On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet
välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia
kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan
taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen
ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen,
lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa
katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.
Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni,
paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.
Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa
oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen,
kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo
verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä
niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä
keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse
pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen
rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa
suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja
sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja:
silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin
liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen
ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo,
kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman
keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko
ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja
elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja
kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät,
sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin
ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja
elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja
valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata,
niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan
niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin
säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä
siinä uinuu.
Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin
räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä
ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin
siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen
alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi.
Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän
laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen
niinkuin jänönen keväiseen hankeen ... ja emäntä tietää aaveita
käyneen.
Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja
huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea
vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon.
Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen
huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja
otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen
kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee
neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan
vielä illalla ja yöllä.
Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan
heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä
silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää
toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä,
salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja
nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.
Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla
uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita... Kangastelevat ylösalaisin
etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen
mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat
toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja
tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä
semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta
parahtaen syvyyteen.
Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena
syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.
Ja semmoisina päivinä alkaa aina jymähdellä tykkien pilvetön ukkonen
vierailla rannoilla, ja tällä puolella vesien tärähtää jok'ikinen ikkuna
matalassa saaristomajassa.