Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista
kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee
parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut
levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain
kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa
kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu
huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen
hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän
valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha
Pekka yksin seisoo--täytyy seisoa--pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.
Pekka seisoo aina--täytyy seisoa--yöt päivät. On jo aikaa, kuinka
paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani--kun voi panna--pitkäkseen,
kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa
jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään,
niin kauan kuin muistaa ... liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä
kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei
erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä,
hiljaista jomotusta.
»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi
syönti.»
Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat
luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä
ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi
tuoretta, joka sulaa itsestään suussa ... ja kun saisi kerran sokeria
vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun
varsuudessani varsat sokeria saaneet.»
Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina
öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä
ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain
takaisia.
»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä
tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en
juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»
Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista,
oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen,
että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen,
siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt
omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.
»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä
edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös;
enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei
pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa... Johan nyt, kun miesten
piti kangella kammeta seisoalleen.»
Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.
Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut.
Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli
hypännyt häkistä ruuheen.
»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden
eteen?... Ole hänessä... Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»
Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi
vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.
»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos
sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää
toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina
lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä,
vaikkei käskettäisikään... Ja _vaikka_ käskettäisiinkin. Onko mikä
pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään.
Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei
oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi
parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se
odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai
laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»
Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän
loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan
haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä
terhenti.
Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää
ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle.
Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä
seisoi liikkumatonna ja vavahteli.
Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.
»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla
vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin
jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»
Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä
laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet
estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää
kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.--En
ole häntä sen koommin nähnyt.»
Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven,
joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai
äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen
lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä,
yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain
ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli
joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:
On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään,
vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset
kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja
hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä,
soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole
aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin
hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva... Illalla paistaa tulia
suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä
leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki
yhdennäköisiä... Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten
kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää
hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas
näykkäisee huuleen.
Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja
hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona,
sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan
vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta
ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan,
ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois.
Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä,
kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy _se_ kaulaan,
ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen,
auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä
aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee
uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen,
jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja
panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää
sojona.
»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi
toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta
hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä.
Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin,
suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä
sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi.
Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti
pääsisinkin... Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että
olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää
juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät.
Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina
menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se
punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi
toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»
Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan
käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei
koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen
pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen
ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi
köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi
pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.
»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En
heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi
eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»
Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka
häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen
piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi
oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.
»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran
kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula
suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian
taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia
laitumella, varsain toverina.»
Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei
nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän
lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät
hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat.
Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu
meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan.
»Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»
Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen
sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja
pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja
häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla,
niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.
»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi
pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa
syöty.»
Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä.
Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa
ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla
kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.--'Syö!'--Syön, jos tahdon tai
olen syömättä. '... luimistele!'--mutta sinulle minä aina luimistelen.
Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet.
Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia
paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin
nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne
kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas,
karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut
kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä
ennen sinua.»
Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut
tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja
peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri,
yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin
ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa
kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot.
Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut
kaataisi... Älä tule!»
Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni
pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.
Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja
luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.
Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat
valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään
ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä
valjastettiin heinähäkkien eteen.
»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt
kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa,
tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi.
Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki,
talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet
aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat
loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»
Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja
väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen,
hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään
lyönyt--paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen
päälle--välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja
hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen
luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti
rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi
varsain kanssa talliin.
»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan?
Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa.
Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä
minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät
käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja
ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo
kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken
niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen
alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa
ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä
minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei
ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei
ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun
olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä
hevosena.»
Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi
putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti
tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran
ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se
kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli
talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili
Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti
niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan.
Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä,
että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin
--höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen,
koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista;
sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita
jalkoja.
Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa
sitä toisella takasellaan ... tuli, mitä tuli, teki mitä teki!... mutta
silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on
vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun.
Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja
menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran
kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa--voi voi, ei saa!» Herran
ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö
ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen
kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen
raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan
niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla
vielä taskussakin.»
Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo,
taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka--ei saa,
ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat
eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki,
mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa
näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei
ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan,
vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee
hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»
Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään
pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee
sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa
vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa
varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain
hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa
viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään.
Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan
maku.
»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä
antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana
kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua?
Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä
niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi
ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle... Ei
jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan
jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään
sisuksia.»
Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma
hyväilevät sisuksia.
»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te
vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan
tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu
antamaan sokeria ja suurusjuomaa?--Aina minä kaksi varsaa voittaisin,
vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka
olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se
on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta
äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista.
Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa,
kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on
uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee
seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee,
seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa
aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina
satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi
tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta.
»Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan
ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä--niin kauan kuin minä annan.
Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä
omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka
kaikkien aavikon orhien kanssa!»
»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että
hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa
tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä
kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi
ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa
väräyttämättä.
»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»
Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten
ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko
minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä
varten jalkoja kopeloinut.
Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja
taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi
taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää
sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota
hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin,
tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen
kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja
juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se
kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen
kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja
tallimies astuu edeltä, lapio olalla.
»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina
ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä
varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»
Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei
metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle
ladolle.
»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja
kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun
torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö
meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras?
Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan
niille sokeria ja suurusjuomaa.»
On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle.
Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä.
Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien
jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin
astuen. Pekka ajattelee:
»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»
Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on
hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää
marhaminnan tallimiehelle.
»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»
Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa
alempaa pellolla.
»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se
on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»
Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan
hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.
»So, so ... so, so...»
Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin,
--ka, valkeata leipää!--asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä
ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen,
tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan
hiekkahaudan pohjaan.