»Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne» sanoivat vanhat.
Mistä saivat he aiheensa tähän taikaan?
Meri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä
ja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain
siellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja
punerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä
kalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui
vielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen
hiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja
kasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli
ensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi
peitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen
puolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen
talvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.
Meri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea
puisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite
on kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.
Minä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.