KASKI.

Kun mahla on puussa makeimmillaan, kun mehu koivun suonissa vuotaa kuin

viini ja kun lehti tuoreimmillaan tuoksahtaa--silloin se kaadetaan...

Aamulla varhain, kun kevätaurinko hellästi paistaa, kun käki kaikkien

vaarojen rinteillä kukahtelee ja peippo pihakoivussa ensi sävelensä

virittää, astuu hän, matalan majansa ainoa mies, sivuitse saunan ja

ohitse riihen, ja käy, kirves olallaan ja selässä kontti, kulkemaan

polkua, joka lehteville rinteille nousee.

Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan,

ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!

Hän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän

keveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän

huudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut

limikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä

maassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä

kaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu

... ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen

paikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen

pyörähtelee....

Ja kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata

lämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.

Mutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa

ja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja

aavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.

Hiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen

helteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet

ruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa

kasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja

vaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona

paistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien,

ja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.

Mutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa

palavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin

uuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu

täyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana

metsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien

rannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä

saunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa

palkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja

lämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.

On uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin

kaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis

ja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies

aitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran

rinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa

seipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen

tähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa

helmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on

koottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu,

minkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja

jonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä

seisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli

huojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas

vastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.

Ja mille hän niin onnellisena hymähtää?

Hän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa.

Hänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on

pienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu

vilja;--ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan

ja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä

näyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle

luvaten.

Verkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.

Ja kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa

hänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi

silitellessä.

Lastuja IV-VII · 第 35 / 78 题