Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin,
oli viiritanko katolla--silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin
myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi
leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen
latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin
hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin
irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin
luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.
Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren
mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja
niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa,
sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan
äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin
viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä
vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät
koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa,
suruansa, hätäänsä tai kauhuansa--soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky
niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin
kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.
Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas,
sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.
Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului
milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen
kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta
tuntui tutisevan tuskissaan.
Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi
ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä
pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa
verille.
Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja
lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi
uudelleen--parkuminen ilman ääntä.
Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin
kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan,
kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään
jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan
torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se
nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse
takaisin ja alkaa uudelleen.
Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut
hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään
pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen,
vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan
paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että
niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat
olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden,
ihmisten, henkien.
Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen,
mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä
kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka
pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan,
kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla
kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin
myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta
suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä
on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin
haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.
Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin
soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat.
Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole
mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu?
Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua.
Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se
ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja
repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat,
niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.
Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin
työni, nyt estävät uneni.
Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan
ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.
Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen
katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani
sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan
seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään
suin päin hankeen.
Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse.
En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin
omastani.
Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti
soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka
oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa,
on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja
metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.
Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön,
minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.
Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä
mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja
särkee, uhallakin--väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin
lähelle, että se pakottautuisi omakseni.
Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä
soittaa minulle tuskansakin--orkesterille sovitettuna.