Kaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden
suussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki,
jonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja
soittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki
viettää kesäjuhlansa lopettajaisia.
Kauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava
ja laho.
--Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua
kaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?
Ei käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät,
talvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee,
lähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista
vähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi
kalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.
--Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat.
Airoihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.
--Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta.
Siinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon
kateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi:--»älä
tule vielä!--nyt sopii tulla.» Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa?
Akkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa.
Vaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui,
nyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki,
nyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt
kielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka
otin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en
jättänyt. Pois soudan.
Mutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään
kuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.
--Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin.
Ruikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski
takaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja
tyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria
kavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin
tytötkin?
Ylhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja
koivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin,
hihkuttiin--tytötkin.
--Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa!--Miksi en
kävisi, katsoisi!
Posahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin.
Yhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä,
hengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.
--Liiaksi riensin...
Kauko astuu hiljemmin...--Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä
suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin
ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan
olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.--Ja Kauko näkee taas
nuoruutensa näkyjä... »Katsokaa, siinä hän tulee!--Kuka hän on, joka
tulee?--Kauko hän on! Ettekö tunne?--Joka voitti Pohjolan isännän! Joka
suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!--Kenenhän ensiksi
ottaa?--Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi
sinut ensiksi ottaa!»--Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme,
kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi.
Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen
huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä
yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä
vanhin kantoi haarikan huulieni alle.
Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko
kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha
repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit,
äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää
mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään
huitoo.
Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään,
toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä
käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja
kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen,
lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia,
niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään
kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse
ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän
kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita--kullakin omansa. Yksi
ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta
vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.
Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä
karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi
ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole
hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien
nimikkoja väkisin vieminen.
Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä,
avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.
Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään
karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.--»Mitä minä täällä?»--Mutta
ei pääse hän heistä irti.
Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se
yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.--»Mikset mene
muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle
kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä
rähjiä ennen?»
»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»
Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä.
Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin
katsein; sen takana toinen.
--Kuka tuo on?
Sitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas--Annikki,
Terttu, Tuiran tytöt--tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen
iloa:
--Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota
katsomaan, akat muutkin!
Sitten ilakoivin ilmein:
--Nuorten iloihinko tulit?--Miksi et karkele, Kauko?
Niitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.
--Mitä sankari täällä?--Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä,
vanhoja tuttujasi?
Ryhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle,
huulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:
--En teitä, vaan tyttöjänne!
Ovat tekeytyvinään surkeiksi akat:
--Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?
--Ette.
--Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren
sokeiksi itkimme!--Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi
istuimme!--Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!
Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.
Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät
toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.
--Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun
jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä!
Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on
nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta
kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!
Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:
--Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!
--Kaukon pitää meidän kera kisata!
Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja
laulamaan:
Se on ahti Saarelainen,
se on kaunis Kaukomieli,
se on veitikka verevä,
hius sorea, solki kaunis,
pitkä tukka, parta kaunis,
jalan nousu virman varsan.
------
Se on Ahti Saarelainen,
se on kaunis Kaukomieli--
Sua itki immet kaikki,
sua kaikerti kanaset.
Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin,
nostavat, vetävät, pyörittävät.
--Tsht! siitä kintuistani, koirat!
Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva
nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.
Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa,
kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä
ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:
--Irti minusta, vanhat nartut!
Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen
ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin
erikseen ja kaikki yhdestä suusta:
--Vai nartut!--Vai vanhat nartut!--Ja mikä sinä itse?--Parta takkuinen
kuin tuppurakuontalo!--Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!--Rimppakinttu
kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!
Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja
siihen jokaisella nokan iskulla osuen.
--Ilkesit vielä tulla!--Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!--
Ikäloppu!--Väkäleuka!--Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää
sinulle kasva!
Oli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei
pysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja
Kauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.
Löivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin
sanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan
harmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki
vanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää
tottelematta.
Silloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä
tyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain
hypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta
tuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen
kiristäen.
--Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni.--Häpeäisitte sillä
tavalla häpäistä vanhaa miestä!
Ja joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku
pyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä
tyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.
--Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!
Kauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen
pyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen,
hellivän, hoitelevan, hivelevän.
Vielä kerran lensivät kielien vasamat.
--Ka, löysipäs kantensa vakka!--Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!
Mutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut
jänne katehen jousesta poikki.
--Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.
--Minne tahdot?
Tyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.
--Kiitokset avustasi.--Tästä pääsen yksin.
Kauko työnsi venheensä vesille.
--Lähdetkö jo? kysyi tyttö.
--Lähden.
Kauko astui toisen jalkansa venheeseen.
--Ota minut kerallasi.
Kauko veti jalkansa takaisin.
--Kerallani? Minne?
--Sinne, minne itsekin menet.
--Minun kerallani tulisit?
--Tulisin.
Tyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet
puoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.
--Kuka sinä olet?
--Talosta tuosta.
--Kylän suurimmasta?
--Siitä.
--Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?
--Tulit viimein, jota ikäni vuotin.
--Mistä tiesit minua vuottaa?
--Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.
--Olenhan väkäleuka ja vanha.
--Vanha--sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven!
Sankari olet!
--Muinoin lienen ollut, en ole enää.
--Olet yhä.
--Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?
--Olkoon. Su'in sen.
--Tukka kuin tuulenkoura?
--Olkoon. Suorin sen.
--Rimppakinttu--variksenpelätti--harvahammas--ikäloppu--kulkukoira--
kuulithan! Pilkkaat pilkattua--sinäkin?
Kauko astui taas venheeseensä.
--Ota minut, Kauko!
--Sinun käy huonosti kanssani.
--Sitä sinulta toivonkin.
--Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.
--Elätän itse.
--Vaan mitä isäsi ja emosi?
--Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun
kysyt.
Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.
--Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?
--En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.
--Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.
--Ovat rähjiä rinnallasi muut.
Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä
oienneena, ryhti kuin nuorena ennen--kuin sankarin suuren--tunsi sen
itsekin--silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:
--Syytät minua, jos sinut jätän.
--Lähden, konsa käsket.
Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen
tyttö!
--Tullet, kun tahtonet, sinipiika!
--Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.
* * * * *
Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta
myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje,
purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen
sininen tyttö.
Riensivät rantaan saaren naiset.
--Sen sait, jota hait! pilkkasivat.
--Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.
--Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.
--Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!