Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten
sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään
puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut
niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena
ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.
Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää
avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin
huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu
kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen
kotitietä.
Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.
Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin,
mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta
marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei
vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.
Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.
Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa
tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.
Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi
muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen
anteeksiantoa siitä, mitä rikoin...