Vanhan yliskamarini ikkunasta näkyy lumen peittämä niitty ja niityllä
lato huurteisten koivujen alla: niityn takana järvi ja sen rannassa
nuottakota ja venhe kumollaan nietoksen peitossa; järven halki
viitoitettu tie, ja sen perillä matalakukkulainen, metsäinen maa.
Ja siitä--jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin jo
aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden
kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta
syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni
luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa
haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en
tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut.
Siitä--lempirunoilijaini säkeiden soudattelu kuin lapsuuteni keinun
puutarhan koivujen välissä, siitä tuudittelu kalevaisen kielen,
niinkuin suvilaineiden loiskina muistojen ulapoilta kaukaa luhtaiselle
rannalle läpi huojuvan ruohikon: Hirvenhiihtäjät ja Hannat, Perhon
hauta ja »Kesäisen illan kullasta tuo joutsen tultuaan...» Siitä
Härkä-Tuomo ja »Mi ikävyys, mi hämäryys...» ja tarina kalpeasta immestä
ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla. Siitä tähän kaikkeen
sointuen ja sen läpi soiden vanhojen hurskasten virsien hyminä,
niinkuin sen kuulin kirkosta muinoin yli heilimoivan vainion kesäisenä
sunnuntaina.
Siitä--kaikki, mitä maailmassa sain parasta aikaan, mitä elin puhtainta
onnea ja puhdistavinta surua, mitä haaveilin hienointa rakkautta ja
rakentelin ihanimpia tupiani tuuleen; kaikki, mikä avarsi rintaani
hartaudella maahan ja kansaan ja lujimmalla uskolla ihmiskuntaan; mikä
oli minulle kauneinta ja ylevintä ja elettävintä.
Siitä--vanhan yliskamarini ikkunasta, missä ei muuta kuin niitty ja
niityllä lato ja niityn takana järvi ja järven halki viitoitettu tie ja
sen perillä matalakukkulainen metsäinen maa.