Kai tulee kaikki tapahtumaan tänä jouluna niinkuin edellisinäkin.
Ihmiset toimittavat tavalliset jouluaskarensa niinkuin ennen, leipovat
leipänsä, panevat oluensa, puhdistavat talonsa katosta lattiaan,
valmistavat lahjansa tai tekevät ostoksensa. Joulun ulkonaiset menot
suoritetaan vanhaan tapaan, kuuset ajetaan kotiin, kynttilät
sytytetään, lauletaan ja soitetaan, kääröjä lentää sisään, ja lapset
iloitsevat. He ovat saaneet, mitä ovat toivoneet, ja heille on
pieninkin lahja riittävä ilon aihe.
Ehkä ovat vanhatkin hetkeksi tempautuneet mukaan ja--unohtaneet.
Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään
unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on
seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä
hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla
kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä
pidettiin. Ja kun katsahdamme ulos ikkunasta, niin näyttävät metsän
puut tuolla aidan takana kurkottavan latvojaan ja kysyvän toveriltaan
täällä sisällä: »Mitä sinä siellä teet, mitä oli sinulla syytä jättää
routainen maa ja huurteinen metsä ja antaa koristaa itsesi
hopeahetaleilla ja valekullan kiillolla?»--»Minä tein sen lasten
vuoksi», vastaa joulukuusi.
Ja mekin teimme sen lasten vuoksi, antaaksemme heille haavetta siitä,
että kaikki on, niinkuin olla pitää, ja että nyt on taas, niinkuin on
aina ollut.
Mutta itsemme vuoksi emme sitä tehneet, sillä ei ollut juhla meistä
juhlalle, kuinka sitä koetimmekin siksi kuvitella ja siihen antautua.
Meille ei tämä joulu ollut sen iloisempi ja valoisampi kuin
muinaisetkaan. Se ei ole voinut pyyhkiä pois niitä muistoja, joita
monet edelliset ovat uurtaneet, ei silittää naarmuja, joita ne ovat
piirtäneet, ei haihduttaa mielestä haikeutta pirstoutuneista
perheistämme, kadotetuista ystävistämme, tuskallisista taisteluistamme.
Pienoisilta saimme sen salatuksi, itseltämme emme.
Meissä ei joulu herättänyt tavallisia joulutunteita, meissä synnytti se
vain tavallista vakavampia joulumietteitä. Mietteitä, jotka ovat
vuosien pitkään olleet jokapäiväisenä seuranamme, mutta tällaisena
päivänä ovat enemmän kuin muina.
Me emme voineet olla ajattelematta, mitä näimme: että päivät
edelleenkin ovat pimeät ja yöt yhä pitkät, vaikkakin vähän kuutamoiset,
että vain valju lainavalo tietämme valaisee. Vaikka tiedämmekin päivien
juur'ikään kulkeneen seisauksensa ohitse ja pitenemistään kohti, emme
sitä kuitenkaan vielä huomaa. Kesä on meillä monien taipalien takana,
tuolla puolen pyryjen ja pakkasten.
Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen
latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen.
»Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki
taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut
hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.
Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille.
Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut,
päässyt päivä kalliosta.
Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että
se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin
hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?