Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää.
Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti
yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja
aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En
näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai
rumia--öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat
jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei
naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen
polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.
Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen
viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin
vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee
rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan--hameet
siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen.
Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät
nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet
hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä
sanaa.
Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen,
toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista
soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan
muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei
olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin
elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.