--»Autuaat ovat sävyisät--autuaat ovat laupiaat--autuaat ovat
puhdassydämiset--köyhät, nälkäiset»--autuaat, autuaat, sillä he saavat
sen ja saavat tämän siksi, että tekevät tuon ja tekevät tämän...
Vanha saddukeus kiiruhti lyhyin askelin ja kiivain elein alas vuorelta,
kepillään tiepuolen ohdakkeita katkoen, lähdettyään kesken pois
saarnasta, joka oli saanut hänet tämän kiivastuksen valtaan.
--Saatte laupeuden, saatte nähdä Jumalan--teidän palkkanne on oleva
suuri taivaissa--mikä jalo ja ylevä oppi! Autuus, kuolemattomuus,
iankaikkinen elämä vasta-antina siitä, että tekevät niinkuin pitää,
niinkuin hänen mielestään pitää. »Tämän annan sinulle, jos täytät isäni
tahdon.» Ja hän tekee, tuopi töittensä ja mielensä hyvät joka päivä
säästöön tulevan elämänsä turvaamiseksi. Kantaa ansaitsemansa rahan
joka ilta vaihettajan pöydälle kasvamaan korkoa vanhain päivien
varalle. Hah! Onhan se mukava oppi! Taakseni kylvän, edestäni niitän.
Kärsin, näen puutetta, näännyn, kuolen Herran tähden--kirjoitan kaiken
sen Herran laskuun. Erittäin käytännöllinen, mukava keino täyttää
lakia. On häntäkin profeetta!
Vanhan saddukeuksen kasvot saivat kiinteän ilmeen:--Mutta minä sanon:
laki on täytettävä siksi, että se _on_ täytettävä. Herran tahto on
toteutettava siksi, että se on _Herran_ tahto. Ei minun tähteni eikä
minun hyväkseni, vaan hänen tähtensä ja hänen hyväksensä. Ei, että minä
hyötyisin, vaan että Hän. Ihmisen työn tulee olla uhri Herralle. Jos
minun välttämättä täytyy saada siirtää jotakin omaksi hyväkseni, niin
olkoon sinä ainoastaan tyydytys siitä, että olen tehnyt jotakin, joka
oli velvollisuuteni tehdä. Ei minulla vaivoissani, vanhuudessani,
kuolemassani saa olla eikä tarvitse olla sitä lohdutusta, että niistä
kerran on koituva minulle riemu, onni, nuoruus, ikuinen elämä. Sillä
eihän se, mitä silloin annan, olisikaan mikään uhri. On häväistystä, on
jumalanpilkkaa ajatella, että kun minulta täällä karisee hius, putoaa
hammas, Jumala pitää niistä luvun ja antaa minulle siellä uudet ja
paremmat palkkioksi siitä, että olen hänen asioitaan juossut. Jahve
yksin elää iankaikkisesti, minä en elä, teinpä sen hyväksi mitä
tahansa. Kun olen kaatunut, en siitä nouse. Kameli kantaa ja kaatuu,
toinen ottaa hänen kuormansa ja jatkaa niinkuin hänkin, kuorma kulkee
aina eteenpäin, aina uusilla hartioilla, uusien selässä. Tavottaisinko,
toivoisinko minä palkkaa siitä, mitä Herralle teen? En ole palkollinen,
en orja, en juhta uneksiakseni autuuden heinätukkoa elämäni ehtooksi.
Se on arvoton oppi arvokkaalle miehelle.
Mutta kuta kiihkeämmin vanha saddukeus näin itsekseen puhui ja todisti,
kuta voimakkaampia sanoja hän etsi ja löysi, kuta raskaamman
velvollisuuden taakan hän selkäänsä sälytti, voidakseen sen suoristaa
sitä ylpeämmin, sitä raskaammin hän astui, sitä vaikeammin hän hengitti
rinnettä kohotessaan. Häntä väsytti, mutta hän tahtoi levähtää vasta
sitten, kun oli päässyt laaksosta mäen päälle, josta oli näkevä pyhän
kaupungin.
--Ne sen tarvinnevat, kaikki rammat ja raajarikot ja vaivaiset ja
kurjat, jotka hän oli sinne koonnut. Ne sen tarvinnevat ja ne sen
saakoot, ylösnousemuksensa ja iankaikkisen elämänsä, jotka eivät tule
ilman toimeen. Niille se kai on välttämätön heidän kulkunsa
kiihottamiseksi, niinkuin kangastava kosteikko sille, joka ei muuten
jaksa perille, kesken nääntymättä.
Vanhan saddukeuksen täytyi hengähtää, sitten hän taas jatkoi kävelyään
ja mietteitään:
--Tottahan on: kuka lähtisi erämaan taipaleelle, ellei hänellä olisi
kosteikkoon tulo matkansa tiettynä määränä. Tottahan on: jo pelkkä
palmulehdon kangastuskin pilvien rajassa innostaa janoiset ja
nääntyneet ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja tuleehan siten
onnellisesti päätetyksi moni retki, joka muuten olisi jäänyt kesken.
Voisiko siis ajatella, että Herra tahtonsa täyttämistä varten näin
tahtoisi auttaa heikkoja antamalla heille uskon autuuden kosteikkoon
tuolla puolella elämäni? Olisiko hän ehkä sittenkin profeetta tuo,
lähetetty tuomaan tuota uskoa tänä maailmanaikana, kun Israel on
uupunut eikä enää muuten jaksa? Uskoa niille, jotka sitä tarvitsevat.
Niinkuin hän erämaassa käski Mooseksen korottaa käärmeen niille, jotka
eivät muuten jaksaneet parantua.
Vanha saddukeus oli saapunut mäen selänteelle, jossa Jerusalemiin
viettävällä rinteellä oli hänen maatalonsa hedelmä, viini- ja
öljypuutarhan keskessä. Istuutuen sen edustalle hän laskevan auringon
valossa näki allaan Jerusalemin ja sen takana siintävät vuoret, eikä
hän voinut eikä tahtonut hillitä ajatustensa kulkua ja mielialojensa
menoa.
--Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi?
Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin
on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että
tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos
kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä--koskaan
kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei
hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on
oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa
aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta
paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on
oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En
jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja
päivää. Hoitaisin sitä--laintäyttämistäni--niinkuin taloansa se, joka
tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle
jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran
taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen
vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu,
lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi
todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo,
muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa.
Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä
en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille
jää kaikki... Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi
kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa
siirryn illasta aamuun... Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä?
Ja miksi ei _ole_, niinkuin he uskovat?
Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä
istui talonsa edustalla.
Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota
hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin
sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki--
ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei
kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina
uudistuvaksi kerronnaksi: »... autuaita ovat ... autuaita ovat ...
autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja
heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi,
kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt,
olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.
--»Autuaita ovat» ... ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään
muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin,
kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin
lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille,
mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta.
Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.--Miksi se ei ole tosi? Mutta
eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa
uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on,
hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta
heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.--Fariseukset
uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin
he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä
kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?
Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina,
kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa
seinustalla:
--Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka
tahtovat hänet tappaa!
»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA...»
Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa
niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä
kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»
Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän
omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun
ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta
ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän
sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»--tarkoittaen
sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut
väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en
ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa,
vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta
... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai
edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.--siihen
aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt
virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja
nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan
ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset
päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki
siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme--tapahtui, että hän kuuli
huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli:
soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin
ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat,
jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli,
että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta
vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen
rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään
sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että
kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt
oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes
epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja
heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema,
jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä
nöyryytyksestä toiseen.
Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää!
Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on
vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja
nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen
hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa
vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen
perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden
totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta
kannettu palkka--eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se
ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin
asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän
rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei
ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma
siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee
tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa
pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin
hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»
--Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.
--Kuka se on?
Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven
raolleen.
Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä
äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua
selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui
siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri
hiuksensa pystyyn haraten.
--Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni?
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan!
Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan
enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että
he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi
olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut
julkisesti irti...
Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi
toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta
ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo
ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön,
itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo--jopajoo»--harmaat
silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään--kietoo toverit
asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin
Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes
olisi mennyt Amerikkaan--sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä
toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia
laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee
tervehdykselle vanhan toverinsa luo--kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos
Linnanen».
Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain
vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia,
rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt,
huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä
sotilashansikkaat--entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä
jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne,
vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!
--Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.
Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku
poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä
yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.
--Haluatteko tavata isääni?
--Minut on jo ilmoitettu, luulen.
--Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.
Poika kuului menevän.
No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään
puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle
selko. Kuulkoon kunniansa!
Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti
tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa,
ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui
selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi
siristäen saliin.
Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei
perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.
--Nimeni on Linnanen, entinen Borg...
--Jahah.
--Pyydän anteeksi--tulen asioissa--en virka-asioissa, vaan
yksityisissä--sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi
järjestämättä.
--Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta
sitten jätettiin minun hoidettavakseni?
--Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa
sen sisällön.
Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut
askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.
--Jaha--minä--heti paikalla...
Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas
vain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...
Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle
jäykästi kumartaen--kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.
--Se on 2,000 markkaa.
--Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja
korkojen korot kuluneelta ajalta.
Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili
allakkaansa ja alkoi laskea:--maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1
päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se
sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko
sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei
olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään
tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa.
Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan.
Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on
oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas
vaan...
Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu
Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta
yhteensä 4,175 Smk.»--sehän on ollut siellä tavallaan kuin
talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn
tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo
aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En
tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään.
Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin,
kuinkas muuten.
Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan
siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.
--Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.
--Se on oikein.
Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan
lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:
--Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.
--Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.
--Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.
Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin,
samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen
samassa. Sitten hän meni.
Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa,
jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.
--... »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»----Kun on saanut sen viran, jonka
avulla--Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden
sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti
hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin...
Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin
sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.
Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin
sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki,
kuin uhmaten.
--Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle,
täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa
selko--mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos
minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän
samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi
... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...
Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää
työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja
lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden
ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat
hänen.
Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä
lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.
Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen
tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa
lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»