannattomuuden,
suuren riemun ja pienet ilot, unhotuksen ja uskon--kaikesta huolimatta.