Se sattuu tavallisesti aikaan, jolloin umpeen tuiskuttuneet kujat
upottavat ja talvitiet vääntyvät vinoon, jolloin metsätaipaleet ovat
vielä paksussa lumessa, mutta kylien aukeat jo reen rautaa repivällä
hiekalla. Tuuli on idässä, ripeksii räntää. Ei ole enää oikea talvi,
mutta kevät ja keväänkevätkin ovat epämääräisyyden takana. Luonnossa on
puolinaisuutta ja toivottomuutta ja harmaata ikävää.
Lapsiltakin on ilo evätty. Ei riennä, niinkuin talven muina juhlina,
nuori kansa urheilun kiistaan, eivät iloiset seurueet hiihtele
kansoittamaan rinteitä ja kukkuloita. Ainoat, jotka ovat liikkeellä,
ovat ne, jotka vaeltavat kirkkoon, kerran vuodessa ripille, koko perhe,
ainakin silloin, jos ei muulloin.
Siellä on pantu toimeen surujuhla mustin alttariverhoin, ylevin hymnein
ja valitusvirsin. Kuulen puhetta marttyyristä, joka kärsi yksin
kaikkien puolesta, otti kantaakseen kaikkien kuorman. Meidän on
surtava, mutta meidän on myös iloittava, oltava kiitollisia siitä, että
meillä on sovittaja, pelastaja, lunastaja. Ja minä kuulen liikutuksella
lausuttuja sanoja karitsasta, joka pois otti maailman synnit, uhrista,
joka tehtiin meidän edestämme, verestä, jossa meidät synneistämme
pestiin. Mieltäni tahdotaan ylentää, ja minä koetan päästä
oratooriotunnelmaan, jota urut koettavat kohottaa.
Mutta miksi minusta on, niinkuin olisi papin äänessä väärää paatosta,
miksi sorahtaa niinkuin silloin, kun ylistetään jonkin muistoa, jolle
hänen eläessään on tehty vääryyttä? Miksi ihmisten silmän pohjassa, sen
perimmillä perillä, on arka, hapuileva ilme, niinkuin häpeisimme
jotakin, niinkuin meidät olisi asetettu kasvokkain pahimman
omantuntomme kanssa ja niinkuin meitä olisi painostamassa jokin rikos,
joka ei koskaan ole sovitettavissa?
Siksikö, että maailman suurin hyväntekijä, uusien valtavien totuuksien
julistaja, ennen kuulemattomien, kaiken vanhan kanssa ristiriidassa
olevien aatteiden mies tänä päivänä naulittiin pahantekijäin puuhun?
Että kaikki, mitä maailma on oppinut hyvää ja syvää, oikeutta ja
rakkautta, on alkuisin hänestä, joka sai siitä kuoleman palkakseen?
Ettei kukaan noussut häntä puolustamaan; että hänen ensimmäinen
oppilaansa kielsi hänet kolmesti, ennenkuin kukko oli kahdesti
laulanut; että hänen lähimpänsä vaipuivat uneen silloin, kun hän
taisteli viimeisen taistelunsa ja pyysi heitä valvomaan?
Ei vain siksi. Vaan että kaikki, mikä silloin tapahtui, olisi voinut
tapahtua milloin hyvänsä. Ja on tapahtunut. Sillä onko ihmiskunta
koskaan noussut puolustamaan hyväntekijöitään silloin, kun heitä on
häväisty ja piesty, rankaisemaan parhaimpiensa ja jaloimpiensa puolesta
niitä, jotka ovat heitä kiduttaneet ja vieneet kuolemaan? Ei ole
koskaan noussut eikä nouse. Se ei koskaan joudu hätään, ennenkuin jo on
myöhäistä. Se ei edes tiedä, missä sen sankarit taistelevat, ennenkuin
ne jo ovat kaatuneet. Kun se yhden muistolle suitsuttaa, luodaan jo
toisen hautaa umpeen. Kun se yhden luut pyhittää kultaiseen
alttarirasiaan, järsivät koirat ulkopuolella muurien jonkun toisen
ristiinnaulitun luita. Se ei kykene hyvittämään marttyyrejään muulla
kuin muistojuhlilla, ja niitäkin se viettää ennen kaikkea hyvittääkseen
itseään--myöhäisellä katumuksella, itseomistamallaan lunastuksella ja
anteeksiotolla ja toisen jalotyöstä saamallaan mielenylennyksellä.
Mutta sen katumus ei koskaan ole vilpitön ja tekoihin viepä, se ei usko
anteeksisaantiin, ja sen saama mielenylennys on itsensä pettämistä.
Sillä se tietää, ettei se koskaan saa tehtyä uhria tekemättömäksi ja
että se jo huomenna on uudelleen lankeava siihen, mitä se tänään katuu.
Siksi tämä pyhän perjantain juhla ei sille--ei minulle--ole se
lohdutuksen ja lunastuksen juhla, mikä se pyrkii olemaan, ei sovituksen
ja parannuksen juhla, vaan itsesyytösten, sovittamattomien rikosten ja
parantumattomuuden päivä. Siksi on kaikki silloin niin kieroa,
keskentekoista, päivätöntä ja toivottoman harmaata.