Enpä tiedä toista maisemaa niin mieluista, kuin missä on pappila ja
kirkko.
Sillä olkoonpa näköala kuinka ihana tahansa--metsiä, vaaroja; ulapoita,
niemiä; koskia, kuohuja--missä kirkko ja pappila puuttuvat, siinä seutu
henkeään haikailee, ikävöi aatettaan ja kaipaa keskustaansa.
Milloin nousit vaaralle, ettei oppaasi osoittanut kirkkoa? Ihastui oma
mielesi, ja hymyyn meni oppaan huuli, niin pian kuin huomasitte kirkon
ikkunan kiillon etäältä pilven alta.
Sillä ei ole näköala kansankaunis, minne ei kirkkoa kuumottane, minne
ei pappilaa pilkottane--ja kun opas yhden löytää, niin hän toista jo
kauempaa etsii--ja jos hän keksii kolmannenkin, jo on paikka pyhä, jo
on se uhrivaaran veroinen.
Ja siksi hänen silmänsä niitä hakee, että ne ovat hänen oppinsa ahjo,
hänen sivistyksensä suoja ja keskus, hänen hengenviljelyksensä vankin
vartija, jotka hän itse molemmat rakensi, itse kivet kiskoi, seinät
salvoi ja itse tervaharjan ylensi. Eivät ne tyrkytellen siihen tulleet,
omasta halustaan hän ne anoi, kirkon ja pappilan--ja anoi niiden
asukkaankin, opettajansa, kun ensin oli huomannut oikeaksi hänen
oppinsa.
Ja siksi ne tuossa salmen rannalla niin sopusointuisina seisovat
molemmat, antaen aatetta maisemalle, kuvastuen samoihin vesiin, ja
säteillen sisältöään etäisiin erämaihin.
Kirkko kunnaallaan seisoo, papin talo kunnaan alla, ja koivuinen
ikilehto ne toisiinsa yhdistää.
Enkä nyt tiedä, mitä ihailisin enemmän: sitäkö, kun kirkko arkipäivänä
seisoo autiona, mutta täynnä totisuutta kuin vanha vaari, joka ihmisten
aherrusta aatoksiinsa vaipuneena katselee--vai sitäkö, kun on tapuli
kesäisenä sunnuntaiaamuna silmänsä avannut ja kello kutsunut ja
vaiennut ... eikä kuulu hiiskahdustakaan tänne salmen taa, ja kirkko
itse ja tapuli ja koko luonto kuuntelee ja kuulee ja näyttää tietävän,
miten vanha rovasti siellä taivaansa tietoja tulkitsee.